”Kokonaisuudessaan minulla on ollut tähän saakka oikein hyvä elämä. Olen saanut tehdä paljon mielenkiintoisia asioita, kiertää maailmaa ja saanut paljon oppia. Olen rohkeasti lähtenyt mukaan sinne, mihin on pyydetty ja se on vienyt mielenkiintoisille poluille. Tämä ei tosin olisi ollut mahdollista ilman hyviä ja luotettavia ihmisiä ympärilläni”, tänään 22.1. syntymäpäiviään viettävä Manninen pohtii.
Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan Iin kunnanjohtajuus, Suomen Ratsastajainliiton puheenjohtajuus sekä kourallinen muiden yhdistysten ja yritysten hallitusten jäsenyyksiä, koulu- ja kenttätuomarin oikeudet, 4* parakouluratsastuksen tuomari, kouluratsastaja, sukeltaja, ja perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, kaksi hevosta ja yksi mies.
1. Saappaat vai korkokengät? ”Saappaat, mutta tunnetusti myös korkokenkiäkin löytyy.”
2. Kanget vai nivelet? ”Molemmat käy. Viime aikoina nivelet, mutta riippuu hevosesta ja tehtävästä.”
3. Koottu ravi vai keskilaukka? ”Keskilaukka.”
4. Suunnitelmallinen vai hetkeen heittäytyjä? ”Tarvittaessa molempia.”
5. Paras paikka ajatella? ”Meloessa.”
6. Millainen hevonen olisit? ”Toivottavasti en punainen tamma.”
7. Puhelin kiinni vai aina tavoitettavissa? ”Aina tavoitettavissa.”
8. Kouluvalmennus vai maastoretki? ”Kouluvalkku.”
9. Este-ennätyksesi? ”Junnuvuosilta yksittäisenä ehkä noin 140 cm.”
10. Sana, joka kuvastaa sinua juuri nyt? ”Vauhdissa.”
Mistä kaikki sai alkunsa?
”Olen lähtöisin Kellosta, Haukiputaalta. Asumme nykyään vanhassa mummolassani, jossa hevosenikin asuvat kesät. Aloitin ratsastuksen ekaluokalla, kun Arto-Pekka ”Artsi” Heino perusti ABC-tallin Kelloon Kivarin tallille. Talli sijaitsi reilun kilometrin päässä kodistani ja tuolloin varmaan kaikki kellolaiset tytöt aloittivat ratsastuksen.”
Artsin suojissa oli hyvä kasvaa, sillä kun taitoa tuli lisää, hän antoi vastuuta tallin arjesta ja yläasteikäisenä Meukkakin teki jo kesätöitä leiriavustajana, ilta- ja viikonlopputalleja sekä auttoi hevosten kouluttamisessa.
”Silloin ratsastettiin niillä hevosilla, mitä kulloinkin oli tarjolla. Jos hevosessa oli enemmän potentiaalia kouluradoille, niin silloin mentiin koulua, kun oli sopiva hevonen, niin hypättiin. Meno oli kyllä välillä aika villiä, mutta se oli sen ajan tallikulttuuria”, Manninen nauraa.
Maneesia ei ollut ja aluksi talveksi kentälle aurattiin lumivallit aidoiksi. Kesällä sai ratsastaa viereisessä jääkiekkokaukalossa.
”Toki oli sitten poneja, jotka oppivat karkailemaan vallien päälle. Kaukalossa oli sikäli parempi ratsastaa, etteivät ponit päässeet karkuun ja siellä tehtiinkin tehtäviä esimerkiksi siniviivalta siniviivalle. Suht pian saatiin ihan aidattu, asiallinen kenttäkin.”
Aluksi palkaksi tallitöistä pääsi ainakin kävelemään hevosilla, mutta taitojen karttuessa Artsi antoi tallilaisille myös mahdollisuuksien mukaan hevosia kilpailuihin. Pohjoisen talvi aiheutti toki silloinkin haasteita.
”Olihan se melkoista, kun hypättiin keväällä kerran kotona ja sitten lähdettiin kilpailemaan jotain maapallocuppia. Joskus on mietittykin, miten on mahdollista, ettei mitään vakavampia loukkaantumisia sattunut. Ratsastimme paljon erilaisia hevosia, joista koulutettiin toimivia opetushevosia. Luulen, että se on seikka, jolla on ollut iso merkitys. Opittiin pysymään reaktiivistenkin hevosten kyydissä.”
Nykypäivänä turvallisuusasiat ovat ottaneet ison harppauksen eteenpäin ja Manninen korostaakin, ettei turvallisuudesta pidä tinkiä. Hyvin koulutetut hevoset, joita käytetään tehtäviin mihin ovat soveliaita, turvavarusteet ja ratsastajan hyvä kunto ovat avainasemassa.
”Kun ratsastaja on hyvässä kunnossa, se on myös kunnioitusta hevosta kohtaan. Samoin hevosten hyvinvoinnin tulee olla ykkösprioriteetti.”
Lukio-opintojen jälkeen Mannisella oli selkeä visio eläinlääkärin opinnoista.
”Sitten kävikin kesken pääsykokeisiin luvun ilmi, että olen niin allerginen muun muassa koirille, että se ura sai jäädä. Siinä olikin sitten miettiminen, mihin suuntaan lähden. Tovi tallitöissä Euroopassa antoi aikaa ajatella. Ekonomin opinnot valikoituivat siksi, että se ei ainakaan sulkenut liiaksi pois mitään uravalintoja.”
