Meille tuli joskus vuosia sitten ylläpitoon vanha poni. Arabin ja welshin risteytys, joka oli tullut kymmenen vuotta aiemmin 12-vuotiaalle tytölle kisaponiksi. Tyttö oli kasvanut aikuiseksi, mutta poni oli jäänyt hoitopaikkaansa. Hain omistajan toiveesta ponin meille, ja se oli oikein kiva lastenratsu, kokenut ja kiltti.
Ponin omistaja, aikuiseksi kasvaneen tytön isä, tuli seuraavana päivänä käymään ja katsomaan Donnaa uudessa kodissaan. Mies meni ponin luokse ja painoi otsansa ponin otsaa vasten. Siinä he olivat pitkään hiljaa, mies ja poni. Aivan kuin mies ei olisi halunnut päästää irti. Donnalla ei ollut kiire. Se seisoi hievahtamatta paikallaan. Jätin heidät kahden ja menin muihin hommiin.
Poni lähti tunneille ja mies jatkoi matkaa. En kysellyt mieheltä mitään, eikä mieskään asiaa selittänyt.
Monista asioita voi kyllä kuvitella, miltä ne tuntuvat, mutta oikeasti ne ymmärtää vasta, kun ne tapahtuvat omalle kohdalle. Mitä miehelle ja Donnalle siinä muutamien minuuttien hetkessä oikeastaan tapahtui, kun mies painoi otsansa ponin päätä vasten?
Mies muisti pienen saparopäisen tytön ensimmäiset ratsastustunnit, ehkä jonkun ratsastuskoulun pikku ponilla. Isä ei tiennyt poneista mitään, mutta joutui taluttamaan. Tytön aurinkoinen hymy: katso isä, minä osaan. Tyttö kasvoi ja oppi ratsastamaan ilman talutusta.
Tytön into, ponikirjat, varusteet. Kesäleirit. Jännitys. Ensimmäiset estekisat, kisaryhmät. Isän ja tyttären lukemattomat yhteiset hetket autossa tallille ja takaisin. Arkiset keskustelut, jotka voivat tapahtua ainoastaan ajomatkoilla. Jokainen vanhempi, joka on ollut kahdestaan lapsensa kanssa autossa, tietää mitä tarkoitan.
Sitten tytön haaveista suurin toteutui. Isä osti tytölle oman ponin, Donnan. Täydellinen poni, jolla pääsi kisaamaan. Vuosia hevostentäyteistä elämää.
Sitten yhtäkkiä, tai siltä ainakin isästä tuntui, kaikki loppui. Tyttö lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Donna jäi. Nyt Donna opetti kotitallillaan toisia tyttöjä ratsastamaan, mikä oli isästä hienoa. Mutta ei se ollut sama. Viimein isäkin oli valmis jatkamaan elämäänsä ilman Donnaa.
Donna eli meillä muutaman vuoden, se oli tullessaan jo 25-vuotias. Se ei jättänyt minuun samanlaista tunnepitoista muistijälkeä. Donnan jälkeen kului vuosia, ja minäkin pääsin ymmärtämään, mistä miehen ja Donnan jäähyväisissä oli kyse.