Pihtiputaan mummo on journalismissa yleiskäsite, jolla kuvataan suurta yleisöä ja keskivertolukijaa. Kuninkuusravisunnuntaina suomalainen raviurheilu nappasi omiin nimiinsä brändin, Santtu Raitalan pihtiputaalaisen isoäidin, Pirkko Kinnusen ottaessa yleisön näppeihinsä.
Lauri Hyvönen pyysi Pirkkoa kehumaan tyttärenpoikaansa Santtua, mummo sanoi:
"En ala tässä mainostamaan, katsotaan kotona sitten."
"No kai keität aamupuurot pojalle?" Lauri maanitteli.
"No en keitä", vastasi Pirkko, ja yleisö nauroi ja söi Pihtiputaan mummon kädestä.
Punaisten Jockas Rita -paitojen määrä yleisössä oli huomiotaherättävän suuri. Pihtiputaalta oli lähdetty sankoin joukoin kannustamaan Santtu Raitalaa ja Jockas Ritaa.
Hyvällä syyllä voidaan kysyä, mitä ihmeen taikajauhetta ”Puttaan” kylällä aamupuuron sekaan laitetaan. Näyttäisi nimittäin siltä, että ripaus kateudenpoistopulveria ja myötätuntoleseitä ainakin siellä syödään. Suorittamani pienimuotoisen empiirisen tutkimuksen perusteella kenelläkään ei näyttäisi olevan pahaa sanaa Santtu Raitalasta tai Antti Ojanperästä. Koska kaikki puhuttelevat heitä Pihtiputaalla Antiksi ja Santuksi, niin myös tässä kirjoituksessa tästä eteenpäin.
Ajelin perjantaina nelostietä kunkkareita kohti, ja pysähdyin Pihtiputaalla syömässä ja tankilla. Tankille tuli viereen mieshenkilö, jonka kanssa aloimme ilmoista rupattelemaan. Kerroin hänelle, että olen menossa Kuninkuusraveihin. Mies kertoi olevansa Antti Ojanperän vaimon sukulaisia. Mies kertoi, että Santtu on on pitänyt Ritaa kuin omaa lastaan, ja että Elämäjärven rannalla on pehmeä 2,4 kilometriä pitkä rata, jota mummokin traktorilla huoltaa. Kaikki tekevät valtavasti töitä ja pitävät yhtä.
Elämäjärvi, miten järvenkin nimen pitää olla noin kaunis, mietin. Miksei joku Paskojärvi? Sellaisiakin on Suomessa. Päätän kysyä mieheltä haastavan kysymyksen.
"Onko se Santtu niin mukava ja fiksu, minkä vaikutelman hän julkisuuteen antaa?"
"On se. Sano sille minulta terveisiä kun näet Oulussa."
"Juu, kerrotaan", sanon.
Sunnuntaina ajelen Santtu ja Rita -shown jälkeen nelostietä etelään. Nälkä tulee ja pysähdyn huoltasemalle syömään. Kuinka ollakaan, telkkarista tulee ravilähetys, ja työntekijät kerääntyy ruudun ääreen. Keski-ikäinen nainen kääntyy minuun päin, ja sanoo kasvot hymyä täynnä.
"Meidän Santtu voitti ravikuningattaruuden."
"Onneksi olkoon", virkon.
Viereisessä pöydässä istuu kolme miestä, jotka eivät reagoi television tapahtumiin mitenkään. Innostun hieman, josko tärppäisi. Löytyisikö viimein ihmisiä, joita ”Santtu täydellinen” vituttaa. Kysyn heiltä, ovatko he paikallisia ja seuraavatko raveja?
"Ei olla paikallisia, eikä seurata raveja. Mutta luultavasti täällä saisi riidan aikaan, jos alkaisi aukomaan aiheesta päätä."
Nyökkään heille kohteliaasti, mutta pettyneenä. Ei vieläkään Pihtiputaalla aitoa suomalaista kateutta ja kaunaa. Marssin tiskille hakemaan kahvia, ja haastan myyjää.
"Miten tämä on mahdollista, te olette kaikki niin iloisia Santun menestyksestä. Enkö löydä tästä kylästä ketään, joka olisi kateellinen Santulle?"
Nainen tulee tiskin takaa viereeni.
"Et. Täällä asuu niin paljon hevosihmisiä. Kaikki tietää, että menestys ei tule ilmaiseksi. Antin porukka ja Santun porukka, ne tekee valtavasti töitä."
Ja Santtu... ja mummo… mummokin lanaa sitä rataa…
Nainen keskeyttää lauseensa, kääntyy poispäin ja pyyhkäisee silmänurkkaansa.
Minä nappaan kahvikupin matkaani ja lähden etelään.
Tämä tuli selväksi.
Rakkaus on tekoja.