Westerlund painotti urheilijalähtöistä valmennusta, yksilöiden henkisen hyvinvoinnin tärkeyttä ja jatkuvaa kehittymistä hyvähenkisen yhteisön avulla.
Hän aloitti kertomalla, kuinka hänen valmentajauransa alussa toimittiin valmentajalähtöisesti. Tavoitteet annettiin ylhäältä päin, kuten keinotkin. Valmentaja puhui, ja jokainen ymmärsi asiat eri tavalla.
”Se oli silloin melkein Kekkosen aikaan tapa johtaa. Se perustui hierarkiaan. Oli yhden ihmisen aivot ja voimavara käytössä”, Westerlund luonnehti.
Tällä saatiin valmiiksi hyvä perusjoukkue. Mutta Torinon olympialaisissa vuonna 2006 erittäin kokeneen kiekkojoukkueen kanssa toimiessaan, Westerlund lopullisesti ymmärsi, että parhaaseen päästään vasta sitten, kun urheilijat tulevat itse kokonaisvaltaisesti mukaan toimintaan. Ja että parasta tulosta saadaan työskentelemällä pienissä tiimeissä. Torinossa tämä kirkastui, kun Timo Jutila ei saanut isoa palaverihuonetta löydettyä, ja asioita alettiin miettiä pienemmissä tiimeissä. Vain pukukopissa kokoontui aina koko joukkue.
”Urheilijat olivat motivoituneita ja osaavia, ja he alkoivat itse kehittää omaa pelaamistaan ja käymään asioita läpi. Saavutimme erilaisen tason toiminnassa”, Westerlund kuvasi olympiahopeaan johtanutta turnausta.
Siirryttiin monologosta dialogiin, ja vuorovaikutuksen kautta löytyi yhteinen merkitys. Käyttöön saatiin yhden ihmisen aivojen sijasta kaikkien 40 joukkueen jäsenen aivot.
Westerlund huomautti, että myös selkeää tiedon jakamista tarvitaan yhä, mutta todellinen yhteistyö nousee yhdessä tekemisestä ja luottamuksesta. Tämä vaatii kehittymistä myös valmentajalta. Toisen ihmisen kohtaaminen kysyy myös oman itsetuntemuksen kehittämistä, että päästään valmentavaan johtamiseen eli yhdessä tekemiseen.
”Nuorena oli tärkeä se, mitä mä tiedän. Nyt tärkeämpää tietää, mitä toinen ajattelee. Hyvä valmentaja osaa tehdä oikeita kysymyksiä ja kuunnella”, hän sanoi.
Westerlund huomautti, että suomalainen urheiluvalmennus on keskittynyt kehon valmentamiseen, mutta ajatusta valmentamalla saadaan käyttöön isot voimavarat. Haetaan flow’ta, jossa mieli ja keho ovat yhtä. Westerlund painotti, että menestyvät tiimi tulee hyvinvoivista, henkisesti terveistä yksilöistä. Joukkueen kehittäminen on yksilöiden kehittämistä.
”Te toimitte lajissanne eläinten kanssa. Jos sen kanssa pystyy luomaan luottamuksen, se antaa aika hyvät edellytykset kaikelle muulle toimimiselle”, Westerlund sanoi. ”Teidän lajinne vaatii ihmisosaamista ja eläinosaamista. Haluaisin innostaa teitä yhdessä tekemiseen ja sitä kautta huipputiimin rakentamiseen.”
Sekin on muistettava, että huipputiimi ei ole koskaan valmis, vaan se vaatii koko ajan toiminnan kehittämistä.
Ensimmäinen lähtökohta on arvostaa jokaista ihmistä, niin että jokainen myös kokee, että häntä arvostetaan. Sitten prosessiin kuuluvat urheilijat osallistetaan suunnittelemaan. Kohtaaminen alkaa kehityskeskusteluista, jossa myös varmistetaan, että valmentajalla ja urheilijalla on yhteinen kieli. Vasta yhteisestä suunnitelmasta alkaa varsinainen työ.
Yksi mahdollinen osaamiskeskus voisi olla urheiluseura.
Henkisen kasvun tielle lähdetään pikkuhiljaa. Ihan lasten kanssa asiaa täytyy soveltaa, mutta heillekin kuuluu kuuluvuuden, pätevyyden ja autonomian tunne. Jo lasten kanssa kuunnellaan ajatuksia ja mietitään itsen toteuttamista, ja murrosiän vaiheilla voidaan vahvemmin pohtia nuoren vahvuuksia.
