Kolumni: "Lumella makasi kevään astutussuunnitelmat, arjen voimavara ja ennen kaikkea rakas perheenjäseneni"

Ostin ensimmäisen oman hevoseni 10 vuotta sitten. Alussa sydän pomppasi kurkkuun joka kerta, kun puhelimen näytöllä vilkkui tallimme omistajan nimi. Usein pelko oli aiheellista, ja yhteinen matkamme päättyikin nopeasti.

Onni ei kääntynyt seuraavan kanssa, eikä elämä ollut auvoista viimeisimmänkään kohdalla. Tamma kuitenkin selvisi voittajana pahasta vammasta ja pääsimme jatkoajalle. Syke pysytteli normaalissa, jos tallilta soitettiin.

Viime viikolla vastasin puhelimeen. Ääni sanoi: ”Jalka poikki, hevosesi pitää lopettaa. Mitä tehdään?”

Naureskelin soittajalle, että tällä kertaa hän ei onnistunut pelästyttämään minua. Totuus oli toinen, jatkoaika loppui nyt. Tuttu ja kokenut metsästäjä lupautui heti paikalle. Pian kaikki oli ohi.

Katselin punaista tammaani makaamassa lumella, punaisessa loimessa. Sen lihakset nykivät viimeisiä jännitteitä ja veriset pärskeet piirsivät ikävää valkeaan maisemaan. Tarhoissa oli hiljaista. Hevoset seisoivat ja katsoivat, samoin me ihmiset.

Olo oli tyhjä. Lumella makasi kevään astutussuunnitelmat, arjen voimavara ja ennen kaikkea rakas perheenjäseneni, joka tuli aina korvat tötteröllä vastaan tarhan portille, kun huusin sen nimeä.

Suru on jokaiselle erilainen. Minun suruni tekee minut väsyneeksi, hajamieliseksi ja saa silmäluomeni pulleiksi. Ystäväni soittelevat ja tiedustelevat vointiani. Jokainen haluaa sanoa sanan, ja se tuntuu hyvältä.

Katselen kuvia ja videoita yhteisistä hetkistämme, nauran viimeiseksi jääneelle ratsastukselle maastossa. Hevoseni kipitti vauhdilla eteenpäin, piffasi ja paffasi räjähdysherkällä tyylillä tekemättä kuitenkaan mitään tuhmaa. Kikatin koko matkan ja mietin, että jos se on näin täynnä virtaa pikkupakkasella, miten pulassa olenkaan sydäntalvella.

Jollekin luopuminen on yksi vaihe elämän jonossa. Se tulee ja menee, eikä sitä kannata sen suuremmin murehtia. Ja se on ihan ok.

Se, että minä itken ja joku toinen olisi jo koeratsastamassa uutta, ei tee meistä kummastakaan vähempää hevosihmistä. Minulle harrastus on tunteiden aallokkoa, joskus tasapaino surffilaudalla pysyy, mutta tiedän turhan hyvin, miltä suolavesi maistuu.

Toivon, että voisin moittia hevostani vielä kerran siitä, että se kakkaa joka yö kuppiinsa. Sekin räpätys kaikuu tyhjille seinille – kuten ennenkin.

Mitä nyt, mietin. Haluanko vielä kerran yrittää? Mistä löydän rahat? Ja ennen kaikkea, mistä voisin löytää samanlaisen ystävän?

Hevonen on yhdistänyt minut monen eri ihmisen kanssa. Joka päivä, kun suljen työkoneen ja lähden tallille, saan hengittää vapaasti ja palautua. Hektinen päivä rauhoittuu, kun käsi uppoaa talvikarvaan ja puheenaiheet muuttuvat hevoselle höpöttämiseksi.

Ystävien kanssa analysoidaan mennyttä treeniä tai murehditaan yhdessä tulevaa klinikkareissua. Kustannukset nousevat, rahat ovat tiukassa, mutta hevonen on ja pysyy, ja antaa meille joka päivä yhtä paljon. Elämyksiä, iloa ja surua. Ja sen hetken, joka on juuri nyt. Sen arvokkaimman hetken.

Voinko elää ilman hevosta? Tai ilman talliyhteisöämme? En ole yhtään varma.