Sadora-faktori ja oikea koulutus

Kun FWB-ruuna Sangraal laukkasi elokuussa Stella Hagelstamin kanssa EM-radalle, moni ihminen koki ylpeyden tunteita.

Laita nyt siihen, että Sangraal oli Hippoksen tammaprojektin varsa, kun aina kysytään, että mitä se sai aikaan”, Sangraalin kasvattaja Tuuli Heltimoinen aloittaa.

Hän on nykyään Parikkalassa asuva harrastajakasvattaja. Onnekas, sillä vain hyvin harva varsa pääsee niin osaaviin käsiin kuin Sangraal pääsi.

Sangraalin emä Sadora (Negro – Julio Mariner xx) on Hollannista, Heltimoisen itse Van Olstien tallista valikoima. Sitä Heltimoinen ei osaa selittää, miksi hän halusi kaikista Hollannissa nähdyistä hevosista juuri Sadoran.

”Se oli ensimmäinen hevonen, jota kävimme siellä katsomassa. Iskin silmäni siihen heti, enkä voi tiivistää, mikä siinä oli. Koko Hollannin-matkan ajan palasin uudestaan ja uudestaan katsomaan videota siitä”, hän kertoo.

Sadora oli silloin 3-vuotias ja kantavana Santiagosta. Heltimoinen halusi harrastehevosen, jolla voisi myös teettää joitain varsoja.

Ratsastuksessa Sadora eteni siihen, mihin ratsastaja sen sai vietyä, vahvaan helppoon A:han.

”Mutta jalostuksessa se antoi enemmän kuin koskaan olisi voinut toivoa”, Heltimoinen sanoo.

Tamma teki kaikkiaan 9 varsaa, kunnes se 19-vuotissyksynään lopetettiin huonoksi menneiden hampaiden takia. Varsoista v. 2003 syntynyt Sanctus (i. Santiago) kilpaili vaativa B -tasolla ja on jo menehtynyt. 2009 syntynyt Quartus (Quaterback) on Lia Lundströmin ratsu, joka on noussut vaativaan A:han ja PSG-luokkiin. 2011 syntynyt ruuna Lautus (L’Espoir) on startannut Norjassa Silje Bjørnvikin kanssa lyhyttä GP:tä, ja 2012 syntynyt ruuna Deus (Dancier) on harrastajalla Imatralla. Ensimmäinen tammajälkeläinen, 2013 syntynyt L’Adora (L’Espoir) on Heltimoisella itsellään.

”Yritän sitkeästi saada sitä kantavaksi. Varsamarkkinat olivat välissä aika tulppaiset, ja olen odottanut sen astuttamista liian kauan”, hän harmittelee.

2015 syntynyt tamma L’Aurora (L’Espoir) on Kaisa Väistöllä ja varsonut toissa kesänä tammavarsan Quaterhitistä. Viimeinen varsa on pian 5-vuotiaaksi kääntyvä Gaudeus Gribaldin pojasta Grey Flanellista. Tästä yhdistelmästä oli aiempikin varsa, mutta se kuoli pikkuisena nopeisiin ja kohtalokkaisiin vatsaongelmiin.

Gaudeus on Heltimoisen oma, ja se on jo ruuna. ”Vaikka kyllä se on liian hyvä olemaan täällä harrasteratsunani”, hän sanoo.

Sangraalin isän Sir Donnerhallin Heltimoinen valitsi hevossilmällään.

”VHS-kasetiltahan sitä silloin ihailtiin. Se edusti jalompaa ja kevyempää hevostyyppiä. En osaa sanoa, olen van sellainen, että isken johonkin silmäni. Kun näin sen oriin, minulla ei enää ollut muita vaihtoehtoja”, Heltimoinen kertoo.

Kun Sangraal syntyi, se oli pitkäjalkainen koipeliini, jalat vähän länksällään.

”Kaikkihan ne ovat huippuja, kun ne syntyy, mutta en sitä tiennyt, millainen siitä sitten tulee”, Heltimoinen sanoo ja huomauttaa, että Sadoran varsojen kanssa pitää myös osata odottaa. Kun niiden kansa aloitetaan, ne voivat olla aika vaatimattomiakin.

