Lukijan kynä: Suomenhevonen ja ravikulttuuri valuvat käsistämme

Hiljattain ajettu suomenhevosten Kriterium-finaali osoitti, ettei kultaa ja kunniaa oteta enää pelkällä nuorten hevosten massavyörytyksellä, vaikka Teemu Okkolinin talli hallitsi karsintoja ja marssitti finaaliin peräti neljä edustajaa. Huiman voiton ja uuden kilpailuennätyksen 25,0a korjasi Petri Laineen oma kasvatti, omistama ja valmentama Pörnä-Pate.

Tämä tulos antaa toivoa, mutta ei poista sitä tosiasiaa, että suomalainen raviurheilu elää sellaista taloudellista ja toiminnallista lamaa, että tilannetta on vaikea kuvailla kaunistelematta. Kuten Irwin Goodman aikoinaan lauloi: ”Kusessa ollaan.”

Kun maakuntaradoilla ajetaan kuuden hevosen tynkälähtöjä ja suomenhevosen astutusmäärät laskevat yli kymmenen prosenttia vuodessa, koko kansallisrodun tulevaisuus on vakavasti uhattuna.

Kuninkuusravit on edelleen loistava suurtapahtuma, joka kerää katsomot täyteen ja muistuttaa suomenhevosen paikasta suomalaisessa sydämessä. Mutta yksi viikonloppu vuodessa ei pelasta lajia. Arjen ravit pyörivät tyhjille katsomoille, ja juuri siellä ratkaistaan koko järjestelmän elinvoima.

Palkintojen pienentyminen on ajanut lajin tilanteeseen, jossa merkittävät rahat ovat tarjolla lähes yksinomaan 4–5-vuotiaiden ikäluokkakisoissa suomenhevosten osalta. Tämä pakottaa omistajat ja valmentajat virittämään nuoret hevoset äärirajoilleen – riskillä, jonka seuraukset näkyvät liian usein lyhyinä urina ja ennenaikaisina loppuunpalamisina.

Keskustelut suomenhevosomistajien kanssa kertovat saman tarinan: hevonen voi loistaa 4–5-vuotiaana, mutta ura hiipuu sen jälkeen. Kaarlo Partasen aikanaan lausuma viisaus pitää yhä paikkansa – liian kovaa viritetty nuori hevonen on nopeasti vaivainen koni. Lahjakkaimmat yksilöt kestävät rääkin, mutta suuri osa sammuu ennen kuin ura ehtii kunnolla alkaa. Meillä ei ole enää varaa polttaa yhtäkään varsaa loppuun.

Varoitin tästä kehityksestä jo 20 vuotta sitten. Silloin ei uskottu. Valitettavasti ennustus osui oikeaan. Lajia on viety malliin, jossa ihmiset ja elämykset on unohdettu.

Vuonna 2003 ideoimani totoneuvojat toivat raviradoille opastusta ja inhimillistä kontaktia, mikä auttoi uusia harrastajia mukaan. Vermo otti mallin käyttöön ja piti neuvojat toiminnassa pitkään – ja hyvä niin. Mutta maakuntaradoilta ne katosivat kokonaan, ja juuri siellä niiden vaikutus olisi ollut suurin. Digisiirtymä korvasi ihmiskontaktin, ja katsomot hiljenivät.

Kun katsomosta viedään ihmiset ja radalta terveet hevoset, jäljelle jää vain tyhjiö. Suomen raviurheiluun tarvitaan pikaisesti palkintorakenteen remontti, joka suosii arjen kestävyyttä pikavoittojen sijaan. Terve, 8-vuotias huippuravuri ja elävä ravikatsomo ovat lajin tulevaisuuden edellytys. Jos mitään ei tehdä nyt, 20 vuoden päästä meillä ei ole enää sitäkään vähää jäljellä.

Pekka Kunnari

melkein ex-raviharrastaja

Rovaniemi