Antti Teivaisen mielestä vähemmän on enemmän ravihevosen varustuksessa

Sanon heti aluksi, että minulla on sellainen kokemus, mitä vähemmillä ylimääräisillä varusteilla päästään viemään hevosta eteenpäin, niin aina sen parempi. Lähtökohta on aina se, että mahdollisimman vähän mitään rensseleitä.

Lähdetään liikkeelle perusvarusteilla. Normaali nivelkuolain, obersekki kitaraudalla tai leukalenkillä, jos on helläsuinen. Kun hevoseen tutustuu, voi muuttaa käsitystään. Ehkä hevonen tarvitsee jotain apua johonkin, mitä voidaan varustelisäyksellä avittaa.

Tässä taas tullaan siihen, että jos hevonen on esimerkiksi vino ja puoltaa, pitää tarkastaa sen terveys, onko sillä joku terveysongelma mikä täytyy hoitaa. Pitää ensin selvittää, miksi se tekee niin, eikä vain lisätä tai vaihdella varusteita.

Kuolaimet ovat yhteys hevosen ja kuskin välillä. Niissä on myös semmoinen juttu, jota ei välttämättä tule ajatelleksi, että kuskeilla on erilainen tyyli ajaa hevosta. Siksi joku kuolain voi toimia hevosella vähän erilailla kuskista riippuen.

Niin kuin sanoin, tavallinen nivelkuolain on hyvä vaihtoehto. Erilaisia erikoiskuolaimia on sitten olemassa suuri määrä.

Tavallisimpia niistä on crescendot. Varsinkin aika monella suomenhevosella käytetään niitä, ne ovat kuitenkin usein vähän jäykkäleukaisempia. Crescendon kanssa pitää vaan oikealla tavalla ajaa. Se sopii hevoselle hyvin, mutta sen kanssa pitää toimia hellällä kädellä ja ohjastajan tärkeä tehtävä on tuntea, ettei hevoselle tule kipua suuhun.

Moni hevonen puree hampaita kiinni ja ohjastuntuma menee huonoksi. Crescendo on sen verran leveä, että suu pysyy paremmassa asennossa. Silloin hevonen kääntyy ja toimii paremmin. Tykkään siitä kuolaimesta.

Puoltajankuolain on puolestaan hyvä hevoselle, jolle kaarrejuoksu on vaikeaa. Usein sellainen painaa sisälle päin. Se kuolain avittaa ajamista jonkin verran, jos hevonen nojaa yhdelle ohjalle.

Jotkut hevoset alkavat muljaamaan suun kanssa, kun puoltajankuolain tuo vääntöä. Australialainen kuolain auttaa silloin, ettei hevosen keskittymiskyky mene leukojen jauhamiseen. Siiinä on leuan alta kulkeva metallilenkki, joka pitää kuolaimen paikoillaan ja siitä on myös versio, jonka päissä on pidennykset ja silloin ne toimivat puoltajankuolaimena.

Myös Frisco Junessa menee lenkki leuan alta, mutta se on nahkainen ja kiinnitetään suoraan obersekkiin. Sitä olen käyttänyt nuorilla hevosilla. Se on hyvä kuolain, jos on oikein ylihellä suustaan. Kun ei yhtään pysty koskemaan ohjiin, niin tähän kuolaimeen hevonen voi alkaa luottamaan.

Minulla oli Vermon tallin aikaan Mimmimatic. Se meinasi laukata aina, kun pikkuisenkin joutui ottamaan kiinni. Se paransi oikein selvästi otteitaan tällä kuolaimella.

Leikkiketjua olen käyttänyt kuolainten kanssa sellaisilla hevosilla, joilla on kuiva suu. Se lisää syljen eritystä ja auttaa pitämään suuta kosteana. Se toimii samalla turvaketjuna, jos kuolain katkeaisi.

Yhä enemmän ajetaan kilpaa ilman obersekkiä tai aivan löysällä sekillä. Tykkään kuitenkin pitää sekkiä nuorilla hevosilla, kun ne tekevät alkustarttejaan.

Ne ovat kuitenkin vielä sen verran epävarmoja lähtötilanteessa tai jos joutuvat vaihtamaan äkkiä rytmiä, tai vaikka väistämään jotakin. Nuorella hevosella kordinaatio ei välttämättä ole vielä niin kehittynyt ja sekki on silloin hyvä tuki.

Toki, kun mennään vuosia eteenpäin, hevonen saanut rutiinia, voimistunut lihaksistoltaan ja kantaa itsensä hyvin, niin sekin voi monelta huoletta jättää pois. Jos hevosella on asiat kunnossa, se hakee silloin itse juoksuasentonsa.

