Ruukin hevoskoulun tapahtumia on puitu vuoden verran, ja tässä vaiheessa on vasta päätetty syyteen nostamisesta. Käsittelyajat paljon pienemmissäkin kokonaisuuksissa ovat nykyään järkyttävän pitkiä. Ratsastuskilpailuissa tapahtui heinäkuussa 2021 tapaus, jossa hevosta pakotettiin autoon piiskaamalla ja ehkä sähkölangan avulla ja se kaatui hötäkässä useita kertoja. Rikosilmoitus tehtiin tuoreeltaan, mutta päätös siitä, että asiassa nostetaan syyte eläinsuojelurikoksesta, saatiin reilusti tämän vuoden puolella, ja käsittelyn arvioidaan menevän lokakuulle. Käsittelyn venyminen on kaikissa oikeusjutuissa asianosasisille raskasta, ja asiaan liittyvä julkisuuskin kertautuu. Julkisuus on tärkeää, mutta se on myös raakaa. Erityisesti eläimiin liittyvät väärinkäytökset aiheuttavat poikkeuksetta paljon kauhistelua ja vihaviestejä. Varmaan jokaisen eläinsuojelutapauksesta kertovan uutisen kommenttikentässä joku toivoo tekijälle kärsimystä, kipua ja kuolemaa.Kuten uuvuksiin asti on toisteltu, väärinkäytöksistä on hevosurheilussa päästävä. Kansainvälinen Ratsastajainliitto näkee, että yksi syy sille, että huonoja asioita tapahtuu, on vaikenemisen kulttuuri, eli se, että asioita ei uskalleta tuoda esiin.Sille on ymmärrettävä syy. Toisin kuin nettikommentoijat ajattelevat, karkeassa käsittelyssä ei useinkaan ole kyse ensisijaisesti tarkoituksellisesta pahuudesta vaan kulttuurista. Hevosia kohtaan väkivaltaisesti käyttäytyvä ihminen voi kyllä olla sadistinen ja julma, mutta hän voi myös olla mukava ja reilu kaveri. Ainakin vanha suomalainen hevosalan kulttuuri oli väkivaltainen. On tuore ajatus, että hevosen komentaminen lyömällä olisi lähtökohtaisesti väärin tai sitä olisi edes pyrittävä välttämään. Monessa kulttuurissa lyödään vielä lapsiakin. Samalla ihmiset ovat aina pohtineet sopivan kurin määrää hevosen käsittelyssä ja kauhistelleet liiallista voiman käyttämistä ja kohtuuttomia vaatimuksia.Hevoset toki elävät hyvin fyysisessä maailmassa. Niille on ihan normaalia, että jos lajitoveri pyytää niitä siirtymään, eivätkä ne meinaa siirtyä, toinen hevonen ottaa ehkä hampaat ja kaviot käyttöön. Se on lajityypillinen tapahtuma. Siksi on vaikea uskoa, että hevonen ei ymmärtäisi, jos ihminen läimäyttää sitä takaisin, jos se potkaisee. Pureva varsakaan ei ala pelätä ihmistä, vaikka se häädetään vauhdilla pois iholta. Kun ihminen kasvaa tiettyyn kulttuuriin, hän pystyy jollain tasolla ymmärtämään sitä kulttuuria, vaikka haluaisikin muuttaa sitä. Kun yli 20 vuotta sitten kävin kesätoimittajana haastattelemassa 4H-kerholaisia, ja lapset puhuivat lähiluonnon eläimistä, ehkä 10-vuotias poika sanoi, että jos siellä metsässä liito-orava näkyy, se voi olla, että se sieltä häviää. Se voi olla, että se häviää, hän toisti tyytyväisenä. Tuttu isäntämies puhui, kuinka salametsästetty hirvi oli viety palvattavaksi. ”Laita siihen tietoihin vaikka että savusiikaa”, hän oli neuvonut. 2020-luvulla tuttu sanoi, että jos mies näkee suden, eikä ammu, se on hamekangas ostettava. Viimeisestä kommentista voi nostaa esiin montakin asiaa, mutta kun on kasvanut sen tyyppisen kulttuurin lähellä, tietää senkin, että kommenttien takana on ihan tavallisia ihmisiä ajatuksineen. Ei pelkästään pahoja, ei pelkästään hyviä.Jos nämä ihmiset olisivat nähneet mäyräkoiran, jolla on halvaantunut takaosa perässä kärryssä, he olisivat todennäköisesti järkyttyneet, että eihän eläintä noin voi kiusata. Minusta meidän pitää hevosalalla olla ihmisiä toisille ihmisille, ja samalla kehitettävä kulttuuriamme eteenpäin. Aivan erityisesti hevosalan kouluissa on tärkeää opettaa fiksua, perusteltua ja katseenkestävää hevosen käsittelyä. Varsat on opetettava niin, että ne tärkeimpänä oppivat, että ihmisen kanssa on pääosin mukavaa. Oppilaat on opetettava niin, että heistä kaikki ymmärtävät, että räimimisen aika on ohi, ja silti voimme käyttää hevosia ja laittaa niille selvät rajat. Sitä paitsi aggressiivisella hevostenkäsittelyllä voidaan saada aikaan keskinkertaista menestystä, mutta tuskin enää nykyään huipputasoista ja kestävää. Kirjoittaja on toimittaja, joka on julkaissut Ruukki-materiaalia.