”Pitää tehdä töitä niin, että urheilija rakastuu urheilulajiin. Mitään ei kaadeta ulkopuolelta, vaan urheilija haluaa itse oppia”, Westerlund neuvoi.
Työtä hän pitää parhaana opettajana, parempana kuin koulutusta.
”Ihminen kasvaa henkisesti urheilun tuomien kokemusten avulla. Paras paikka oppia on tehdä se pienissä tiimeissä, niin kuin Torinossa. Niissä ei kehity vain toiminta, vaan myös ihmiset.”
Nykyään Westerlund tekee työtään enemmän yritysten kanssa. Myös niissä menestyksen kannalta ratkaiseva asia on oikea ilmapiiri: arvostava, oppiva ja innostava. Sellainen, jossa arvostetaan jokaista kohtaamista ja tilannetta.
”Ja mietitään, mitä minä voin tehdä paremmin? Ei tehdä huomenna samaa asiaa samalla tavalla kuin eilen”, Westerlund selitti.
Johto luo ilmapiirin, mutta myös jokainen tiimin jäsen vastuussa ilmapiirin säilyttämisestä.
Tärkeää ovat yhteiset ja yhdessä rakennetut pelisäännöt, jotka koskevat kaikkia, mutta rajat ovat sen verran löysät, että riittää tilaa yksilön luovuudelle.
”Elämä on yhteistyötä, ja urheilu huipulla vaatii niin paljon erilaisia taitoja, että se ei onnistu enää keneltäkään yksin”, Westerlund painotti.
Ei se valmentajalle vain helppoa ole, kun pitää valmentaa yksilöä.
”Ennen vaan sanoi, että tänään on lenkkipäivä, 15 kilometriä tuohon suuntaan”, Westerlund muisteli. Nykyään pitää kohdata jokainen ennen sitä lenkkiä, sillä kukin tekee sen omista lähtökohdistaan.
Urheilijan pitää tuntea itsensä fyysisesti, että voi harjoitella oikeita asioita ja tietää, milloin kannattaa treenata, milloin ei. Itsensä pitää tuntea myös henkisesti. Westerlundin mukaan tärkeimmät asiat ovat sisäinen motivaatio, asenne, itseluottamus, vastuullisuus, suoritustunne. Ne ovat myös tärkeimmät taustamuuttujat myös oppimisen kannalta, hän lisäsi.
Tunne on tärkeä ennen kaikkea tekemisen laadun kannalta. Hyvässä tunnetilassa osaaminen ja suoritustaso kasvavat.
Urheilun voimaan Westerlund uskoo vahvasti.
”Urheilu on paras foorumi maailmassa kehittyä ihmisenä. Missä muussa asiassa niin kokonaisvaltaisesti kehitetään ihmistä?” hän kysyi.
Westerlund huomautti, että urheilun iso mahdollisuus on se, että kyse ei ole pelkästään liikkumisen määrästä ja fyysisestä hyvinvoinnista, vaan urheilu kasvattaa myös henkisesti terveitä, hyvinvoivia ihmisiä.
Hän painotti, että urheilu on positiivinen asia, paras tapa elää elämää rikkaasti ja kokea tunnevaihteluita.
Urheilu tulisi nähdä paikkana, jossa on hyvä elää, Westerlund sanoi ja lainasi edesmennyttä formulalääkäri ja hyvinvointivalmentaja Aki Hintsaa: menestys on hyvinvoinnin sivutuote.
Kun ihmiset voi hyvin fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti hyvin, ja saadaan aikaan yhdessä tekemisen maaginen voima, toiminta nousee uusille tasoille. On osattava arvostaa kaikkia kohtaamisia ja elämää yleensä.
”Minulle on tunne, että vasta 50-vuotiaana aloin valmentaa omana itsenäni, enkä enää näytellyt jotain valmentaja. Se oli vapauttava tunne”, hän sanoi.
Valmentajan roolista hän iloitsee.
”Kaikkein suurin ilo tulee siitä, kuinka pystyt auttamaan muita ympärillä. Siitä tulee todellinen hyvä olo.”
”Kun matkasta tulee tavoite, tulee mielestä tyyni ja valoisa”, Westerlund lopetti.
Koko Westerlundin esitys katsottavissa täällä.