Suomessa käydään usein kriittistä keskustelua naisten asemasta Lähi-idässä. Esiin nostetaan vakavia tasa-arvo-ongelmia esimerkiksi Iranissa ja Afganistanissa. Keskusteluissa korostuvat koulutuksen rajoitukset, pukeutumisen sääntely ja liikkumisvapauden puute. Tasa-arvo nähdään perustavanlaatuisena arvona, jota puolustetaan äänekkäästi ja perustellusti.
Samalla on kuitenkin syytä kääntää katse myös omaan yhteiskuntaamme – ja kysyä, kuinka tasa-arvo toteutuu meillä arjen tasolla. Onko esimerkiksi raviurheilu, tai laajemmin suomalainen urheilu- ja harrastuskulttuuri, aidosti tasa-arvoinen? Entä miten kasvatamme tyttöjä ja poikia – tarjoammeko heille samat mahdollisuudet ja saman rohkaisun?
Monissa suomalaisissa kodeissa tyttöjä kasvatetaan yhä eri tavoin kuin poikia. Tytöiltä odotetaan kiltteyttä, vastuullisuutta ja hoivaavuutta. Heidän oletetaan kantavan vastuuta nuoremmista sisaruksista, kodin askareista ja toisten tunteista. Pojille puolestaan annetaan useammin tilaa kokeilla, epäonnistua, kilpailla ja tavoitella näkyvää menestystä. Heitä rohkaistaan ottamaan riskejä ja johtamaan.
Kaikkia tyttöjä ei kannusteta yhtä vahvasti kunnianhimoon, johtajuuteen tai omien rajojen puolustamiseen. Heidän panostaan ei aina arvosteta samalla tavoin kuin poikien – ei kotona, koulussa eikä työelämässä. Tämä asetelma heijastuu myös harrastuksiin ja urheiluun. Vaikka raviurheilu on lajina poikkeuksellinen siinä mielessä, että naiset ja miehet kilpailevat samoilla ehdoilla, taustalla vaikuttavat silti samat yhteiskunnalliset rakenteet: kuka saa tukea, verkostoja ja rahoitusta? Kenen osaamiseen luotetaan?
Tasa-arvon haasteet eivät rajoitu kasvatukseen. Lähisuhdeväkivaltaan puututaan vaihtelevasti, ja työelämän rakenteellinen epätasa-arvo on yhä todellisuutta. Naiset kantavat edelleen päävastuun hoivasta ja kotitöistä. Vanhemmuus – erityisesti äidiksi tuleminen – vaikuttaa palkkakehitykseen ja uramahdollisuuksiin tavalla, jota isyys harvoin tekee. Perhevapaiden epätasainen jakautuminen ylläpitää tätä eroa, vaikka lainsäädäntö ja julkinen keskustelu korostavat tasa-arvon merkitystä.
Siksi onkin aiheellista kysyä: riittääkö, että osoitamme sormella muiden maiden epäkohtia? Tasa-arvo ei ole vain periaate, jonka voi kirjata lakiin tai lausua juhlapuheessa. Se on arjen tekoja, kasvatusta, asenteita ja rakenteita. Se näkyy siinä, kenelle annamme tilaa, kenelle tarjoamme mahdollisuuksia ja kenen ääni kuuluu.
On hyvä puolustaa naisten oikeuksia kaikkialla maailmassa. Mutta uskottava tasa-arvotyö alkaa vasta silloin, kun olemme valmiita tarkastelemaan kriittisesti myös omia rakenteitamme – perheissä, työelämässä ja harrastuksissa. Vasta silloin voimme aidosti vastata kysymykseen: onko raviurheilu, tai suomalainen yhteiskunta laajemmin, todella tasa-arvoinen?
Anneli Rehn
KTM, AmO
Raviurheilun suurkuluttaja yli 50 vuotta