Lukijan kynä: Ennen osattiin fanittaa

Raviurheilu oli ennen muutakin kuin lähtölistoja ja peliprosentteja. Se oli tunne. Se kohdistui hevoseen, ei vain tulokseen. Oma suosikki tunnettiin nimeltä, sen tausta ja vaiheet muistettiin, ja sen puolesta elettiin – kävi radalla miten kävi.

Fanittaminen tarkoitti sitoutumista. Sama hevonen kulki mukana vuodesta toiseen. Kehitystä seurattiin, pettymykset kestettiin ja onnistumiset muistetaan yhä. Aslak on tästä raviväelle itsestään selvä esimerkki. Sen tarinaa ei tarvitse tässä kerrata – jokainen tietää kyllä, mitä Aslakista puhuttaessa nousee mieleen.

Aslakin merkitys ei jäänyt kaviouralle. Se ulottui pidemmälle Aslakin taustajoukkojen päätöksen myötä: osa hevosen uralla ansaituista voittorahoista ohjattiin Lapin pelastushelikopteritoimintaan. Teko kertoo olennaisesti siitä arvomaailmasta, mikä Aslakin ympärillä oli – ja siitä, miksi juuri tätä hevosta fanitettiin.

Nyt raviurheilu elää toista aikaa. Huomio on sirpaleista, seuranta nopeaa ja pinnallista. Tilastot ja vihjeet täyttävät palstat, mutta hevosen persoona jää helposti taka-alalle. Fanittaminen ei ole kadonnut, mutta se on ohentunut, ja samalla jotain olennaista on jäänyt matkalle.

Raviurheilu ei kaipaa vain lisää näkyvyyttä. Se kaipaa tarinoita. Sellaisia, jotka raviväelle tarkoittavat jotakin ja joiden vuoksi radalle lähdettiin uudestaan, vaikka joskus vähän harmittikin.

Allekirjoittanut fanittaa yhä tällaisia tarinoita – ja nykyajan hevosista myös Massimo Hoistia, Venicen varsaa.

Ehkä ennen ei ollut kaikki paremmin. Mutta ennen osattiin fanittaa.

Anneli Rehn