Yleensä hevonen, joilla pystytään ajamaan hyvin löysällä sekillä tai kokonaan ilman, on aina parempi lopussa. Hevonen pystyy menemään pää pitkällä ja venyttämään itseään. Se voi maalikamerassakin olla iso asia, kun pää on oikeassa asennossa.

Itse käytän obersekkiä pääsääntöisesti pelkällä kitaraudalla, mutta joitakin hevosia on, jotka voivat sitä aristaa. Silloin laitetaan joko pelkkä leukalenkki tai kitarauta leukalenkin kanssa.

Kovasuiselle, joka puskee menemään, kannattaa ainakin jonkun kerran kokeilla jenkkirautaa. Silloin hevonen ei mene liian kasassa. Kaula ja kurkku pysyvät hyvässä asennossa, kun se menee ojennettuna.

Jos hevonen painaa ja kuski joutuu liikaa sitä pitämään, menee kurkku yleensä huonoon asentoon. Kun hevonen nojaa sekkiin, sitä ei tarvitse pitää niin kiinni ja se eliminoi huonon kaulan ja kurkun asennon.

Olen monesti huomannut, että kun jenkkirautaa on jonkin aikaa käyttänyt, hevonen oppii menemään oikeassa asennossa ja sen voi jättää pois.

Raymondsekkiä en ole omilla valmennettavilla käyttänyt, en taida olla sellaista koskaan edes omistanut. Paljon olen toki ajanut kilpaa sen kanssa, enkä missään nimessä näe sitä huonona sekkinä. Suomenhevosilla sitä käytetään paljon ja olen usein kuullut, että varsinkin hengitysongelmaista se voi auttaa.

Kanadansekkiä sanotaan myös jenkkiraymondiksi ja se tukee vielä paremmin hevosta kuin tavallinen raymond. Senkin pitäisi auttaa hevosen hapen kulkua, kun pää pysyy hyvässä asennossa.

Myös leukaputki ja -levy on tarkoitettu helpottamaan hengityksen kulkua. Ne estävät hevosta painamasta leukaa kaulaa vasten. Varsinkin painajatyyppisellä hevosella menee kurkku helposti kaksinkerroin. Omalla Lil Ikigailla olen pitänyt sitä viime starteissa. Se on vähän meneväinen ja sillä kaula menee huonoon asentoon.

Pidän putkea parempana kuin levyä. Hevonen voi ruveta tappelemaan levyä vastaan ja olla vaikea voltissa, ei käänny kunnolla.

Niskasekkiä olen joillekin suositellut, yleensä suomenhevosille. Jos hevonen painaa niin paljon, että on jo vaarallisen rajamailla, sillä saa hevosen hellemmäksi ajaa, eikä liika pitäminen riko sen suuta.

Vietävän Patukka oli tosi hyvä hevonen, mutta kovasti pyrkivä. Sille laitettiin jenkkirauta ja niskasekki ja se tuli erittäin hyväksi ajaa. Teki oikein muodonmuutoksen.

Liukusekki on ihan hyvä hevoselle, jolle on vaikea laittaa sekkiä kiinni. Sitä voi myös lämmityksen tai kilvanajon aikana säätää sopivaksi. Pitää olla vaan tarkkana, että hevonen pitää ratansa, kun sitä alkaa tehdä.

Ranskalaistyyppinen liukusekki, jossa on eri narut tiukentamiselle ja löysentämiselle on vielä kätevämpi kuin tavallinen, jossa joutuu tekemään kädellä sivuttaisliikkeen.

Martingaalien vaihtoehdot ovat kiinto- tai ohjasmartingaali. Itse pidän enemmän kiintomartingaalista, sen kanssa ei tule liikaa vääntöä, kuten ohjasmartingaalissa. Moni hevonen haluaa kuitenkin lähteä ojennettuna.

Sellaisille hevosille martingaali on hyvä, jotka tuntuvat juoksevan suhteettomasti ylöspäin. Varsinkin lähtökiihdytyksessä voi tuntua, että ne oikein kiipeävät.

Varsinkin aloittelevissa nuorissa hevosissa on sellaisia, jotka voivat alkuun pelätä päälle lentävää hiekkaa ja tämmöistä. Hevosen ei sitten tarvitse paljon päätä nypätä ja laukka voi tulla. Siinä kohtaa martingaali on hyvä apu, että vältytään laukalta.

Hiekan pelkääminen on kaiken kaikkiaan harmillinen vika hevosella, sen takia tulee paljon laukkoja. Aina ei voi ajaa keulassa. Päämaski auttaa siihen, mutta myös himmennin voi olla siihenkin apu.

Himmentimiä näki ennen vanhaan paljon enemmän kuin nykyään, mutta on niitä joitakin hevosia vieläkin, jotka pelkää esimerkiksi iltaraveissa radan pinnassa varjoja.

