Satavuotiaan hevosmiehen Jouko Pakarisen vuosisata on ollut vaiherikas ja vauhdikas

Pakarisen perheessä suomenhevosilla on ollut merkittävä rooli jo useassa sukupolvessa, sillä työkäytön lisäksi hevosia jalostettiin määrätietoisesti ja niillä kilpailtiinkin jo yli sata vuotta sitten. Pakarisen isä Heikki aloitti kilvanajon perheen vielä asuessa Karjalassa.”Tottakai isä ajo kilpaa! Isäl oli jo 12:n vanhana ensimmäinen hevonen. Rata oli siin Vuoksen rannal, se ol tuo Kiviniemen kesärata Oy. Ja hyvä rata oliki. Ja siel mie olin 8 vanha ku isä vei miutkii kesäraveihi. Siin mie kävin ensimmäisis raveis”, Jouko Pakarinen muistelee. ”Ja sit viel muistan senkin, kun Paula ol kaksvuotinen, niin mie sanoin isälle, ku siellä tiistaisin kovat kilpa-ajot olivat, et tulispa Paulast tuollanen. Niin isä sano, et älähän hättäile, kyl siit jonkinmoinen tulloo.”Paula (i: Usko) oli Pakaristen kantaemä, josta tulikin paljon enemmän kuin vain jonkinmoinen. Se syntyi 1936 naapuritaloon Vilho Ihalaiselle, jolta isä-Heikki osti sen puolitoistavuotiaana. Nimi Paula tuli syntymävuonna valitun ensimmäisen Paula-kahvitytön mukaan. ”Paulan arvosii hevosii on nii vähän. Se ol nii hyvä hevonen, et siin ei olt mittään vikkaa. Se ol rakenteeltaan hyvä ja luonne ylihyvä, Jouko Pakarinen kertoo lämmöllä. ”Jos myö oltais astutettu se paremmal oriil, me oltais rikas suku!””Yksi Paulan varsoista kuoli onnettomuudes, mut kaik muut kelpas kantakirjaan ja kaikil on rataennätys”, Pakarinen kertoo. .Paulan varsoista paras kilpahevonen oli vuonna 1949 syntynyt Aro-Usko (Aromus).”Aro-Usko oli komee hevonen, ihan tän päivän hyvän hevosen näkönen. Se olis voittant Suurmestaruuden 1960-luvun alussa Seinäjoella, johti takasuoralle asti sitä ajoo. Nymannin Arska ajo siinä lähdössä laiskaa Aro-Lohkoa ja tiesi, et Usko oli herkkä hevonen. Arska sitten löi omaansa kovasti ja huusi raakasti, niin sai sillä Uskon laukalle. Hevostalouslehden päätoimittaja Esko Ranta oli just perjantaina kellottant Uskolle Seinäjoella kierroksen 1.25. Ja se oli mutapellolla, ei ne radat ollu silloin sellasia kuin nyt”, Pakarinen muistelee.Aro-Usko osallistui mm. Kuninkuusraveihin sekä Lahden vanhalla raviradalla että Jyväskylässä. ”Kilpamatkat kesti kauan. Talvella käytiin helvetin kaukanakin ajamassa kilpaa, mentiin maita pitkin. Kilpakärryt pantiin kirkkorekeen alassuin ja vehkeet oli mitä oli”, Pakarinen muistelee.Kouvolan Haasteraveissa 1958 Aro-Usko voitti kokonaiskilpailun kolme lähtöä. Sinne mentiin vähän paremmalla kyydillä.”Autona meil oli komee Buicki, niitä oli Suomeen tuotu kaksi. Tämä oli Aaltosen kenkätehtaan, Suomen rikkaimman miehen auto, ja se toimitti meillä Suomen ensimmäisen vetoauton virkaa. Kyllä meitä kaikki tien päällä kattoivat”, Pakarinen naurahtaa. Auton kävivät ostamassa Pakarisen veljet Martti ja Osmo, jotka sitten rakensivat auton perään yhden Suomen ensimmäisistä peräkopeista. Tuotteliaimmaksi Paulan varsoista osoittautui puolestaan vuonna 1947 syntyneen Lilisteen (Toivon-Hurra) 1959 syntynyt tytär Amoruus (Amor). Amoruusin nopein varsa oli Pohjanmaalle myyty ori Ilonpito, s. 1964 (Erilo) ennätyksellään 1.27,2a. Pakarisen omista käsistä menestyksekkäimmät olivat vetorilaiset veljekset Riion (s.1969) ja Pelori (s.1972).Pakariset lähtivät ensimmäisen kerran evakkoon Viipurista joulukuun alussa 1939 Alavudelle. Sodan päätyttyä isä-Heikki ja veljensä Juho saivat Paulankin keploteltua Suomeen ja