Näkökulma: Hevosen inhimillistäminen – Tiede haastaa vanhat käsitykset

Lentävä lause ohjeistaa, ettei hevosta saa inhimillistää. Tietystä kulmasta katsottuna vinkissä on viisautta, mutta nykyaikaisen, tutkimustietoon perustuvan eläinkäsityksen pohjalta vielä viisaampaa voisi olla nimenomaan inhimillistää hevosta.

Ensinnäkään erilajisuus ei tarkoita aivan erilaisia kehoja. Ihminen ja hevonen ovat molemmat käveleskeleviä ja hölkkäileviä laumaeläimiä, jotka taitavasti treenaamalla voivat yltää upeisiin urheilusuorituksiin. Onko hyvinvointini vaarassa, jos olen hikinen harjoitusten jälkeen? Ei tosiaan. Miten on harrasteratsuni kohdalla? Sama homma.

Runsaan hikoilun jälkeen hiki kuitenkin kutittaa ja pahimmillaan tulehduttaa ihon, mikäli sitä ei pestä pois. Eri alustoilla piehtaroiminen voi auttaa hevosia, mutta loimitettuina ne ovat inhimillisen vesipesun varassa. Hikirauhaset eivät katso kalenteria, eikä iho jätä kutisematta, koska ensilumi on jo maassa.
Toisaalta jos treeneistä tultua sydän hakkaa vielä pitkään niin kovaa että silmät pullistuvat päästä, sopii tarkastella kriittisesti harjoituksen kuormittavuutta ja loppuverryttelyn riittävyyttä suhteessa nykykuntoon ja terveydentilaan. Sekä hevosella että ihmisellä.

Suljetusta ovesta suoraan iholle tomerana harppova ihminen voi aiheuttaa säpsähtämisen, varsinkin jos oli itse juuri ehtinyt torkahtaa. Tilanteessa kuin tilanteessa voi olla vastenmielistä ja jopa uhkaavaa, jos vieras ihminen käy kyselemättä käpälöimään kasvoja.
Ja jos hevoselle vaikkapa tehdään kajoavia lääketieteellisiä toimenpiteitä ilman perusteellista puudutusta ja kivunlievitystä, on älyllistä laiskuutta kuitata homman olevan ok, koska ”hevosilla on hevosten tuntemukset”. Ei ole.
On kiusallista mutta totta, että tieteen edistyessä kuva hevosten ja muiden eläinten tunnekokemuksista (ja kivusta) muuttuu koko ajan voimakkaammaksi, elämyksellisemmäksi ja samankaltaisemmaksi meidän ihmisten kanssa.

Samaan aikaan kognitiivisten kykyjen eli ajattelun ja esimerkiksi ongelmanratkaisun erilaisuus ihmiseen nähden on tullut tutkimuksissa selkeästi esiin. Päätteleminen ei ole hevosen heiniä, eikä sen tietojenkäsittelykapasiteetti vedä vertoja monille muille eläinlajeillekaan.

Tämä on tärkeää tiedostaa, mutta inhimillistämiskeskusteluun sillä ei ole annettavaa – eihän ihmistenkään kokemusmaailman arvo ja aitous ole riippuvainen heidän kognitiivisesta kyvykkyydestään.

Pikkulapset, kehitysvammaiset, sairaat ja vammautuneet ajelevat samassa tunteiden vuoristoradassa kuin perusterveet aikuiset.
Sängyn alla piileskelevän mörrimöykyn, yläkerrassa vaanivan neuvostosotilaan ja tuulen riepotteleman muovipussin pelkääminen ovat kaikki yhtä aitoja ja kauhistuttavia kokemuksia.

Toimijuuden tunne ja onnistumisen elämys voimaannuttaa, vaikka työelämän merkkipaalujen sijaan kyseessä olisikin kengännauhojen solmiminen tai riimunnarun solmun avaaminen.
Tieto lisää tuskaa, mutta myös mahdollisuuksia toimia tarkoituksenmukaisesti. Inhimilliseenkin elämään kuuluu kaikenlaista kurjuutta, jota ei ole mahdollista tai edes hyödyllistä kitkeä kokonaan. Se ei silti tarkoita, että sen enempää ikäviä kuin ihaniakaan osuuksia hevosen elämässä pitäisi pienentää mielessään, saati sivuuttaa kokonaan.

Sonja Korvenheimo,
toimittaja, hevoshieroja ja 
eläintenkouluttajaopiskelija