Tarkka tytär, toimelias äiti – "On sillä lapsetkin varmaan vähän paremmin kuin äidillään"

Virpi Tupamäki:

”Kaisa on aina ollut tunnontarkka ja huolellinen. Mitä hänelle annettiin tehtäväksi, hän kyllä hoiti sen. Koulunkäyntikin sujui aika itsenäisesti, kun mehän oltiin Riston, isänsä, kanssa paljon pois kotoa eikä oltu aina läksyjä neuvomassa.

Vuonna 1998 kuninkuusraveissa Kaisa oli täpinöissään Ujasta, niin kuin kaikki muutkin. Risto oli käynyt alleajamassa hevosen ennen viimeistä kolmea tonnia ja Kaisa vahti siinä hevosen vieressä. Hän oli ruvennut nostelemaan tammalta kavioita, ja huomasi, että yhden kavion kenkä oli löysässä. Siinä olisi varmaan palanut Ujan kuningatarhaaveet, jos se kenkä olisi lentänyt kesken viimeisen matkan, sillä oli niin hauraat kaviot. Siitä Ristokin nosti Kaisalle hattua, että olitpa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mutta Kaisa on tarkka, oli jo pienenä.

Joskus Kaisa on vähän liiankin tunnollinen. Hän huolehtii aina oman kenttänsä, ja yllätys yllätys, on sillä lapsetkin varmaan vähän paremmin kuin äidillään. Toki ne ovat päivähoidossa. Silloin kun Kaisa ja veljensä Antti olivat pieniä, kysyin Petäjäveden kunnalta, että saisiko ne päivähoitopaikan edes joinain päivinä. Mutta sieltä sanottiin, että on ensisijaisesti lapsen isovanhempien asia huolehtia hoidosta.

Kerran Risto oli Kaisan kummisedän ja yhden vanhemman miehen kanssa lähdössä ostamaan traktoria Jämsästä. Annoin heille Kaisan mukaan, se oli parin tunnin reissu ja tyttö oli juuri syötetty, ehdin ajaa jonkun hevosen siinä ja tehdä hommia sen aikaa. Voi kauhea, kun sain sapiskaa mummolta, että ei koskaan saa antaa miesten mukaan lasta. Siihen aikaan ei ollut niin kauhean tavanomaista ainakaan meidän huushollissa, että myös isät huolehtisi lapsista.

Ihailen Kaisassa sitä, miten hän tulee lastensa kanssa niin hyvin juttuun. Meillä kun lapset oli siinä 24/7, niin ei sitä aina muistanut, että oliko se hevonen vai tenava, kun sille karjaisi.

Kaisa opiskeli ihan muulle alalle, mutta veri veti sillä tavalla, että yksi kaunis kerta hän soitti, että hän on tehnyt valmentajatutkinnon ja on vaihtanut alaa.

Kyllä meitä molempia Riston kanssa silloin hirvitti, vaikka ei saisi sanoa niin. Olisihan hän voinut harrastaa hevosia, mutta kun otti päätyökseen, niin minkäs sille voi. Veri veti. Kaisa on jossain jutussa sanonut, että lapsena kaikista pahimmat hevoset on ollut heillä ajettavana koulun jälkeen. Ollaan vitsailtu, että ei ollut tarpeeksi pahoja hevosia näköjään, kun vielä jäi veto siitä.”

Kaisa Tupamäki-Kukkamo:

”Äiti on tosi yritteliäs ja toimelias ihminen. Hänellä on aina monta rautaa tulessa ja hän saa asioita tapahtumaan. Se on hänen silmiinpistävin ominaisuutensa. Hän on myös älyttömän lapsirakas ja viihtyy hyvin lapsien kanssa. Ihailen äitini sinnikkyyttä. Hän on niin monitaitoinen ja pystyy monenlaisiin asioihin. Hänellä ei mene ensimmäisenä sormi suuhun.

Kyllä kai kaikista löytyy huonojakin puolia, ehkä temperamentti välillä räiskyy, ja on hän tavallaan aika jääräkin. Haluaa mennä läpi harmaan kiven ja vetää maaliin saakka, vaikka aina ei välttämättä kannattaisi.

Lapsuudestani minulla on lämpimät muistot. Kotoa saimme oikeat opit elämään. Olen oppinut arvostamaan työntekoa ja sitä, että raha ei kasva puussa, vaan se pitää ansaita töitä tekemällä. Äiti on aina ollut toimelias ihminen ja aina tekemässä jotain, ja ehkä se on jollain tavalla tarttunut itseenkin. En minäkään oikein osaa olla tekemättä mitään.

Vanhemmillani oli paljon hevosia ja työtä niiden kanssa, kun olin pieni. Vaikka se työllisti paljon ja vei aikaa yhteiselolta, niin lapsille heillä on aina riittänyt aikaa ja me olimme töissä mukana. Eikä siinä ole kyllä valittamista yhtään, ihan oikeat eväät sillä tavalla sai elämään.

Hyvällä ajattelen sitä, ettei meitä lapsenakaan ole siirretty sylistä toiseen, vaan ollaan saatu olla siinä vanhempien lähellä. Äiti on aina kannustanut ja ollut tukemassa kaikessa.

Äiti on sellainen hevosenkäsittelijänä, että vaikka hän ei ole mikään järin suuri ihminen kooltaan, ei hän ole kainostellut hevosten kanssa. Hän osaa käsitellä erilaisia hevosia, eikä arastele. Varmaan itsekin olen oppinut häneltä sellaista tiettyä rohkeutta ja määrätietoisuutta hevosen käsittelyssä.

Äidiltä olen perinyt myös sen, että olen koko ajan tekemässä jotakin, enkä oikein osaa asettua, vaan mieluummin tekisin koko ajan jotain. Ja omalla tavallamme olemme molemmat jääriä, vaikka osataan ottaa muutkin huomioon. Mutta jos me jotakin päätetään, niin halutaan kyllä se toteuttaakin, eikä heti olla virran vietävissä.

Se on jäänyt ehkä parhaiten mieleen äidin elämänohjeista, että jos jonkun työn aloittaa, se tehdään sitten loppuun. Ja kaikki työt mitä tehdään, tehdään kunnolla.”