Olen kirjoittanut kirjoituksen toisensa perään. Miettinyt mitä ihmiset haluavat kuulla, mitä itse haluan kertoa. Joka kerta olen palannut tyhjään paperiin, todennut ettei tästä tule mitään. Umpikuja toisensa perään. Nyt teen sen vaikeimman. Sen, mitä en ajatellut missään vaiheessa tekeväni. En mieti enää mitä halutaan kuulla, en mitä on edes järkevää sanoa. Kirjoitan kaiken mitä tunnen. Toivon, että paperi täyttyy ja saan lopulta jotain sanottua. Pelkään mitä tästä tulee.
Näin syvälle itseeni en menisi, enkä näin paljon sisintäni avaisi ilman tekemääni virhettä. Yritän kuvailla katumuksen ja pahan olon määrää siitä, miten olen raviurheilua ja sen toimijoita kohdellut. Toivottavasti onnistun edes siinä.
Olkoonkin, etteivät lukuisat valvotut yöt hirveästi ajatuksenjuoksua paranna. Niinä öinä on kuitenkin ollut aikaa mennä itseensä, ilman ympäröivän maailman hälyä. Voisi ajatella, että tämän prosessin läpikäynnin aikana raveissa käyminen on ollut itsekästä, ylimielistäkin. Näen raveissa satoja ihmisiä, ja siellä oleminen ollut silkkaa kärsimystä.
Jokaiset kohtaamani kasvot ovat merkinneet minulle pettymystä, ja lopulta en ole enää pystynyt niitä kasvoja edes katsomaan. Joka kerta päätyessäni johonkin haastatteluun, piina ennen mikrofonia on ollut järkyttävä. Itse olen kuitenkin pahaan olooni syypää, ei vastaantulevat ihmiset, ei mikrofonit vaan kuva peilissä. Kaikissa haastatteluissa tiesin, että minun pitäisi puhua aivan jostain muusta kuin siitä, mitä kysytään. Elämä on ollut viime ajat selviytymistä sekunnista seuraavaan, ja siinä taistelussa on vaikea olla riittävän vahva. Kadun, että sain asian sanoitettua vasta nyt.
Kun jotain uhkaa menettää, sen merkityksen vasta täysin ymmärtää. Olen pitänyt raviurheilua elämässäni itsestäänselvyytenä. Miettinyt pimeinä öinä auton ratissa, voisinko tehdä jotain muuta työtä. En sitä, että voisi tulla tilanne, että en enää saa valita raviurheilua. Miksi hitossa semmoinen ei ole käynyt mielessä, olen kuitenkin saanut tehdä töitä sen lajin parissa mitä paremmasta en ole ikinä tiennyt.
Käsittämätöntä vauhtisokeutta, joka on johtanut totaalistoppiin. Siihen, että voin enää haaveilla päivästä, jolloin pystyn iloitsemaan iltaravivoitosta aidosti. Miten paljon enemmän haastatteluunkin voisi ollakaan sanottavaa kuin ”kiitti, hevonen on hyvässä kunnossa”.
Hevonen on hieno eläin, kohtelee ihmistä kuten ihminen kohtelee hevosta. Se on syy, miksi tähän hienoon lajiin on vihkiytynyt valtava joukko ihmisiä. Yhteiskunta pienoiskoossa. Se on ollut raviurheilun voimavara, ja tulee olemaan sitä jatkossakin. Nyt se yhteiskunta on määrittänyt teolleni rangaistuksen, jonka kärsin. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, enkä voi itse päättää armon määrää itseäni kohtaan. Voin kuitenkin vilpittömästi ja täydestä sydämestäni pyytää anteeksi, erityisesti heiltä, ketä tekoni ovat suuremmin loukanneet.
Toivon, että joskus vielä saan olla rivijäsen siinä lajissa, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja tuovat voimaa toistensa arkeen. Että pystyn syömään lounaan tallikahviossa tuijottamatta pelkästään tarjottimeen. Että pystyn keskustelemaan rakentavasti Kari Lähdekorven kanssa siitä, pitikö Evartilla ajaa keulasta. Parannettavaa siis riittää. Jos mahdollisuuden saan, lupaan yrittää olla sen arvoinen. Yrittää parhaani. Enempään en pysty.
Santtu Raitala, Pihtipudas