Suomessa yhteys ihmisen ja hevosen välillä on aina ollut läheinen. Hevosta on ymmärretty ja kunnioitettu. Hevonen ei ole ollut suomalaisille sotilaille sodassa tai pienviljelijälle sodan jälkeen pelkkä tuotantoeläin. Hevonen on ollut perheenjäsen ja hyvä ystävä. Ystävä, johon voi luottaa arjessa ja juhlassa. Viimeksi mainitusta vasta käydyt Kuninkuusravit ja siihen liittyvä perinne ovat hyvä muistutus, ja kertovat hevosen ja erityisesti suomenhevosen suuresta arvostuksesta.
Jotakin on muuttunut. Hyvä asia on se, että eläinten hyvinvoinnista välitetään ja kannetaan huolta. Toisaalta välillä ajatus tuntuu karkaavan, eivätkä ratkaisut ole välttämättä eläimen tai eläinystävän kannalta toivottuja. Eläinten hyvinvoinnista annettu tuore asetus edustaa tätä lajia.
Eläinsuojelulaki on korvattu lailla eläinten hyvinvoinnista (693/2023). Uusi laki sisältää tärkeitä periaatteita ja määräyksiä, jotka on tarkoitettu ei vain suojaamaan eläintä, vaan takaamaan nimensä mukaisesti eläimen hyvinvointia.
Lain perusteella on sittemmin annettu 1.1.2026 voimaan tuleva asetus hevosten hyvinvoinnista. Asetus sisältää uusia vaatimuksia muun muassa hevosen tallin, tarhan ja ylläpidon suhteen. Asetuksen vaativin muutos koskee hevosen sosiaalisia suhteita. Asetuksen mukaan hevosen pitopaikassa hevosella tulee olla tarhauksessa jatkuva näköyhteys lajitovereihin. Karsinassa tai tarhassa hevosella tulee lisäksi olla turpakosketus lajikaveriin. Käytännössä asetuksen määräykset tarkoittavat hevosenpidon lopettamista monille yhden hevosen omistajille.
Nykyhevoset pääsevät paljon helpommalla.
En tiedä, ovatko asetuksen laatijat tutustuneet Suomen lähihistoriaan. Suomen sodanjälkeinen jälleenrakennus ja maaseudun nousu tapahtui pitkälti pienillä tiloilla ja talleilla, joilla oli vain yksi hevonen. Useimmiten hevosen talli oli navetassa muiden kuin lajitovereiden joukossa. Ison karsinan korvasi pilttuu, jossa hevonen oli kiinni. Näistä olosuhteista hevonen suoritti kaikki talon hevostyöt, korvasi traktorin ja auton ja osallistui usein vielä ravikilpailuihinkin. Kaikki nämä hyvällä mielellä.
Onko tilanne muuttunut? No ehkä sen verran, että nykyhevoset pääsevät paljon helpommalla. Ravihevosella arki tarkoittaa muutamaa ajolenkkiä viikossa ja kilpailutapahtumia, joissa suoritus kestää kerralla alle kolme minuuttia. Loppuaika on vapaata ja hyvää hoitoa.
Näiden tiukkojen määräysten perusteella saattaisi joku kysyä, miksi ihmisistä ei kanneta vastaavaa huolta. Ne ihmiset, jotka ovat mahdollistaneet Suomen nousun ja viettävät nyt aikaa vanhainkodeissa tai pystyvät vielä asumaan yksin kotona, ovat useimmiten ”ilman näköyhteyttä lajitoveriin” ja mahdollisuutta puhua toiselle ihmiselle. Entä sitten ne onnelliset, joille hevonen on ollut paras ystävä, josta on nyt luovuttava. Pieni eläke tai palkka kun ei mahdollista kahden hevosen / aasin omistamista.
Suomenhevonen kuuluu Suomeen ja on maalaisjärjen ulkoinen ilmentymä. Suomenhevonen on tottunut selviytymään, kuten hevonen yleensäkin. Hevonen pärjää myös pelkästään ihmisen kanssa, hevonen on sopeutuva. Ravihevoselle kilpailut ja harjoitukset yhdessä muiden hevosten kanssa antavat mahdollisuuden lajitoverin tapaamiseen. Toivon mukaan tiukkaa asetusta muutetaan ennen sen voimaantuloa. Monelle hevosihmiselle asetus tarkoittaa rakkaasta ystävästä luopumista, mitä ei voi pitää hyvänä tavoitteena.
Kari Eriksson
Suomen Hippoksen valtuuskunnan jäsen