Kolumni: Kiitos tästä matkasta

Se vaatii herätyskelloja viideltä aamulla, kuraleikkejä marraskuun pimeydessä ja jatkuvaa huolta. Mutta vastineeksi se antaa jotain sellaista, mitä ei muualta saa: saumattoman kumppanuuden hienon eläimen kanssa ja ne kylmät väreet selkäpiissä, kun lähtöauton siiveke irtoaa.

Minulle ja perheelleni tämä on ollut elämäntapa jo vuosikymmeniä. Nyt on kuitenkin tullut hetki vetää henkeä ja tunnustaa tosiasiat. Muuttuneet elämäntilanteet ja arjen realiteetit pakottavat toisinaan tekemään vaikeita valintoja. Hevosen pitäminen ja valmentaminen vaativat täyden sydämen ja 24/7-panostuksen. Puolivaloilla tätä hommaa ei voi tehdä, eikä se olisi hevostakaan kohtaan oikein. Kun aika ei enää riitä sellaiseen laatuun kuin haluaisi, on oltava rehellinen.

Viimeisin ja se kaikkein kovin päätös tehtiin hiljattain, kun luovuimme haikein mielin viimeisestä treenihevosestamme, omakasvatistamme Lumosta. Jokainen kasvattaja tietää, miltä tuntuu luopua hevosesta, jonka on nähnyt nousevan jaloilleen varsapihatossa ja jonka kanssa on kuljettu koko matka hiittiradoille saakka. Se kirpaisee syvältä. Tuntuu kuitenkin äärettömän hienolta ja helpottavalta, että Lumo pääsi hyvään paikkaan. Tämän oman kasvatin matkaa on hienoa seurata jatkossa, ja sen myötä ravien seuraaminen pysyy takuulla tiiviisti osana meidänkin perheemme arkea.

Tämän myötä ravihevoset loppuvat meidän pihastamme toistaiseksi. En halua tehdä tästä mitään suurta numeroa tai kaipaa ylistyspuheita – matkan varrella koetut hienot hetket ja onnistumiset ovat olleet se paras palkinto. Haluan vain kiittää tätä hienoa ja omalaatuista yhteisöä. Raviurheilun ydin on loppujen lopuksi ihmisissä: kanssaharrastajissa, talkoolaisissa ja niissä tutuissa, joiden kanssa parannetaan maailmaa varikolla ja katsomossa. Se pyyteetön auttamisen halu, jota harrastajien kesken löytyy, on korvaamatonta.

Vaikka karsinat ovat nyt tyhjillään ja oma valmennustoiminta tauolla, ravikärpäsen puremaa on mahdotonta parantaa kokonaan. Lumon taustajoukoissa ja ratojen varsilla tulen pyörimään jatkossakin. Ja kuten tässä lajissa on tapana sanoa: eihän sitä ikinä tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan…

Kiitos hevosille, kiitos ihmisille ja kiitos upealle lajille.                                       

Janne Bährend

Kangasala