100 vuotta sitten: Hevospelaamisen laillistaminen Suomessa sai vetoapua raha-arpajaisilta

Tiistai 6. huhtikuuta 1926 ei jäänyt historiaan erityisen huomionarvoisena raviurheilupäivänä. Pääsiäisen jälkeisen arkitiistain merkitys suomalaisen ravikilpailutoiminnan kannalta nousikin ulkourheilullisista lähtökohdista käsin. Arkadianmäellä tehtiin tuolloin päätös, joka myöhemmin mahdollisti totalisaattorin käyttöönoton ravi- ja ratsastuskilpailuissa. Isommassa mittakaavassa se tarkoitti lähtölaukausta yleishyödyllisyyden, taloudellisen nationalismin, protektionismin ja keskitettyä valtiojohtoista monopolitoimintaa korostaneen suomalaisen rahapelijärjestelmän kehittymiselle.

Eduskunta hyväksyi 6.4.1926 niukalla enemmistöllä Kyösti Kallion hallituksen tekemän muutosesityksen vuoden 1889 rikoslakiin, joka aikaisemmin oli kieltänyt rahasta pelaamisen ”hyvien tapojen” vastaisena toimintana. Esityksen taustalla olivat puhtaasti taloudelliset tekijät. Lainmuutos mahdollisti raha-arpajaisten järjestämisen, joista toivottiin kroonisesta rahapulasta kärsineiden kulttuurilaitosten – ennen kaikkea konkurssikypsän Suomalaisen Oopperan – pelastajaa. Valtion kulttuuritoiminnalle ohjaamien määrärahojen riittämättömyys ja tästä aiheutunut rahoitusvaje toimivat niin ikään raha-arpajaisten laillistamisen perusteluina. Oopperaväki oli myös itse ajanut aktiivisesti raha-arpajaisten laillistamista – kysymys oli itse asiassa nostettu julkisuuteen ensimmäisen kerran jo 1910-luvun taitteessa.

Kulttuurisektorin ohella hevosurheilijat haikailivat 1920-luvulla keskusjärjestönsä Suomen Ravirenkaan johdolla rahapelituottojen perään. Totalisaattorin uskottiin tuovan kaivattuja taloudellisia lisäresursseja sekä ravi- että ratsastusurheiluun, mutta myös vielä vahvasti hevosvetoisen yhteiskunnan kannalta keskeiseen jalostustyöhön. Merkittävimpänä kantona kaskessa oli kuitenkin voimassa ollut rikoslaki. Se oli muun muassa vuonna 1922 estänyt aivan kalkkiviivoilla totalisaattoriasetuksen antamisen.

Vaikka kulttuuri- ja hevosurheilupiirit jakoivat pyrkimyksilleen saman motiivin – lisärahoituksen tarpeen – rahapelaamisen laillistamista ajettiin Suomessa kaksilla eri raiteilla. Ne eivät kohdanneet julkisessa keskustelussa. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteivät arpajais- ja totalisaattorihankkeet olisi hyötyneet toisistaan.

Vuosina 1922–1924 eduskunta- ja hallitustasolle noussut totalisaattorikysymys toi rahapelaamisen ensimmäisen kerran laajemman julkisen mielenkiinnon kohteeksi. Uusi julkisuus todennäköisesti valmisti yhteiskunnallista asenneilmapiiriä otollisemmaksi rahapelaamisesta käydylle keskustelulle. Tästä myös raha-arpajaiset hyötyivät. Toisaalta voimassa ollut rikoslainsäädäntö oli aikaisemmin muodostanut ylitsepääsemättömän esteen totalisaattorin laillistamiselle. Keväällä 1926 tehty rikoslain muutos poisti lopulta tämän viimeisen juridisen ongelman myös hevospelaamisen tieltä. Vetoapua saatiin siis puolin ja toisin.

Läheinen suhde näkyi myös suhtautumistapojen samankaltaisuudessa ja perusteluissa, joita 1920-luvulla esitettiin raha-arpajaisten ja hevospelaamisen puolesta. Kumpaakin vastustettiin toiminnan moraaliseen paheksuttavuuteen, luterilaisen työn etiikan vastaisuuteen, rikollisuutta lisäävään luonteeseen sekä alemmille yhteiskuntaluokille ja heikompiosaisille aiheutuvien haittojen korostamiseen keskittyneillä argumenteilla.

Laillistamista vastaavasti perusteltiin varsin pragmaattisesti. Pelaamisesta tuli julkisen kontrollin alaista toimintaa, kansalaiset saatiin välillisesti ja vapaaehtoisesti osallistumaan merkityksellisiksi koettujen kohteiden tukemiseen, hevostalouden ja kulttuurilaitosten talous kohentui ja toiminta kehittyi. Lisäksi moraaliset haitat ja rikollisuus pysyivät aisoissa valtion valvonnassa, protektionismi suojeli ulkomaisilta haittavaikutuksilta ja taloudellinen hyöty kohdistui oman kansakunnan parhaaksi. Kaikista näistä kannatettavista perusteluista huolimatta tärkein syy raha-arpajaisten ja totalisaattorin laillistamiselle oli kuitenkin varsin yksinkertainen ja arkinen: raha ja sen puute.

Raha-arpajaisten ja totalisaattorin erot tulivat näkyviin vasta myöhemmin 1920- ja 1930-luvuilla. Arpajaistoiminnan mittakaava kasvoi, niistä tuli säännöllisiä ja tuotot lisääntyivät. Tästä edunsaajat, ooppera- ja teatteritaide, hyötyivät merkittävästi. Totalisaattorista ei sen sijaan tullut hyvinvointia huokuvaa rahasampoa hevostaloudelle. Korkeat kustannukset, valtiota suosiva tulonjako, yleisen kiinnostuksen lopahtaminen sekä lama-aika johtivat lopulta hevospelaamisen suosion jyrkkään laskuun.

Mikko Korpela

Filosofian maisteri, joka on viime vuonna valmistuneessa pro gradu -tutkielmassaan käsitellyt suomalaisen rahapelaamisen historiaa