Himmentäjä pitää asentaa oikealle kohtaa, niin ettei hevonen näe, mitä kymmenenkin metrin päässä on, mutta se ei peitä näkökenttää eteenpäin kokonaan.

Erilaisilla silmälapuilla rajoitetaan myös hevosen näkökenttää. Jotkut toisia liikaa seurailevat keskittyvät paremmin, kun niille laitetaan laput. Jotkut laiskemmat hevoset taas saavat lapuista virkeyttä.

On sellaisia hevosia, jotka seurailevat vain kuskia ja sen kyllä huomaa. Silloin puolilaput ovat hyvät, hevonen keskittyy edessä olevaan, eikä siihen, mitä kuski takana tekee.

Puolilapuilla hevonen myös näkee, kun kaveri tulee puoliksi rinnalle ja monesti lähtee siitä vastaamaan.

Kokolappujen käyttöä voi ajatella esimerkiksi kovalla maililla, se on yleensä sellainen kilpailu, että ajetaan 95 prosentin vauhtia. Silloin hevonen yritetään saada mahdollisimman teräväksi ja umpilaput auttaa siihen. Jättää vielä korvat auki, niin kyllä sillä saadaan monesti painetta ohjiin. Hevonen pitää kuitenkin tuntea, kun tätä suunnittelee.

Vetolappujen käyttöä en sulje pois, ne ovat ihan hyvä keksintö, mutta kyllä pitää pyrkiä menemään mahdollisimman pitkään ilman niitä. Sama juttu vedettävien korvapallojen kanssa. Nuoret hevoset on hyvä pitää rauhallisina ja antaa korvien olla kiinni, kyllä niitä kerkeää sitten myöhemmin vetelemään auki.

Vetolappujen käyttö korostuu isoissa kisoissa ja se on ihan ymmärrettävää. Jos niitä jatkuvasti vedellään, niin kyllä hevonen niihin tottuu. Kaikki eivät ole Isla J Braveja, joka vastasi niihin aina.

Lähtökohta on aina, että hevosen pitää juosta mahdollisimman suorassa. Silloin se ravaa parhaiten ja saa vauhtia parhaiten.

Vain toiselle puolelle laitettava murphy-lappu, eli suomalaisittan smurffi, on tänä päivänä edelleen paljon käytetty ja kyllä sillä saadaan suoristettua hevosta.

Jos hevonen on vino sisäänpäin, laitetaan lappu vasemmalle ja sitä säädetään mahdollisimman lähelle silmää koskematta kuitenkaan siihen. Näin hevonen kääntää luonnostaan päätään, että se näkisi suoraan eteensä. Jos hevonen puskee suorilla ulospäin, lappu laitetaan vastaavasti oikealle puolelle.

Päätanko on yksi apuväline suoristamiseen. Käytän sitä joskus opetusvaiheessakin, jos hevonen meinaa mennä pää vinossa. Sen käytön voi kuitenkin jossain vaiheessa lopettaa, kun hevonen kulkee suorassa ilman sitäkin. Lil Runnerilla pidin sitä kaksivuotiaana. Kun tultiin kolmevuotiskesään, sen sai jättää pois.

Tärkeä pointti mielestäni päätangossa on, että se laitetaan oikein ja opetaan hevoselle kärsivällisesti. Varsinkin alkuun pääpuolessa pitää olla väljyyttä, että on pelivaraa ja hevonen tottuu siihen. Jos se on tiukasti kiinni, alkaa hevonen helposti hannaamaan vastaan.

Meillä on tuossa pellolla tilaa, niin ajan hevosella siinä hölkkää kahdeksikkoa. Ei mene kuin viikko, kaksi, niin hevonen käyttäytyy täydellisesti päätangon kanssa molemmin puolin.

Tässä on kerrottu vain yleisimpiä hevosen auttamiseen tarkoitettuja lisävarusteita, mutta vielä korostan, ettei niitä pidä ripustella hevoselle ilman selkeää syytä ja ideaa. Nyrkkisääntö on, että mahdollisimman vähän tavaraa.

Aina parempi lopputulos, mitä luonnollisemmin varusteiden kanssa päästään menemään.

Monenlaisia jalkasuojia

Erilaisten jalkasuojien käyttö on ravihevosilla tavallista.

Sääri- ja polvisuojat ovat hevosen yleisimmät suojat. Säärisuojia on eri pituisia ja pitää vaan katsoa, mihin hevonen meinaa napsauttaa. Paras vaihtoehto tietysti on, ettei tarvitse suojia laittaa. Ei niitä selväliikkeisellä kannata varuiksi pitää, aina se on hevosen parempi mennä, kun mikään ei kirraa kiinni.

