Ruuna heräili jouluaaton aamuun. Vähänpä se tiesi joulusta, sillä oli muuten vain hyvä, lämmin ja hellä olla karsinassaan.Kotoisa oli olla purujen päälle levitetyillä pahnoilla. Niitä se hamusi vähän syödäkseenkin, kun oli upottanut heinät parempiin suihinsa yön aikana.Sen sisäisen kellon viisari tuntui kuitenkin mataavan. Aamuruoan tarjoilijoiden odotus tuntui pitkältä. Aina he tulivat tarkalleen samaan aikaan, eikä siihen olisi enää pitkä tovi. Saisivat silti tulla jo.Ruuna hetken harkitsi, pitäisikö kopauttaa etusella karsinan seinää. Jospa se panisi vauhtia henkilökuntaan. Se nosti jo jalkaansa, mutta jätti suunnitelman puolitiehen ja sen sijaan korvaavaksi toiminnaksi haukotteli.Se höristi korviaan. Tallin viereisen talon ovi kuului käyvän. Odotus palkittaisiin. Ruuna kuuli tutut neljän jalan askeleet. Hitaat ja varovaiset, kuten sen omatkin nykyään tahtoivat jo olla.Anneli ja Olavi köppäsivät kohti tallia. Hiljainen lumisade muodosti verhoa hämärän pihapiirin laidassa seisovan tallin ympärille ja pehmensi sen ääriviivoja. Syksyä oli riittänyt aattoon saakka, mutta nyt hento lumipeite yritti selviytyä maassa.Pariskunta pysähtyi. Jäivät kumpikin katselemaan kuinka koivun oksalle ripustettu lyhty antoi kauniin kellertävää valoaan. Hautakynttilä oli jaksanut palaa lyhdyn sisällä edellisillasta saakka.Olavin katse kiinnittyi tarkemmin talliin. Navettahan se alun perin oli. Ryhdikäs vielä. Sieltä oli aikanaan betoninen ruokintapöytä purettu hiellä, vaivalla ja piikkaamalla pois. Tilalle oli syntynyt kolme karsinaa. Parhaimmillaan jokaisessa oli ollut asuja, nyt ei ollut jäljellä kuin yksi, Tampsa.Se oli 19 vuotta sitten syntynyt laiduntarhaan ja elänyt koko ikänsä tuossa samassa karsinassa, lukuun ottamatta kolmea vuotta, jotka oli ollut ammattivalmentajalla. Ei sen lyhyestä kilpailu-urasta suurta muisteltavaa jäänyt. Oli sen jälkeen palannut ruunana kotiin ja elellyt kahdestaan emänsä kanssa, kunnes tämä kuoli pois puolenkymmentä vuotta sitten.Hetken Tampsa oli silloin ihmetellyt, mihin kaveri hävisi, mutta oli nopeasti tottunut yksineloon. Varsinkin, kun sillä oli kaksi palvelijaa, jotka eivät vain palvelleet sitä, vaan lähinnä palvoivat..Nyt askeleiden pysähtyminen hämmensi Tampsaa. Se ei kuulunut normaalitoimintaan. Epätietoisena se pyöräytti päätään niin, että etuharja päätyi sekaisena tukkona silmille ja kahdesta siihen tarttuneesta oljenkorresta toinen lensi kaaressa pois.Se pysäytti pään liikkeen, nosti korvat pystyyn ja aikoi lähettää matkaan uuden pyörähdyksen. Tällä kertaa toiseen suuntaan, myötäpäivään. Ei ehtinyt toteuttaa aikomustaan, kun askeleiden äänet jatkoivat jälleen kohti tallia.Anneli pohti kävellessään, kuinka joululla on ihmeellinen taipumus saattaa menneitä tapahtumia, ihmisiä ja eläimiä ihmismieliin. Joulu taipui moneksi, kai se on yksi sen monista tarkoituksista, hän mietti, kun kuvat Tampsasta tulvivat elävinä mieleen.Tampsa oli ollut odotettu varsa lapsettomaksi jääneelle pariskunnalle. Sitä oli paapottu ehkä liiankin höylisti, annettu ottaa hihoista kiinni ja joskus taluttaessa se oli määrännyt sekä suunnan, että melko tavalla vauhdinkin. Kun se lähti valmennukseen, ei mennyt monta päivää, kun valmentaja soitti, ettei sillä ole mitään tapoja. Pitää ruunata.Onneksi Anneli oli itse puhelimessa, sillä Olavi kuumeni tyystin ruunausehdotuksen kuultuaan. Kun miestä kuunteli, tuntui, että hän ajattelee omaan miehuuteensa kajottavan kirurginveitsellä. Ehkä se miehille voikin olla niin kova paikka, Anneli ajatteli ja ihmetteli.Anneli oli rauhoitellut miestään ja saanut tämän ensin laantumaan ja sitten hyväksymään tilanteen. Tampsasta tuli ruuna..Jouluksi oli tallia aina asianmukaisesti koristeltu. Oli havukranssia ja hopeaköynnöstä.Olavi avasi tallin oven ja kutsui ruunaa nimeltä. Sai hörähdyksen vastaukseksi. Tottahan Tampsa nimensä tiesi, mutta ei sentään sen alkuperää.Nimi oli päätetty jo ennen sen syntymää. Annelin ja Olavin mielestä se ei yksinkertaisesti voinut olla mikään muu. Putkahtaisi sieltä sitten tamma tai ori.Olavi oli tehnyt työelämänsä tanssiyhtyeen hanuristina ja kosketinsoittajana. Bändillä oli oma laulaja, mutta joskus