sillä matkalla tamma osallistui Härmän vanhalla raviradalla nelivuotisderbyyn ja voitti sen ja 1 500:n markan ykköspalkinnon.Toisellekin evakkomatkalle Paula lähti lokakuussa 1941 palatakseen kotiin vuonna 1944. Tähän mennessä Paula oli saanut jo kolme seitsemästä varsastaan. Paula toimi kotimatkan vetojuhtana, sillä muun perheen palattua Suomeen jo aiemmin kesällä, olivat Heikki, Martti ja Tekla-sisar jääneet vielä korjaamaan viljat kotiin viemisiksi”Vennamon pika-asutuslain myötä myö saatiin kaks maatilaa ison tien molemmin puolin Tyrväältä. Iso-Iivari ja Teinilä, niissä ol 11 hehtaarii peltoo ja 38 metsää. Tyrvään hevosmiehet sanoi, että se on Pakarisen tila. Siin ei ollu kellään mittään sanomista”, Pakarinen kertoo..Jouko Pakarinen on viimeisiä veteraanejamme. Hän palveli ensin viestijoukoissa ja kun viimeinen kova rytinä alkoi, vietiin hänetkin Syvärille. Sotilaspassi tietää kertoa hänen osallistuneen Koirijoen taisteluun Laatokan pohjoispuolella. Sodan loputtua Pakarinen oli vielä niin nuori mies, että joutui armeijaan viestikomppaniaan Turkuun. ”En mie armeijassa tehny mittään muuta, ku söin ja makasin ja ajelin herroille”, nauraa Pakarinen, joka autojen puuttuessa kuljetti everstiä hevoskyydillä.”Turun patterin päällikkö oli eversti Mäki. Hän kävi joskus valtion hevosilla omia asioita, sai mennä esimerkiksi kaupalta hakemaan tavaroita ja sen tyylistä. Kerran ol ajaneet ohjasmiehensä kanssa melkein raitiotien alle. Ja Mäki sano, että tämä mies ei ajele miulle ennää. Sit se kyseli, että ei kettään ois joka on siviilis ajellu hevosia.” ”Yks Rautupetäjä, se ol karjalaispoika, sano et on tääl Pakarinen, sillä on hevosia niin paljon. Niin tää Mäki sanoi, et missä se mies on, tulkaa minun konttoriin. No mie menin sinne ilmoittautumaan niinku Syvärin sotilaat tekköö ja Mäki sano, et minä hyväksyn sinut valtion hevosen ohjiin, mut älä aja alle!”Pakarinen hymyilee muistolle.”No mie ajoin, eikä miul tullu minkäänlaist kolarii. Ku myö lähettii maaliskuun 13. päivä siviiliin, niin hää kysy et ’mistäs minä sitte saan ajomiehen hevoselle’. Mie sanoin, et tääl on 500 miestä, niin hää sano, et ne ei ossaa ajaa hevosta ykskään, Pakarinen naurahtaa..Viinaa mies ei ole käyttänyt eikä koskaan tupakkaakaan polttanut. Kotona maa- ja metsätöiden lisäksi Pakarinen kengitti hevosia ja kävi innokkaana koiramiehenä metsällä ja kalassa usein. ”Mie sota-aikaan keräsin kaikki tupakat sotilasreppuun. Se ol niin täynnä ku norjalainen reppu on. Olin just lähössä Syvärille, niin siihen tul miestä ku mutaa. Yhel ajomiehel ol ajokoiran pentuja ja emä. Ja kun mie oon kova koiramies, niin mie jouvuin ostamaan ajokoiran pennun. Ja mie annoin siitä repullisen tupakkaa. Ja tää on totta!” Pakarinen vakuuttaa.”Siel Syvärillä koira sai paremman hoion kuin mie. Se ol terve ja kesy pentu, yhen kerranki ku maattiin, niin hää muutti paikkaa toisen pojan viereen”, Pakarinen muistelee nauraen. Pakarisen perheen kaikki 11 lasta – 6 veljestä ja 5 sisarusta – olivat innokkaita hevosmiehiä ja -naisia, jotka kaikki ajoivat kilpaa.”Roismalanlahdella Vammalassa oli ravit ja siel oli naisten sarja. Vappu-sisko ajoi Paulalla ja mie sanoin Vapulle et mie annan ajjaa, mut siun pittää ajjaa just sillai ku mie sanoin. Voittohan sieltä tul, miun neuvot siin ol pelis”, Pakarinen muistaa.Hän oli ensimmäinen kuski Suomessa, jolla oli oikea ajoasu. Siskonsa Tekla teki hänelle kiiltävän ruskean ajotakin, jonka