”Olen itse ajatellut kaikista varsoista, että ne ovat hyviä, ja sanonut omistajillekin, että hyvä tuosta tulee, vaikka se laatu ei nyt vielä näy. Mutta täytyy myöntää, että kyllä minä olin tippa linssissä, kun Stella ensimmäisen kerran näytti minulle Sangraalia. Olin mielettömän onnellinen. Nyt tiedän, mikä se juttu niissä varsoissa on, ja kutsun sitä Sadora-faktoriksi”, Heltimoinen sanoo.

Sangraal tehtiin Eeva-Maria Liikaselle, ja hänellä se oli 4-vuotissyksyyn.

”Tunsin sen tamman ja tunsin Tuulin ja tiesin, että hänellä on hyvä näkemys”, Liikanen kertoo.

Sisäänratsastukseen Sangraal meni Sanna Siltakorvelle, ja sen jälkeen sitä ratsastivat Kerstin Nyberg ja Maria Heikkilä. Liikanen oli aktiivisesti mukana hevosen vaiheissa ja suunnitteli siitä kilpahevosta itselleen.

”Tein sen kanssa tosi paljon, ja ihan pikkuvarsasta lähtien olin sitä aina käpelöimässä. Se oli todella kiltti ja ihmisrakas varsa.”

Laatuarvostelussa hevonen sijoittui Nybergin kanssa sjalle 8./31. Tässä vaiheessa Liikasella oli kuitenkin jo kaksi omaa pientä lasta, ja hän päätyi myymään Sangraalin.

”Päätin, että se ei jää minulle vain harrasteratsuksi, vaan menee ammattilaisen kanssa eteenpäin ja saa mahdollisuuden näyttää, minne asti se pääsee. Mutta oli se myyminen tosi vaikea päätös. Sen jälkeen en moneen vuoteen ollut lainkaan hevosten kanssa tekemisissä”, Liikanen kertoo.

EM-kilpailuita katsoessa olo oli vähän hassu, että onko tuossa se pieni varsa, jolla myöhemmin menin isoa laukkaa Ypäjän maneesissa.

”Se on ollut mun elämän ainut varsaprojekti. Ihana kokemus”, Liikanen sanoo.

Kerstin Nyberg jatkoi Sangraalin kanssa myös sitten, kun se sai uudeksi omistajakseen Paula Lehtikosken. Kilpailuissa tehtiin helppoa B:tä ja jokin helppo A. Nyberg kiittää, että hevosen kanssa sai tehdä kaikessa rauhassa. Esimerkiksi vaihtoja ei ehditty aloittaa.

”Se oli aika iso hevonen, ja sen kanssa ei voimut lähteä prässäämään. Se kesti aikansa ennen kuin sitä saattoi alkaa kokoamaan”, Nyberg toteaa.

Hän kertoo, että vaikka Sangraalin säkäkorkeus ei ole valtava, se on selkään erittäin ison tuntuinen hevonen.

”Tulee olo, että tässä on todellakin nyt hevosta alla”, Nyberg hymyilee.

Luonnetta hän kuvaa ääreisjärkeväksi, paljon pehmeämmäksi kuin emällä Sadoralla, jolla Nyberg myös ratsasti jonkin verran.

”Sangraal oli tosi mukava hevonen, eikä sillä ollut mitään erityistä heikkoutta. Ei se nuorena ollut mikään maailmankaataja liikkeiltään, mutta sillä oli käyttökelpoiset askellajit”, hän kuvaa.

Ja painottaa, että Hagelstam on tehnyt ruunan kanssa ”jäätävän hyvä työtä.”

”Hattu päästä, se oli hienosti tehty. Oli ihana nähdä, että se hevonen pääsi sinne, minne hyvän hevosen voi olettaa pääsevän. Näen, että jos hevonen olisi jatkanut Stellalla, sillä olisi enemmänkin prosentteja otettavana, onhan se vasta tosi vihreä GP:ssä. Siihen nähden EM:issä meni hirmu hienosti”, hän sanoo.

