Viime viikon Hevosurheilun lukijan kynä palstalla pohdittiin sitä, etteivät valtamediat enää havaitse raveja. Ilmiö on ollut havaittavissa jo pitkään, ja mediakynnyksen ylittää usein vain jokin negatiivinen tragedia, kuten esimerkiksi hevosen menehtyminen radalle.
Ravien näkyvyydestä suurelle yleisölle voidaan olla huolissaan, mutta samalla tilannetta voi katsoa myös toisesta suunnasta. Mitä meillä raviurheilussa mukana olevilla ihmisillä on tarjottavaa, jotta laji kiinnostaisi myös valtamedioita ja lajin ulkopuolisia ihmisiä?
Aiheesta puhuttaessa minulle kommentoitiin asiaa näin: ’Jokainen tiedotusväline ja media tekee julkaisupäätöksensä itse, ja on vastuussa niistä vain lukijoilleen, eikä millekään yksittäiselle lajille tai muulle vastaavalle. Sen takia lajin ja laji-ihmisten tulisi itse tehdä parhaansa päästäkseen esille, mutta edellyttää tai vaatia ei voi mitään.’
Raviurheilu on pienen yhteisön laji, jossa jokainen voi olla mukana juuri sillä tavalla, minkä kokee itselleen parhaimmaksi. Siinä on mukana suuria tunteita laidasta laitaan, elämyksiä ja yhteisöllisyyttä sekä yhteys hevosen kanssa. Jostain syystä nämä asiat eivät kuitenkaan näy ulospäin.
Medianäkyvyys ei tule itsestään ja sen eteen on tehtävä töitä. Medioille on tarjottava sitä, mistä ne ovat kiinnostuneita.
Ruotsissa ravivalmentaja Jörgen Westholm järjesti Elitloppet-viikolla mediatapaamisen, jossa paikalla oli kolmisenkymmentä eri median edustajaa. Westholm tarjosi aluksi lounaan, kertoi taustoja matkalta Elitloppetiin ja esitteli tallinsa tähdet Jobspostin ja Dream Minen. Halukkaan pääsivät myös kokeilemaan, millaista on olla ravihevosen kyydissä koppakärryillä ajettaessa ja ottamaan selfieitä Jobspostin ja Dream Minen kanssa.
Westholmin järjestämä mediatapaaminen ei ole Ruotsissakaan yleinen, sillä vastaava tapahtuma juuri Elitloppettiin osallistuvan taholta oli järjestetty kerran aikaisemmin lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Mediatapaamisella oli kuitenkin iso vaikutuksensa ja Westholm näkyi vahvasti eri medioissa sekä ennen että jälkeen Elitloppetin.
Raviurheilu näkyy lajin ulkopuolisille ihmisille usein pelaamisen kautta: kuinka paljon totosta on mahdollista voittaa rahaa. Ainakin osittain siitä syystä hevonen ehkä koetaan enemmän urheiluvälineeksi kuin itse urheilijaksi. Ajatus ei ainakaan nosta lajin suosiota, koska eläinten hyvinvointi koetaan yhä tärkeämmäksi, ja laji äkkiä ajatellaan hyvin kylmäksi ja tunteettomaksi.
Jos taas mietitään yleisesti rahapelaamista, suomalaiset ovat lottokansaa. Sen takia loton kanssa ei voi kilpailla. Raviurheilun mainostaminen pelaamisen kautta on myös hankalaa, sillä pelien vaikeus ja lajin tuntemattomuus eivät houkuttele pelaamaan. Todennäköisyys voittaa lotossa voi ainakin ajatuksissa olla isompi, kuin todennäköisyys voittaa totopeleissä.
Jos muista urheilulajeista mietitään esimerkiksi maastohiihtoa, on se suomalaisille yksi penkkiurheilun kuningaslajeista. Jos taas mietitään maastohiihtoa pelkkänä lajina, on siinä aivan samat periaatteet kuin raviurheilussakin: ensimmäisenä maaliin tullut voittaa. Maastohiihdon suosio perustuu enemmän itse urheilijoihin, joihin voidaan samaistua, jotka ovat tuoneet esiin persoonallisuuttaan ja brändänneet itsensä kansansuosioon ja esikuviksi.
Vastaavaa kulttuuria ei ole saatu luotua raviurheiluun ainakaan lajin ulkopuolisille ihmisille.
Ihmiset rakastavat tarinoita ja suuria tunteita, ja niitä raviurheilu todella tarjoaa. Kun lajissamme on mukana niinkin hieno eläin kuin hevonen, pitäisi tarinoiden syntyä itsestään ja olla huomattavana etuna muihin lajeihin verrattuna.
Enää puuttuu vain se, kuka tuo suurelle yleisölle esiin ne tarinat, joihin myös lajin ulkopuoliset ihmiset voivat tarttua.