Ruukin hevoskoulun tapahtumia on puitu vuoden verran, ja tässä vaiheessa on vasta päätetty syyteen nostamisesta. Käsittelyajat paljon pienemmissäkin kokonaisuuksissa ovat nykyään järkyttävän pitkiä. Ratsastuskilpailuissa tapahtui heinäkuussa 2021 tapaus, jossa hevosta pakotettiin autoon piiskaamalla ja ehkä sähkölangan avulla ja se kaatui hötäkässä useita kertoja. Rikosilmoitus tehtiin tuoreeltaan, mutta päätös siitä, että asiassa nostetaan syyte eläinsuojelurikoksesta, saatiin reilusti tämän vuoden puolella, ja käsittelyn arvioidaan menevän lokakuulle. Käsittelyn venyminen on kaikissa oikeusjutuissa asianosasisille raskasta, ja asiaan liittyvä julkisuuskin kertautuu. Julkisuus on tärkeää, mutta se on myös raakaa. Erityisesti eläimiin liittyvät väärinkäytökset aiheuttavat poikkeuksetta paljon kauhistelua ja vihaviestejä. Varmaan jokaisen eläinsuojelutapauksesta kertovan uutisen kommenttikentässä joku toivoo tekijälle kärsimystä, kipua ja kuolemaa.Kuten uuvuksiin asti on toisteltu, väärinkäytöksistä on hevosurheilussa päästävä. Kansainvälinen Ratsastajainliitto näkee, että yksi syy sille, että huonoja asioita tapahtuu, on vaikenemisen kulttuuri, eli se, että asioita ei uskalleta tuoda esiin.Sille on ymmärrettävä syy. Toisin kuin nettikommentoijat ajattelevat, karkeassa käsittelyssä ei useinkaan ole kyse ensisijaisesti tarkoituksellisesta pahuudesta vaan kulttuurista. Hevosia kohtaan väkivaltaisesti käyttäytyvä ihminen voi kyllä olla sadistinen ja julma, mutta hän voi myös olla mukava ja reilu kaveri. Ainakin vanha suomalainen hevosalan kulttuuri oli väkivaltainen. On tuore ajatus, että hevosen komentaminen lyömällä olisi lähtökohtaisesti väärin tai sitä olisi edes pyrittävä välttämään. Monessa kulttuurissa lyödään vielä lapsiakin. Samalla ihmiset ovat aina pohtineet sopivan kurin määrää hevosen käsittelyssä ja kauhistelleet liiallista voiman käyttämistä ja kohtuuttomia vaatimuksia.Hevoset toki elävät hyvin fyysisessä maailmassa. Niille on ihan normaalia, että jos lajitoveri pyytää niitä siirtymään, eivätkä ne meinaa siirtyä, toinen hevonen ottaa ehkä hampaat ja kaviot käyttöön. Se on lajityypillinen tapahtuma. Siksi on vaikea uskoa, että hevonen ei ymmärtäisi, jos ihminen läimäyttää sitä takaisin, jos se potkaisee. Pureva varsakaan ei ala pelätä ihmistä, vaikka se häädetään vauhdilla pois iholta. Kun ihminen kasvaa tiettyyn kulttuuriin, hän pystyy jollain tasolla ymmärtämään sitä kulttuuria, vaikka haluaisikin muuttaa sitä. Kun yli 20 vuotta sitten kävin kesätoimittajana haastattelemassa 4H-kerholaisia, ja lapset puhuivat lähiluonnon eläimistä, ehkä 10-vuotias poika sanoi, että jos siellä metsässä liito-orava näkyy, se voi olla, että se sieltä häviää. Se voi olla, että se häviää, hän toisti tyytyväisenä. Tuttu isäntämies puhui, kuinka salametsästetty hirvi oli viety palvattavaksi. ”Laita siihen tietoihin vaikka että savusiikaa”, hän oli neuvonut. 2020-luvulla tuttu sanoi, että jos mies näkee suden, eikä ammu, se on hamekangas ostettava. Viimeisestä kommentista voi nostaa esiin montakin asiaa, mutta kun on kasvanut sen tyyppisen kulttuurin lähellä, tietää senkin, että kommenttien takana on ihan tavallisia ihmisiä ajatuksineen. Ei pelkästään pahoja, ei pelkästään hyviä.Jos nämä ihmiset olisivat nähneet mäyräkoiran, jolla on halvaantunut takaosa perässä kärryssä, he olisivat todennäköisesti järkyttyneet, että eihän eläintä noin voi kiusata. Minusta meidän pitää hevosalalla olla ihmisiä toisille ihmisille, ja samalla kehitettävä kulttuuriamme eteenpäin. Aivan erityisesti hevosalan kouluissa on tärkeää opettaa fiksua, perusteltua ja katseenkestävää hevosen käsittelyä. Varsat on opetettava niin, että ne tärkeimpänä oppivat, että ihmisen kanssa on pääosin mukavaa. Oppilaat on opetettava niin, että heistä kaikki ymmärtävät, että räimimisen aika on ohi, ja silti voimme käyttää hevosia ja laittaa niille selvät rajat. Sitä paitsi aggressiivisella hevostenkäsittelyllä voidaan saada aikaan keskinkertaista menestystä, mutta tuskin enää nykyään huipputasoista ja kestävää. Kirjoittaja on toimittaja, joka on julkaissut Ruukki-materiaalia.