Hagelstamille Sangraal siirtyi aluksi kokeiluun, sitten omaksi käännyttyään 7-vuotiaaksi.

”Katsoin kyllä ensin, että se on vähän hassuhko rakenteeltaan, mutta sitten sillä oli niin hyvä luonne ja ratsastettavuus, että päätin kokeilla”, Hagelstam kertoo.

Suvusta Hagelstam tiesi, että emätamma on jättänyt hyviä jälkeläisiä. Emänisää Negrosta hän pitää todella hyvänä periyttäjänä, jolla on vahva takaosa ja risti, niin että hevosen on helppo pysyä takaosansa päällä.

Isä Sir Donnerhall ei vielä silloin innostanut, mutta sittemmin Hagelstamin näkemys siitä on muuttunut positiiviseksi.

”Se on jättänyt elegantteja jälkeläisiä, joilla on hyvä luonne. Se sopii hyvälle tammalle, jolla on itsellään nopeat takajalat. Laitoin itsekin sillä yhden tamman tänä vuonna”, Hagelstam paljastaa.

”Minulle on tosi tärkeää, että ori itse tai sen jälkeläiset menevät grand prix tä. Niitä isoilla liikkeillä lenteleviä on netti täynnä.”

Sangraal oppi nopeasti kaiken tarvittavan, ja Hagelstam otti sen mukaansa Saksaankin treenaamaan. Kehitys oli nopeaa.

”Sangraalilla oli pitkä selkä, mutta rakenteeseensa nähden uskomaton kyky koota. Ja se on luonteeltaan maailman helpoin. Se on hevonen, jolle mikään ei aiheuta minkäänlaista hämminkiä!” Hagelstam kuvaa.

8-vuotissyksyllä hän kuitenkin katsoi, että ruuna on hänelle itselleen kilpahevoseksi turhan iso, ja hän päätyi laittamaan sen myyntiin. Tuttavien kautta löytyi ostaja, intialainen Vora Shruti. Oli vuosi 2016, ja hän etsi hevosta, joka voisi viedä hänet kouluratsastuksessa uudelle tasolle.

”Olin vakuuttunut, että ykkösluokan hevosella voisin oppia paljon. Minulla oli myös unelma, ratsastaa jonain päivänä olympialaisissa”, Shruti kertoo.

Hevosta etsittiin ympäri Eurooppaa, kunnes saatiin video Sangraalista.

”Se näytti siltä täydellisyydeltä, jota olin etsimässä”, Shruti kertoo.

Kesti vain muutaman päivän, ja hän lensi Suomeen kokeilemaan Sangraalia.

”Se oli vaikuttava hevonen, upea liikkuja, jolla oli täydellinen pää. En epäillyt hetkeäkään, etteikö se olisi seuraava hevoseni. Olin äärimmäisen onnellinen saadessani sen kaliiberin hevosen”, hän muistelee.

Sangraal tuli Saksaan kesäkuussa, mutta vain viisi päivää myöhemmin Shruti joutui hevosonnettomuuteen, jossa hän loukkasi pahoin polvensa. Paraneminen vei 18 kuukautta ja kuntoutus vaati suuren työn.

Shrutin pitkäaikainen intialainen valmentaja otti Sangraalin siipiensä suojaan, ja kaikki sujui hyvin, kunnes viisumisyiden takia valmentajan piti muuttaa puoleksi vuodeksi Intiaan, jossa myös Shruti osittain asuu miehensä ja lastensa kanssa. Sangraal meni siksi aikaa eurooppalaiselle hyvin ansioituneelle ratsuttajalle, jonka nimeä Shruti ei halua julkisesti kertoa. Mutta kun oma valmentaja palasi Sangraalin selkään, hevonen oli muuttunut.

”Se oli ärtynyt, totaalisesti poissa kontrollista, vahva kädelle ja koko ajan valmiina räjähtämään”, Shruti kuvaa.

Samalla Sangraalista tuli omistajalleen mahdoton ratsastaa.

”Minulla oli ollut melkein kahden vuoden tauko, minulla oli melkein kuin uusi jalka ja olin menettänyt itseluottamuksen onnettomuudessa”, hän muistuttaa.