yhtye teki myös satunnaisia keikkoja jonkun vierailevan tähtisolistin takana, ellei tällä ollut sillä kertaa omaa yhtyettä matkassa. Erityisellä lämmöllä Olavi muisteli Reijo Taipaletta, jota hän oli säestänyt neljä kertaa. Taipale oli ollut kansanmies, joka oli ensimmäisen yhteisen keikan jälkeen erikseen kiitellyt, kuinka hienosti pirunkeuhkot olivat soineet Satumaan instrumenttisoolossa.Tuo kerta oli Olaville merkityksekäs ilta, eikä pelkästään Reijo Taipaleen takia. Karhulan Vapaapalokunnan ylläpitämällä Tampsan lavalla oli tanssittu jo ennen sotia. Perinteikäs paikka, Kotkaa nykyään.Juuri tuon Reijo Taipaleen keikan jälkeen Olavin juttusille oli tullut Anneli-niminen nuori nainen. Nyt sitä juttua oli jatkettu jo 59 vuotta. Enää ei oltu nuoria. Kumpikaan. Nuori ei ollut Tampsakaan, mutta se oli auttanut omistajiensa toimintakykyisenä pysymistä. Ruunan olemassaolo antoi Annelin ja Olavin muuten merkityksettömiltä tuntuviin päiviin mielekästä säännöllisyyttä. Ei tarvinnut tyytyä pelkästään ihmettelemään, mitä Leocadia de Figuero juonittelee La Promesan kartanossa tai syntyykö Salkkareissa uusia kiellettyjä suhteita.Tampsa piti ruokkia täsmällisesti aamulla, päivällä ja illalla. Jos se tuntui nuupealta, mitattiin aamulämpö. Vielä ei ollut kuumenumeroihin päästy koskaan. Sitten mietittiin, millainen sää on. Laitetaanko selkään mikä kuudesta erilaisesta ulkoloimivaihtoehdosta. Ilman loimea ei raaskinut laittaa oikein kesälläkään. Kaiken maailman ötökät olivat Tampsan mielestä ääretön riesa. Se vihasi niitä.Ennen iltaruokia ruunaa harjattiin ja hoidettiin. Illalla vielä yhdeksän – kymmenen aikaan tehtiin tallitarkastus, että ruunalla oli kaikki hyvin ja yöheiniäkin riittävästi. Tampsan hoitaminen oli kahdelle ihmiselle lähes kokopäivätoimi. .Jouluksi oli tallia aina asianmukaisesti koristeltu. Oli havukranssia ja hopeaköynnöstä. Mitään erityisiä jouluherkkuja Tampsa ei saanut, vaikka se Annelille hieman pahaa tekikin. Ruunalla tahtoi olla joulu sen puoleen vuoden jokaisena päivänä. Piti kuitenkin olla tarkkana, ettei se lihonut liikaa.Juuri tänä jouluna sillä tosin ei olisi ollut enää niin väliä. Pari viikkoa sitten pihaan oli ajanut valvontaeläinlääkäri. Joku ystävällinen naapuri oli ilmeisesti lukenut lehdestä uusista hevosten hyvinvointiasetuksista ja kantoi huolta, että Tampsa elää ilman lajitoveria, aivan yksin. Suuressa eläinystävällisyydessään oli tehnyt siitä ilmoituksen.Valvontaeläinlääkäri oli vilkaissut Tampsaa ja todennut sen hyvinvoivan näköiseksi. Alkanut sitten lukea heille vuodenvaihteessa tulevia säännöksiä.Hevosta ei ole enää mahdollista pitää yksin tai pelkästään muun lajisten tuotanto- tai harrastuseläinten seurassa, vaan hevosella on oltava pysyvässä pitopaikassaan näkö- ja kuuloyhteys toiseen hevoseen. Lisäksi hevosella on oltava mahdollisuus päivittäiseen turpakosketukseen toisen hevosen kanssa. Tällaiset olivat säännöt, eikä niitä Annelin ja Olavin kummastelut muuttaneet. Kesti hetken ennen kuin tilanne ja tulevat vaihtoehdot täysin valkenivat heille.Tampsalle pitäisi hankkia kaveri. Kuinka monta vuotta yksin elänyt ruuna enää hyväksyisi uuden tulokkaan. Se voisi vain stressaantua. Ehkä se hyväksyisikin jonkun, mutta miten se oikea löytyisi. Ei niitä voisi käyttää kokeiltavana yhtä toisensa jälkeen.Sitä paitsi jaksaisivatko he, kahdeksankymppiset ihmiset hoitaa kahta hevosta yhtä hyvin kuin yhtä. Siitä he eivät olleet valmiita laistamaan piiruakaan, ettei hevoset saa täydellistä hoitoa. Entä jos Tampsan sijoittaisi muualle? Myynti tai antaminen ei tullut kysymykseenkään, eikä varaa vieraalla pitämiseen ollut. Kolmatta vaihtoehtoa ei tahdottu sanoa ääneen. Se teki yhtä pahaa kuin oli ilmeinen.Nyt Olavin oli pyörrettävä tallin ovelta takaisin ulos. Hän yritti katsella muualle, ettei Anneli näkisi hänen kyynelien täyttämiä silmiään. Se hävetti, vaikka oli kuusi vuosikymmentä yhdessä eletty. Sai sanottua Annelille, jos tämä hoitaisi kokonaan tämän aamun. Toinen ymmärsi heti, mistä on kyse ja myöntyi ilman sen kummempia kyselyjä tai kommentteja. Olavi jäi seisomaan pihalle. Katseli tähtiä mielessään vain yksi ajatus: oli Tampsan viimeinen joulu.
