EM-kisat menivät katsomisen sijaan katselemiseksi, sillä penkkiurheilijalle viikko mestaruuden ratkeamiseen on pitkä aika yksilöurheilussa. Neljän päivän ja viiden kierroksen kisa on puuduttava, finaalikierrosta lukuunottamatta tylsä.
Kiitos nykyajan ärsyketulvan, aivomme haluavat kaiken heti ja tylsistyvät nopeasti. Miten siis kisa, jonka ratkaisu on venytetty viiteen päivään, jaksaisi innostaa?
En löydä pätevää selitystä, miksi mestaruuden voittamiseen pitää hypätä viisi rataa. Joukkuekisa ja henkilökohtainen finaali riittäisi. Säilyisi jännityskin. Finaali on jännittävin kisa, mutta siinäkin suuri osa kilpailijoista on jo menettänyt mahdollisuutensa voittoon.
Nykymalli väsyttää katsojat, mutta myös hevoset. Eikä arvokisan konseptissa ole oikein mitään järkeä. Missä muussa yksilölajissa kilpailua yhtäkkiä muutetaan arvokisojen takia? Yleisurheilijat saattavat karsia ensin, mutta mitalit jaetaan lopulta sen yhden juoksun perusteella. Jopa kenttäkilpailijat ratsastavat kolmen päivän kisan, niin kuin aina.
Tavallinen esteratsastuskilpailu koostuu yhden päivän kilpailusta, jossa voi olla kaksikin kierrosta ja uusinta. Sillä tavalla ratkotaan GP-luokat ja voitetaan jopa puolen miljoonan euron palkintorahoja. Yksinkertaista. Mutta kun kilpaillaan kaulaan ripustettavista mitalilätkistä, kaikki muuttuu.
Koko mestaruuskilpailun pointti on siinä, että tähdätään siihen yhteen päivään, jolloin ollaan kauden parhaimmassa kunnossa. Iivo Niskanen tietää minä päivänä hänen on oltava parhaassa tikissä, muuten norjalaiset vievät kullan. Seuraava mahdollisuus on vasta vuosien päästä. Se on pelin henki.
Tietysti esteratsastuksessa halutaan parhaan ratsukon voittavan. Nykypäivänä hevoset ja ratsastajat ovat niin hyviä, että virheitä ei tule helposti. Esteitä ei voi enää nostaa, mutta radat eivät voi olla niin vaikeita, etteivät heikoimmat niistä selviäisi turvallisesti.
Steve Guerdat todellakin ansaitsi suorituksellaan voiton. Mutta tarvitaanko siihen viisi rataa? Täytyykö hevoset väsyttää, jotta saamme aikaiseksi eroja?
Joistakin hevosista näki sunnuntaina, että viikko alkoi painaa. Raskasrakenteisimmat eivät jaksaneet pysyä lyhyenä. Kontrolli väheni tai hidastui, kun hevoset eivät tulleet takaosan päälle tarpeeksi nopeasti.
Eikä pidä vähätellä fyysistä ja psyykkistä rasitusta, kun hypätään isoja esteitä neljä päivää. Mestaruuksia voittaneita hevosia on kadonnut parrasvaloista voittonsa jälkeen. Jotkut eivät edes tuo parasta hevostaan arvokilpailuihin sen rankkuuden takia.
Entä raha? Tänä viikonloppuna Spruce Meadowsissa kisataan Rolex grand slam osakilpailu. Hevosenomistajana saattaisin arvostaa satoja tuhansia euroja, enkä haluaisi sen väsyvän pikkurahan ja mitalin metsästyksessä.
Ratsastus on lajina muutenkin tapetilla, moni kyseenalaistaa jopa hevosen käyttämistä kilpailuvälineenä. Miten selitämme tavan tallaajalle sen, että voittaakseen arvokisamitalin, on hypättävä viisi rataa, kun voittajan voisi löytää myös yhden päivän kilpailusta?