Kolmisenkymmentä työvuotta onkin osoittanut, että nuorena tehty valinta oli oikein osuva.
”Kaikki hommat, mitä julkisella puolella olen tehnyt, ovat olleet antoisia. Olen aloittanut taloushommista ja hankintapuolelta, tehnyt Sipilän hallituksen aikana isoa muutosjohtamista maakuntauudistuksessa, muutosjohtamista vs. kaupunginjohtajana Haapavedellä, sairaalan johtamista Raahessa ja ollut Tyrnävän ja Iin kunnanjohtajana. Meillä on nyt Iissä paljon mielenkiintoisia kehittämishankkeita ja mahtava työyhteisö, joten täältä minulla ei ole mikään kiire singota mihinkään suuntaan.”
Hevosalan vaikuttajaksi Manninen ajautui alun perin Olli Niskasaaren kehotuksesta, joka oli tuolloin Pohjois-Suomen aluejaoston puheenjohtaja.
”Näin Ollia sattumoisin kaupan pihalla ja kerroin hänelle, että voisiko pohjoisen kouluratsastusta edistää jotenkin. Olli totesi, että kyllä voi. Tule jaostoon tekemään asialle jotain. Se on edelleenkin ihan toimiva ohje, kun rekrytään porukkaa. Jos jostain asiasta on valitettavaa, tai asiaan halutaan parannusta, niin tervetuloa tekemään. Se on tie, mitä nykypäivänä soisi monelle muullekin ihmiselle käydä.”
Aluejaoston kautta Manninen päätyi SRL:n koulukomiteaan jäseneksi, ollen ensimmäisiä Etelä-Suomen ulkopuolelta. Lopulta hän päätyi komitean puheenjohtajaksi ja sitä myötä liiton hallitukseen ja sen puheenjohtajaksi. Kiinnostus kouluratsastukseen on myös vienyt Mannisen pararatsastustuomariksi.
”Parapuolelle ajauduin hieman vahingossa. Pohjoisessa Artsi, Tanja Takkula ja Petri Lopakka, olivat olleet lajissa mukana jo pitkään, joten minulla on ollut mahdollisuus seurata lajia läheltä.”
Manninen toivookin juhlapäivänsä muistamiset joko pararatsastajille tai Iiläisille lapsille- ja nuorille.
”Arvostan toki kaikkia ratsastajia, mutta etenkin pararatsastajia. Heillä jokaisella on omanlaisensa tie, jotta he edes pääsevät satulaan. On hienoa nähdä, kun liikuntarajoitteinen nousee hevosen selkään ja yhtäkkiä hänellä onkin neljä toimivaa jalkaa. Hevosten herkkyys ja hienous sekä koko lajin vaatima yhteistyö korostuu entisestään.”
Paratuomariksikin oli lähdettävä, koska asia kiinnosti ja sitä kautta oli mahdollisuus vaikuttaa.
”Meillä oli tuolloinkin pararatsastajia kansainvälisellä huipulla, joten kotimaahan tarvittiin tuomareita, jotta laji voisi kehittyä. Tarja Huttusen menehdyttyä ei paratuomareita oikein ollut, joten päätin osallistua koulutukseen, vaikka lajista minulla ei ollut aluksi liioin mitään käryä. Muutama vuosi ensimmäisen koulutuksen jälkeen osallistuin kansainvälisiin koulutuksiin ja sitä myöten myös kansainvälisiin kilpailuihin tuomarina.”
Saipa Manninen selostaa myös Ylellä Tokion ja Pariisin paralympialaisten ratsastuksenkin.
”Sekin oli taas sellainen juttu, että kun pyydettiin, niin lähdin. Marko Björs on selostanut pitkään kouluratsastusta, mutta hän ei halunnut selostaa pararatsastusta, koska koki ettei hänellä ole siihen riittävää osaamista. Kokemus oli oikein mielenkiintoinen, jossa olin ihan uuden äärellä.”
Viime aikoina SRL on ollut kovan kritiikin kohteena.
Tarvitseeko johtavassa asemassa oleva kovan teflonpinnan, jotta ei muserru kritiikin alle?
”Toivon että ei tarvitse, sillä jos päättäjistä tulee kivikovia johtajia, inhimillisyys unohtuu. Nykyaikana kritiikin antamisen taito on unohtunut. Pitää ja saa antaa kritiikkiä, mutta on tärkeää muistaa kritisoidessakin toisen kunnioittaminen ja arvostaminen. Esimerkiksi kilpailuissa meidän on muistettava olla kiitollisia vapaaehtoisille, jotka mahdollistavat kilpailut. Miettikää jotain ”kanslian tätiä”, joka vapaaehtoisesti käyttää koko viikonlopun aikansa kansliassa ja tekee siellä ison työn. Kyllä hän mieluummin jää kotiin, jos palkkana on kiitoksen sijaan haukut. Sama koskee ratsastajia. Kohta kukaan ei halua esiintyä missään, kun kaikkialla vain tyrmätään ja suhtaudutaan negatiivisesti.”
Kritiikin antamisella on Mannisen mukaan myös tärkeä kasvatuksellinen pointti.
”Ei tarvitse kuin katsoa nykyajan asiattomia somekeskusteluja. Siellä tulee lapset ja nuoret perässä, mitä isot edellä. Olisi tärkeää, että nuoriso oppisi toisenlaisen kulttuurin. Toisten ihmisten ja hevosten kunnioittaminen on tärkeä yhteiskunnallinen asia”, Manninen painottaa.