Muistelen vielä muistaessani – osa yksi: "Lopputuloksissa Suhina oli ylivoimainen"

Ravit-sanasta tulee tietty mielikuva: hevoset, joilla on kevyet kärryt ja kärryillä ohjastaja, ja hevoset kiertävät rataa ja sitten joku voittaa. Ensiksi tuntuu että semmoistahan se on aina ollut, ja tuo kuva onkin ollut, se on ollut likimain samannäköinen jo suunnilleen sata vuotta.

Mutta kun rupean oikein muistelemaan, niin onhan tässä ollut monta asiaa tämän perusasian – valjakon – ympärillä ja ympäristössä monella lailla eri näköistäkin kuin nykyään jo minun muistini aikana, kohta seitsemänkymmenen vuoden aikana.

Oikein tosissaan havahduin miettimään sitä covid-rajoitusten iskiessä toissa keväänä, kun katsoin TV:stä ravilähetystä Ruotsista, missä minulle outoja hevosia ajoivat tuntemattomat miehet hienolla radalla, jota reunustivat upeat rakennukset – eikä ihmisiä katsomoissa tai radan reunalla ollenkaan. Tätäkö ovat äärimmäiset huippuravit, oikeat ravit – tähänkö on tultu?

Sitähän ne olivat sillä hetkellä….Tämä oli tietysti kehityksen äärilaita: hienoissa olosuhteissa kilpailtiin ilman yleisöä, minä katsoin tapahtumaa toisessa maassa. Mutta monenlaisia muita eroavuuksia minäkin olen nähnyt tämän, periaatteessa saman kilvanajolajin tiimoilla. Kokoan nyt vähän kokemaani ja näkemääni – erilaista ravia ja hevoselämää. 

Ensimmäiset näkemäni oikeat ravit olivat heti aivan huippuravit: Kokkolan kuninkuusravit 1957. Minä aloitin huipulta kuusivuotiaana. Silloinen paikallinen hevosseura eli Oulaisten Oriyhdistys järjesti sinne linja-autokuljetuksen sunnuntain kilpailuihin, ja kun oli tieto että alle 12-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi, minä ja velipoika Hannu pääsimme isä-Osvaltin mukaan.

Meidän jälkeen kyytiin noukittiin vielä jonkin verran miehiä, mutta pian rahastajana toiminut yhdistyksen puheenjohtaja Kasken Reino istui sitten auton eteen moottorin päälle naama muihin päin, ja alkoi kertoa vitsejä. Ei autossa hiljaista ollut aikaisemminkaan, mutta sitten repesi varsinainen remakka aina vitsin päätteeksi.

Auton kuskina oli Pirttijärven Väinö, joka vähitellen rupesi osallistumaan juttuihin yhä enemmän, kommentoi ja yllytti Reinoa ja aina nauroi päälle kaikkein kovaäänisimmin. Hänkin suuntasi kommenttinsa koko yleisölle, niin että lopulta näytti, että katsooko hän tielle päin kuin pikku vilkaisuilla! Minua ehti ihan hirvittää, mutta onnellisesti kuitenkin selvittiin Kokkolaan. 

Sunnuntaipäivänä yleisöä saapui paikalle pyöreästi kymmenentuhatta ihmistä. Yleisöä varten Kokkolaan oli juuri kuninkuusraveihin valmistunut uusi katsomo, joka veti 600 ihmistä. Me haimme paikkamme takasuoran varrelta ojan reunalta sisäkentän puolelta. Suurin osa yleisöstä oli sisäkentällä.

Musiikki soi ja kuulutukset pauhasivat, ja kohta kuulutettiinkin osallistujien esittely. Silloin oli tapana, että osallistujat esiteltiin kerran ja kaikki kerralla, jonossa marssin soidessa. Minäkin tunnistin lehtikuvien perusteella ruuna Reippaan ja Suhinan, Erkko jäi mieleen isän viisaamana ja komeajouhinen Pommitus ja pikkupojan (11-vuotias Asko Vertanen) ajama Ihme-Toti. Nuori kohuori Ero-Lohko oli keskeyttänyt kisan lauantain jälkeen.

Kuningas Erkosta kannattaa mainita, että se oli lauantaina osallistunut myös tasoitusajoon, kun kuninkuudessa lauantaina on vain yksi lähtö (eikä edes voittanut!). 

