Näkökulma: Terveisiä huitsin nevadasta – lapsille pitää antaa hevosharrastukseen mahdollisuus

Muutama sana lappilaisesta raviurheilusta. Ensinnäkin, vierastan yli kaiken kotiinpäin vetämistä. Siksi myönnetään rehdisti heti alkuun, että Lapissa moni asia on raviurheilun osalta, ja varmasti muutenkin, hoidettu suoraan sanottuna huonosti. Kotiseuturakkaus voi olla myös kirous, kun ajatellaan raviurheilussa koko Suomen parasta.

Olen syntynyt Tampereella ja nuoruuteni kotirata oli Vermo, johon pystyin parhaimmillaan rakentamaan neljän vuoden putken käymällä jokaisissa raveissa. Edelleen esimerkiksi Riihimäen, Kokemäen sekä Loviisan tunnelmalliset kesäravit ovat kirkkaana mielessä.

Matkan varrella kokemuksiin on tullut lisää sävyjä, kiitos maisemanvaihdoksen pohjoisemmaksi. Enää kaikista Suomen raviradoista on kokematta ainoastaan Lieksa. Juuri se paikka, johon moni on ravipersoona Lauri Hyvösen johdolla ihastunut. Senkin aika tulee vielä, toivottavasti.

Aika ajoin on tullut kaikuja muualtakin kuin netin keskustelupalstoilta, että kaikille olisi helpompaa, jos raviurheilu pohjoisimmassa Suomessa ajettaisiin alas, keskitettäisiin resurssit Oulun alapuolelle ja erityisesti Etelä-Suomeen.

Tarkastellaan tilannetta vähän toisesta kulmasta. Lightning Striden takaa tuttu Petri Tarrimaa on kasvanut nuoruutensa Kolarissa ja Pellossa, Petri Puron ensimmäinen valmennuspaikka oli Kolarin Kurtakkoon valmistunut talli. Ravikuningattarista 2000-luvulta Turotuuli on ehta lappilainen, ja Saaga S on juuriltaan Keminmaalta.

Timo Nurmos, Petri Salmela, Kari Vaaraniemi ja kumppanit ovat lappilaislähtöisiä ravivalmentajia. Niitä, jotka olivat 1970-luvun alusta pitäen innokkaita pikkupoikia kesäravien aidan vieressä. Ihastelivat hevosia ja innostuivat lajista. Silloin juniorityö hoitui itsestään.

Juhani Tapani, Markku Iivari, Ari Aatsinki, Evijokien suku, Jouko Kangas ja moni muu. Lista on pitkä. Hevosista Evartti, Jokivarren Kunkku, Alarik Huikea, MAS Champ. Niiden valmentaja, jo toistamiseen viime vuonna Vuoden valmentajaksi valittu Antti Ojanperä, on Rovaniemen poikia. Parikymppisenä hän tuli paikalliseen etäpelipisteeseen Eeron Kahvioon innoissaan juttelemaan hevosista. Näkemystä löytyi jo silloin ja nyt hänellä on myös näyttöjä.

Vuoden hevosenhoitajaksi valittu Miia Pulkkanen on kotoisin Rovaniemeltä. Hän on raivannut monen muun lappilaisen tavoin itsensä ammattikuntansa huipulle. Historiaa kirjoitetaan tällä hetkellä uusiksi ja sen suuntaa pitää pystyä muuttamaan. Tietysti on selvää, että ne vuodet, jolloin Sodankylä oli yli kymmenellä kilpailupäivällä Lapin ykkösrata, ovat ohitse.

Ajat voivat muuttua paremmiksi, jos sallimme sen. Nyt voidaan tehdä kabineteissa hyviä ja tai hyvin huonoja päätöksiä. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, jos omat joukot jatkavat kuoliniskujen antamista omalle porukalleen. Negatiivisuus on pystyttävä kääntämään positiivisuudeksi.

Lappilaisten pitää myös ryhdistäytyä. Koen nykyään olevani enemmän lappilainen kuin mitään muuta, vaikka olenkin junantuoma tai pikemminkin Jouko Kankaan hevosauton kyydissä Rovaniemelle muuttanut. Jos haluamme, että meidän lapsemme ja lapsenlapsemme jatkavat lajin parissa meidän jälkeemme, on siihen vain yksi polku. Heille pitää antaa siihen mahdollisuus. Se onnistuu vain satsaamalla lasten ja nuorten hevosurheiluharrastuksen edistämiseen sen kaikissa muodoissa. Nuorisotyötä tekevät ymmärtävät sen hyvin, ja heitä pitää pystyä kaikin tavoin tukemaan.

Tämä varmasti myös kaikkien ravipäättäjien tiedostama tosiasia tuntuu yhä useammin liian vähälle huomiolle. Nyt tarvitaan asennemuutosta ja rohkeaa ravipolitiikkaa. Selkeä viesti pitää tulla lajin sisältä ja korkeimmalta taholta. Nuorten tuomaa tulevaisuuden nousukautta ei saa hukata.