Polviin lyöjällä rakenne ja liikerata on yleensä sellainen, ettei lyömistä saa kengityksellä tai muulla estettyä. Silloin polvisuojat ovat tietenkin pakolliset.

Kannattaa ottaa huomioon, että moni hevonen, joka lyö polviinsa, lyö etusääreenkin ja nekin pitää suojata hyvin. Hevonen voi hiljaisessa vauhdissa lyödä sääriin, mutta kovassa vauhdissa lyökin polviinsa.

Polvien teippaus on suosittua, mutta kyllä minä suosin suojia. Usein, kun mennään kaarretta tai joudut väistämään jotain, sen oikein kuulee, kun polveen osuu. Jos ajettaisiin koko ajan suoraan, liikerata voisi pysyä samana, mutta väistöliike tai kiinni ottaminen voi saada polveen lyönnin.

Vuohissuojia joutuu käyttämään hevosilla, joilla on harmillinen vika, jossa vuohinen ottaa juostessa maahan. Tosin, kun hevonen voimistuu ja riskistyy, se yleensä jää pois.

Bosses Lilylla kävi takavuohinen maassa ja sille koitettiin kaiken maailman kengityssysteemeitä, mutta ei auttanut. Piti vaan suojata hyvin ja ikää myöten se ongelma jäi sitten kokonaan pois.

Kainalosuojat ovat kömpelön näköiset, mutta vanhan kansan miehet ovat sanoneet ja olen sen itsekin huomannut, että tosi monella hyvällä suomenhevosella ne on.

Hyvillä suomenhevosilla liikerata menee usein korkealla, enkä pidä sitä niille heikkoutena, että kainalosuojia joutuu käyttämään. Lämminverisillähän niitä näkee tänä päivänä tuskin koskaan.

Kilpakärryissä suositaan nykyään paljon jenkkimallisia ja hyvät kärryt ne ovatkin, kun hevonen on ravivarma ja aivan suora. Sellainen saa itseensä jenkkikärryillä lisää vauhtia.

Paljon on kuitenkin hevosia, jotka tarvitsevat apuaisoja niin kurveissa kuin suorilla. Kriittiset paikat ovat etenkin eka kurvi, kun haetaan paikkoja ja viimeinen kurvi, kun hevonen on jo vähän väsynyt. Siinä kohtaa olisi kiva auttaa hevosta apuaisalla.

Ehkä jenkkikärryistä pidetään kuitenkin nykyään liian suurta meteliä. Kyllä se hevonen, joka kärryjä vetää on kaikista tärkein, ei ne kärryt.

Näistä hevosista on puhe

1 Mimmimatic Vuonna 1990 Ruotsissa syntynyt tamma. Kilpaili aluksi syntymämaassaan voitoitta. Oli vuoden Antti Teivaisen valmennuksessa, voitti kahdeksan kertaa, joukossa kolme Vermon V5-lähtöä. Palasi Ruotsiin siitostammaksi, ainoa jälkeläinen Pavarotti Hornline voitti Suomessa 33 kertaa.

Uran numerot: ennätys 14,6a, voittosumma 17 328 euroa.

2 Lil Ikigai Vuonna 2022 syntynyt tamma. Teivaisen oma kasvatti. Voittanut 10 startistaan yhden ja ottanut kolme muuta totosijaa. Oli neljäs Tie Suur-Hollolaan -finaalissa.

Uran numerot toistaiseksi: ennätys 14,6ake (3), voittosumma 7 200 euroa.

3 Vietävän Patukka Vuonna 2011 syntynyt tamma. Teivainen lainaohjasti 11 starttia, voitti viisi kertaa ja otti viisi muuta totosijaa. Voitoissa muun muassa Seppo Sarkolan Muistoajo.

Uran numerot: ennätys 27,0ake, voittosumma 25 245 euroa.

4 Isla J Brave Vuonna 1988 syntynyt ruuna. Teivainen ei ohjastanut koskaan tätä suomalaisen raviurheilun legendaa, mutta ajoi lukemattomia kertoja samassa lähdössä.

Uran numerot: ennätys 11,3a, voittosumma 821 862 euroa.

5 Lil Runner Vuonna 2021 syntynyt ori. Teivaisen oma kasvatti. Voitti hänen valmennuksessaan muun muassa Kriteriumin.

Uran numerot toistaiseksi: ennätys 13,5ake (3), voittosumma 153 400 euroa.

6 Bosses Lily Vuonna 2009 syntynyt tamma. Voitti Teivaisen omistuksessa ja valmennuksessa muun muassa Kriteriumin ja St Legerin, ja teki kaksi suomenennätystä. Kriterium-voittaja Lil Runner vanhin jälkeläinen.

Uran numerot: ennätys 11,5a, voittosumma 278 262 euroa.