Keväällä 2019 hän alkoi ratsastella Sangraalia vähän kerrassaan, ja samaan aikaan hän nousi toisella hevosellaan GP-luokkiin ja pääsi hakemaan Tokion kvaaleja. Ratsukko ehti nousta pisteissä ryhmänsä viidenneksi.

Vuoden 2020 alussa tarkoitus oli siirtyä Sangraalin selkään, mutta sitten tuli korona. Sangraalille oli löydettävä toinen ratsastaja, ja kun herkälle hevoselle ei haluttu elämään enää yksiäkään uusia käsiä, ratkaisuksi löydettiin Hagelstam. Alle viikossa hän onnistui järjestämään Sangraalin Suomeen.

Hagelstamilla oli vahva usko hevoseen, ja hän ehdotti, että hevonen voisi tulla hänelle ja hän veisi sen viimein GP-radoille. Lokakuussa 2020 Sangraal palasikin Boeen. Paljon yhteistyöstä oli menetetty, eikä Sangraalin ratsastettavuus ollut ollenkaan se, mihin Hagelstam omien hevostensa kanssa pyrkii. Mutta se hyvä luonne ja kyky oli olemassa. Jo tammikuussa 2021 Hagelstam ratsasti harjoituskilpailuissa ruunan ensimmäisen GP-radan.

”Kyllä siellä hiki tuli. Mutta ajattelin, että tämä tulee olemaan mahdollista”, Hagelstam sanoo.

Talven kilpailuiden aikana hevonen tuli paremmaksi ja paremmaksi. Se teki GP-radan jo virheettömästi, ja se alkoi toimia paremmin pienillä avuilla ja kantaa itseään. Hagelstam sopi Shrutin kanssa, että hevonen olisi hänellä EM-kilpailuihin saakka, ja hän pyrkisi sillä joukkueeseen. Ulkomailla käytiin kilpailemassa Pärnussa ja Hetzlakessa. Ainoa kehnompi startti oli PM:issä Ypäjällä, kun Sangraal hyytyi kuumuuteen.

EM:issä Hagelstam lähti hakemaan 70 prosentin suoritusta, ja tulos oli 69,006. Hagelstam oli tyytyväinen, sillä realistinen on hyvä olla.

”Se on 15-vuotias hevonen, joka tekee ensimmäistä kauttaan GP:tä. Siihen nähden meni hyvin”, hän sanoo.

EM:ien jälkeen Shruti kävi kokeilemassa Sangraalia Boessa ja oli tyytyväinen. Ruuna oli paljon kevyempi ja paremmin hänen ratsastettavissaan.

”Se on kiva ja herkkä hevonen, eikä rumalla tavalla vahva. Mutta se tarvitsee oikea-aikaista tukea ja apua. Se tulee vahvaksi, kun se jännittyy, mutta kun se pysyy rentona, se pysyy myös kevyenä”, Hagelstam selittää.

Nyt Sangraal vielä vähän palauttelee matkasta ja kisakaudesta, sen jälkeen se palaa Hagelstamin kanssa perustyöhön. Tammikuussa se siirtyy Shrutin ratsastettavaksi.

”Hän teki jo täällä meillä kaikki GP-liikkeet sen kanssa. Tavoitteena heillä ovat ensi vuoden MM-kilpailut Intian joukkueessa”, Hagelstam kertoo.

Shruti kertoo odottavansa etukäteen sitä, että Sangraal tulee hänen tiimiinsä.

”Kun katsoin Sangraalia ja Stellaa Hagenissa, en olisi voinut olla ylpeämpi. Vain 6–7 kilpailua, ja melkein 70 prosenttia on upea suoritus EM-kilpailuissa. Uskon, että tämä on vasta alku Sangraalin kaltaiselle hevoselle. Se on niin rehellinen, vakaa ja kiltti”, Shruti kiittää.

”Olen onnekas, kun saan mahdollisuuden ratsastaa hevosta, jossa on niin paljon laatua. Ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi parempi kuin minä! Toivottavasti pystyn olemaan tarpeeksi hyvä tälle ihanalle hevoselle”, hän päättää.