selässä oli ommeltuna hevosen pää. ”Sitten oli semmonen punanenkin takki oikein ja valkoset hienot housut. Kuisman Uuno sanoki, että jaa, tää on alushousumies”, Pakarinen nauraa. .Jos tällee puhhuu, niin kukkaa ei usko sitä, mut mie oon ajant ensimmäisel lämminverisel Lapis kilpaa.Jouko Pakarinen.Ahkerana kilpamiehenä Pakarisen ajoasut tulivat tutuiksi ympäri maan. Naapurinsa Vilho Lehikoisen ostettua ensimmäiset lämminveriset Suomeen, lähtivät pojat kahden viikon Lapin kiertueelle niitä esittelemään. ”Miul ku tuli Lapist semmonen tieto et Lapin Maatalouspiiri halus tutustua niihin lämminverisiin. VIlhol oli se pikkunen Letukka ja siellä oli kolme hevosta vappaana semmosella pienellä lavalla. Yksi oli Eri-Matti, se oli Marinkan isä. Ja sit kolmet kilpakärryt ja lisäks omenoita jumalaton määrä, katos ku sillä Villellä oli omenatila. Ensin ajettiin Oulussa, sit Rovaniemellä, Sodankyläs ja lopuks Ivalossa”, Pakarinen kertaa. ”Ivalojoen jäällä ajettiin, siinä oli vallit niin korkeella, ettei hevosista näkyny kuin korvat”, Pakarinen muistelee. ”Jos tällee puhhuu, niin kukkaa ei usko sitä, mut mie oon ajant ensimmäisel lämminverisel Lapis kilpaa. Ei kukkaan muu.””Ja olihan mullaki kaksi lämminveristä. Toisesta omistin puolet, vuonna 1966 syntyneestä Kopiaarasta (Casanova), ja Martin kanssa kimpas oli Gunnar Frimanin ruotsintuonti Lovely Me (Near Me)”, Pakarinen kertaa.Lovely Me oli syntynyt vuonna 1972. ”Siinä oli huippuhevonen. Aina puhuttiin, että Pakarinen ajaa koohottaa ja kävelee lopussa, mutta kun Lovely Meltä oli toinen sierain tukossa! Meni kuljetuksessa Ruotsista laivassa ruuvi tai naula nenästä läpi ja se oli rustottunut. Oli maailman parahin ajettava ja nopee. Tuoppiraveissa -70 luvun lopulla ukot sano, että Sören Nordinin Wiretapper ottaa keulat, mutta Martti sanoi siihen, että ei ota! Ensimmäisessä kurvissa Lovely oli keulassa, se meni kuuttakymppiä, sanoi Lehikoisen Arto. Mutta sitte antoi lopussa peräks kun ei ilma kulkenu.” .Lukemattomista ajamistaan ravilähdöistä ja kaikista kohtaamistaan hevosista vain yksi on kuitenkin selkeästi ylitse muiden ”Sellanen Paulan arvo pittää osata arvioida. Sota riehu päällä täällä Suomessa Karjalan kannaksella, kun Teuvan pitäjän Norinkylän sotamies oli samassa korsussa majoittuneena isän veljen Vilho Pakarisen kanssa. Mies oli maanviljelijä ja sano Vilholle, et hää lähtis sinun kanssa kotiin, kun teill on maatila jo mones polves. He tulivat lomalle rintamalta tähän meiän sukutilalle. Mummu lämmitti saunan, äit keitti korviketta ja paisto pullaa. Teuvan mies innostu niin paljon ja sit hyö puhui hevoskaupast ja kaikesta”, Pakarinen kertoo.”Se oli kunnioitettava mies se Teuvan mies, upporikas mies. Poislähtiessä hää nous seisomaan siinä pöydän vieressä ja tarjos kättä ja sanoi: ’Pakarinen, minä annan 100 000 markkaa, mitä tuumaatte?’ Sitä miestä minä kunnioitan. Tavallisia kyntöruunia meil oli 5–6, mutta Paulasta hää tarjosi koko sen rahan. Sillä rahalla ois saanu niin hyvän tilan ja ajella autolla vaan. Eikä vielä mänt edes koko satatuhatta. Niin ol se jonkin arvonen hevonen. Se oli niin suur raha, sil ois tehny mitä vaan”, Pakarinen muistelee ”Äiti seiso kanssa siin vieressä ja nyki isää, että oo hiljaa. Enkä miekään ois antanut myyä. Kyllä se oli äiti, kun sanoi viimesen sanan hevoskaupoissa aina.”

Satavuotiaan hevosmiehen Jouko Pakarisen vuosisata on ollut vaiherikas ja vauhdikas

Aiheeseen liittyvää