Taas on tullut julki uusia doping- ja lääkeainerikkomuksia. Kyllä tässä alkaa väkisinkin miettiä, mihin suuntaan suomalaista raviurheilua ollaan viemässä – ja millä hinnalla.
Kaikkein eniten olen pahoillani harrastajien ja kaikkien niiden puolesta, jotka tekevät tätä hommaa rehellisesti, suurella sydämellä sekä omalla ajallaan ja rahallaan. Niiden, jotka tekevät valtavan työn hevostensa eteen ja lähtevät kilpailuihin luottaen siihen, että kilpailussa noudatetaan samoja sääntöjä kaikkien kohdalla.
Kun näin ei ole, tuntuu siltä, että juuri rehellisesti toimivat joutuvat tässä kärsimään.
Raviurheilussa kilpailee keskenään hyvin erilaisista lähtökohdista tulevia toimijoita. On harrastajia, pienimuotoisia hevosenomistajia, ammattilaisia ja kaikkea siltä väliltä. Kaikilla ei tietenkään ole samoja resursseja, osaamista tai mahdollisuuksia valmistautua kilpailuihin, mutta yhden asian pitäisi olla kaikille sama: säännöt.
Kun hevonen tulee lähtöviivalle, pitäisi jokaisen voida luottaa siihen, että kilpailu käydään sääntöjen puitteissa ja että hevosen suoritus perustuu sen hetkiseen kuntoon, valmennukseen ja kilpailupäivän onnistumiseen.
Mitä tapahtuu reilulle kilpailulle, jos luottamus tähän alkaa horjua?
Ja vielä suurempi kysymys on, mitä tapahtuu ihmisten luottamukselle koko lajiin.
Samaan aikaan puhutaan siitä, kuinka raviurheilua pitäisi saada kiinnostavammaksi uusille toimijoille ja kuinka pelivaihtoja pitäisi saada kasvuun. Mutta miksi uusi ihminen haluaisi tulla mukaan lajiin, jos mielikuva kilpailujen reiluudesta alkaa horjua?
Raviurheilussa tehdään valtava määrä työtä hevosten eteen joka päivä. Monien kädentaidot, osaaminen ja hevosten eteen tehty työ ansaitsevat suuren arvostuksen.
Juuri siksi nämä rikkomukset tuntuvat niin harmillisilta.
Yksittäisen rikkomuksen vaikutukset eivät välttämättä jää vain kyseisen hevosen, valmentajan tai omistajan asiaksi. Ne vaikuttavat myös niihin, jotka ovat tehneet kaiken sääntöjen mukaan. Niihin, jotka ovat käyttäneet vuodesta toiseen aikaa, rahaa ja vaivaa yrittäessään saada hevosensa parhaaseen mahdolliseen kuntoon.
Samalla pitäisi pystyä kysymään myös sitä, mikä on raviurheilun kattojärjestön vastuu. Miten varmistetaan riittävä valvonta ja ennen kaikkea se, että ihmisillä säilyy luottamus siihen, että kilpailuja valvotaan ja sääntöjä noudatetaan mahdollisimman yhdenmukaisesti?
Miltä tuntuu tehdä kaikki oikein, jos joutuu samalla miettimään, tekevätkö kaikki muut samoin?
En kaipaa tai hae raviurheiluun vastakkainasettelua eri taustoista tulevien ihmisten välille. En myöskään ajattele, että jokainen doping- tai lääkeainerikkomus olisi automaattisesti merkki siitä, että koko laji olisi pilalla.
Mutta mielestäni meillä täytyy olla oikeus kysyä vaikeita kysymyksiä.
Missä vaiheessa tulos on mennyt rehellisen urheilun edelle?
Miten saamme takaisin sellaisen raviurheilun, jossa voi aidosti iloita onnistumisista ja olla ylpeä omasta hevosestaan tietäen, että kilpailussa on pyritty varmistamaan mahdollisimman reilut lähtökohdat kaikille?
Raviurheilun tulevaisuutta ei rakenneta ainoastaan voittajista. Se rakennetaan myös niistä ihmisistä, jotka käyvät aamu toisensa jälkeen tallilla, hoitavat hevosensa, maksavat laskunsa, tekevät parhaansa ja lähtevät kilpailuihin toivoen onnistumista.
He ovat aivan yhtä tärkeä osa tätä lajia kuin huippuammattilaisetkin.
Heille pitää pystyä takaamaan tunne siitä, että rehellisyydellä on tässä lajissa edelleen merkitystä.
Ja kaiken keskellä on hevonen.
Sen hyvinvoinnin pitäisi olla kaiken tekemisen lähtökohta. Samoin reilun kilpailun ja koko lajin tulevaisuuden.
Siksi meidän pitäisi pystyä katsomaan peiliin ja kysymään, olemmeko menossa oikeaan suuntaan.
Kuinka kauan luottamusta voidaan vielä koetella ennen kuin se alkaa murentua?
Ja ennen kaikkea – saammeko vielä takaisin sellaisen raviurheilun, josta voimme kaikki olla aidosti ylpeitä?
Emmi Salmela