Se on hevosen rääkkäämistä ja koulutuksellisesti typerää. Toki sillä tavalla on usein tehty. Omassa ratsastusleirimuistossani nuori naisopettaja lyö 4-vuotiasta hevosta lujaa ensin toiselle puolelle – ei mitään reaktiota, sitten toiselle puolelle ja hevonen sävähtää ja pakenee sivuun. ”Teuraskamaa”, opettaja sanoo..Todennäköisesti monella on vastaavia muistoja. Osa tallilla olemista olivat ihmiset, jotka käsittelivät hevosia tavalla, jota ei hyväksytty, vaikka ei siihen puututtukaan. Kovaa ratsastajaa harvemmin ihaillaan, taitavaa kyllä. Ja ainakaan nykyään pelkällä kovuudella ei pääse erityisen pitkälle. Siksi kun puhuu 15 tai 30 vuoden takaisista asioista, pitää kertoa, että ne ovat sitä. Vanhoja juttuja, eivät nykyaikaa..Vaikeammaksi homma menee, kun mietitään raipankäyttämistä yleensä. Jokainen huonosta käsittelystä noussut kohu saa oikein kukoistamaan ne tyypit, jotka suoraan tai epäsuorasti hyökkäävät perinteistä ratsastusharrastusta vastaan..Ratsastuskoulussa melkein kaikki haluavat rauhallisen hevosen, joka reagoi herkästi apuihin. Moni hevonen on kuitenkin helppo turruttaa apuihin: riittää kun käyttää niitä epäloogisesti ja puolivillaisesti ja viis veisaa, tapahtuuko jotain vai ei. Sellaista se pakostakin harrastuksen alussa kuitenkin on..Hevonen tykkää luontaisesti liikkua, mutta me olemme myös jalostaneet hitaita ja vähemmän reagoivia hevosia. Jos sellainen on työssään päässyt turtumaan, se ei usein pahemmin korvaansa lotkauta, jos joku muistuttaa, herättää, napauttaa, läppää, räppää tai lyö raipalla. Silti juuri tätä kohtaa jotkut kutsuvat väkivallaksi siitä huolimatta, että laumassa aina väillä toinen hevonen jahtaa toisen paikasta toiseen, ja siksi liikkeelle pyytäminen on hevoselle helposti ymmärrettävää painetta..Samalla on oltava rehellinen. Suomessakin on paljon surkeita ratsastuskouluja. Siinä kun kilparatsastus kehittyy, kaikki tallit eivät kehity. On huonosti voivia hevosia, ja 80-luvulle jämähtäneitä opettajia ja ajatusmalleja. Sekä järjestelmä, jota ei kiinnosta, käytetäänkö tunneilla ontuvia hevosia tai onko esteharjoitus fiksu vai epäreilu. Epäkohtiin puuttuminen on ikävää, mutta sen pitäisi olla välttämätöntä. Jotta järjestelmä olisi luotettava, pitää perehtyä aidosti ja reagoida. .Eläinsuojeluvalvonta taas – no, niin, no. Se huolehtii karkeimmista perustarpeista, mikä on vasta alku urheilu- ja harrastehevosten aidossa hyvinvoinnissa. Ratsastajainliiton kriteerien on oltava aivan eri tasolla..Yksi kulma on, saako tunteja kuvata. Kyllä pitää saada. Siellä on eläimiä ja usein lapsia yhteistyössä, ja sen kaiken on oltava läpinäkyvää, vaikka se haastaakin miettimään omia toimintatapoja..Mutta totta kai se on myös vaarallista. Jonain päivänä maneesissa voi kuvata ihminen, jolle napakkuus on kirosana ja aktiivisuuden varmistaminen esteille tarkoittaa, että tuolla sitä taas opetetaan lyömään eläimiä.