Kuninkuuskisan maili ajettiin ns. ennätysajona, kaksi hevosta kerrallaan siten, että toinen lähti katsomon edestä paalulta ja toinen takasuoralta puolen kierroksen päästä. Näin mentiin ikään kuin takaa-ajona, tosin puolen kilometrin välein.

Ihme-Totin juoksussa riitti dramatiikkaa, ja yleisö kohahteli kun ori laukkasi heti lähdössä. Toinen laukka tuli juuri meidän kohdilla, ja minäkin näin ojanpenkalta aivan läheltä kuinka pieni kuski roikkui ohjissa selkä kaarella oriin laukatessa hervottomasti. Yleisön kovat reaktiot ehkä pahensivat tilannetta, ja niin Ihme-Toti laukkoi hylkäykseen saakka.          

Sää muuttui kurjaksi, sateiseksi, ja isä hommasi jostakin kirkkaan muovipeiton, jota koitimme sitten tälläillä pahimman sateen suojaksi pään päälle. Siihen suojan alle tuli muitakin. Isä haki makkaraa ja limsaa, ja pissalla kävimme radan takana lauta-aidan vieressä. 

Kuninkuuden kolmitonniset siirryimme seuraamaan jo katsomosivulle jonnekin yleisön joukkoon. Sieltähän minä en nähnyt juuri mitään – Pommituksen erotin hulmuavasta harjasta, mutta eihän se ollut ihan kärkimenijöitä tässä porukassa. Matka juostiin ensimmäistä kertaa ryhmälähtöinä, neljänä sekalähtönä, oriita ja tammoja samassa, kolmessa kuusi hevosta ja viimeisessä neljä.

Lähtö tapahtui jonkinlaisella sekavalla Ruotsista lainatulla volttilähdöllä, jota kukaan ei osannut. Sää vain huononi loppua kohden, ja olosuhteet neljän kuninkuuslähdön aikana muuttuivat rajusti. Viimeiset juoksivat jo savivellissä, ja yksi liukastui niin että joutui keskeyttämään. Sinänsä rata oli periaatteessa hyvä, ja Suhinakin ehti juosta lauantaina 27,3/2000 m ja sunnuntaina maililla 27,1, joka jäi sen ennätykseksi. Ei rata huono ollut, sää vain oli huono, ja sitä silloiset radat eivät kestäneet.

Lopputuloksissa Suhina oli ylivoimainen, ja voitti kuninkaaksi seppelöityä Erkkoakin kokonaisajassa 16,5 sekuntia, mutta Riihimäen tapauksen jälkeen tehdyllä sääntömuutoksella ei sentään vienyt sen titteliä edellisvuoden tapaan. Silloin käytössä ollut tavan kansalaisen käsityskyvyn ylittävä pistelaskusysteemi piti yleisöä jännityksessä loppuun asti kuninkuuden suhteen: lauantaina Erkko oli oriista viidenneksi paras, sunnuntain maililla kolmas ja samoin kolmellatuhannella.

Suoraan kokonaisajalla mitattuna se hävisi kymmenyksellä Arotukselle, jolle se hävisi myös 2000 ja 3000 metrin matkoilla, mutta piste-ero kunniataulukossa oli lopulta aika selvä Erkon hyväksi: 132,36 – 134,95 –mitä kaikkea nuo luvut sisältänevätkään! Käsin laskennan tuloksia saatiin odottaa…

Tarina jatkuu Hevosurheilun verkkosivuilla aina uuteen vuoteen asti aina klo 11. Tämä on osa yksi.

Syntynyt Oulaisissa 1951 hevosperheeseen: isä Osvald oli Hevosmies isoilla kirjaimilla, pikkuveli Veijo ammattivalmentaja Saksassa, isoveli Hannullakin oli hyvä ravuri Hiskappi, mutta kaikille meille tärkein oli Hulina Jo 102.

Eläinlääkärinä 37 vuotta Oulaisissa, nyt eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta.   Hulinan siitostyön vaikutuksesta aikoinaan tammapraktiikkaa laajemminkin Pyhä- ja Kalajokilaaksoissa. Harrastan lähihistoriasta kirjoittelua.

"Raviurheilussa minun suurin hetkeni oli se, kun Lahden Kuninkuusraveissa vuonna 1974 valjastin Hulinan osallistumaan pääsarjaan, ja suuntasin takasuoralta verryttelyyn radalle – se sai aikaan kuulutuksen, jossa huomautettiin kypärän puuttumisesta. Sakkoja emme saaneet."