Näkökulma: Tieto, taito ja lahjakkuus – mitä on olla hevosen palveluksessa?
Hevosurheilussa uutisoitiin, että muinaiskreikkalaisen hevosmiehen Ksenofonin Peri Hippikes on suomennettu. Kirja on suomeksi Hevostaito. Innolla odotan saavani käsiini tämän suomennoksen Ksenofonin opetuksista. Joitakin pätkiä olen saanut takavuosina jo lukeakin.
On jännä ajatella, että jokunen tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua oli jo hevosmiehiä ja -naisia. Silloin lahjakkuus oli luonnon lahja. Sitä se on yhä.
Tuhansia vuosia tiedettyjä totuuksia opetetaan tieteen uusimpina keksintöinä, ja hyvä niinkin. Saamme näihin aina tiedettyihin totuuksiin perusteluja, ja ne on nyt tieteellisesti todistettu. ”Niin on ollut ja niin on aina oleva”, sanoi Mika Waltarin romaanin päähenkilö Sinuhe. Tuollainen ei ole riittävän tarkka vastaus. Perimätieto ei todista mitään, mutta perimätieto, joka todistetaan päteväksi, on tietoa isolla T:llä. Moneen kertaa koeteltua.
Hevosalalla on valtavasti tietoa, joka on alalla tiedetty aina. Se on sitä kuuluisaa hiljaista tietoa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.
Erilaisia koulukuntia on kautta historian ollut useita, eläimen alistamisesta tuoreempaan tapaan olla hevosen palveluksessa. Mutta mitä on olla hevosen palveluksessa? Puhutaanko aina samasta asiasta hevosharrastajien kesken, mielestäni läheskään aina ei.
Ollaanko hevosen palveluksessa silloin, kun alakaulainen pihassa roikkuva turilas jumittaa lastaussillan edessä? Vai onko tämä kenties toimimista ”hevosen ehdoilla”? Samansukuista kuin taluttaa koiraa, joka tempoo jatkuvasti hihnassa, kun ei edes tiedä, että voisi olla tempomattakin. Vai onko tämä hevosenomistajan pohjatonta osaamattomuutta? Laiskuutta edes yrittää selvittää, miten hevonen toimii ja miten sen saa yhteistyöhön?
Sanat ovat sanoja, termit termejä, mutta hevosalalla on yleistä, että ei kovinkaan tarkkaan tiedetä, mitä ne itse asiassa tarkoittavat.
Kun kirjoja lukenut ja kaiken itse tehnyt keskustelevat hevosista, kumpikaan ei täysin ymmärrä, mitä kaveri selostaa.
Ihmeen usein hevosia hankitaan ilman mitään kokemusta. Myös ravihevosia. Uskallan suositella harjoittelujaksoa ammattitallilla: kottikärryt, luuta ja sitten ohjat käteen.
Mitä ravureihin tulee, kellon kanssa ajaminen olisi hyvä oppia heti. Kerran kävi niin, että kaveri toi tallille pelimiehen. Tämä halusi ajaa hiittiä, saada enemmän tuntumaa hevosiin.
Mikäpä siinä. Josefin Crown parin voiton päälle aseisiin ja ukko radalle. Se oli hyvämuistinen eläin, 4 kilometriä mentiin hölkkää. Kolme kilometriä 1.50, 1.40 ja 1.30. 7 minuutin palautus ja 2 kilometriä 1.28-vauhtia. Hevonen meni ihan itse. Kaveri luuli ajaneensa hevosella.
Kamalinta on, kun ihminen uskoo olevansa kartalla ja luulee hevosensa olevan kunnossa ja hyvin valmennettu. Tällainen ihminen voi siviilissä olla vaikka kuinka fiksu ja koulutettu, mutta sitä hän ei jostain syystä tajua, että hevosista hän ei ymmärrä vielä mitään. Miksiköhän? Eikö se ole sama kuin joku väittäisi vaikka osaavansa soittaa pianoa tai koodata, vaikka ei osaa? Kiinnihän siitä jää heti, kun joku tuo sen pianon ja pyytää soittamaan.
Sama homma hevosten kanssa. Monesti olen myös hypännyt asiakkaan ”loistavan heposen” kyytiin ja huomannut, että ihan umpipuuta on. Ja kyllä sen huonosti valmennetun hevosen tunnistaa jo kaukaa.
Tämä on moderni ongelma, mutta ratkaisu siihen ei ole uusi: lisää töitä ja hikeä, niin tulokset paranevat kyllä.
Kaikista ei ole kaikkeen, meillä ihmisillä kuten hevosillakin on jokaisella joku raja mihin saakka kykenemme. Lahjakkuus on luonnonlahja, sitä ei voi ostaa. Pikku parannusta on silti aina saavutettavissa tekemällä lisää töitä. Harjoittelemalla kaikki me voimme oppia ja kehittyä paljonkin.
Jukka Meller
