Näkökulma: Keskustelu omiin käsiin
Hevosurheilu on taas saanut kielteistä julkisuutta. Yhteistä jutuissa ja tv-ohjelmissa on, että kohuotsikoiden takaa löytyy hyvin vähän todellisia epäkohtia. Tanskalaisen hevoskauppiaan tallilla kuvatussa dokumentissa oli kieltämättä huonoa hevosen kohtelua ja raflaavaa kuvamateriaalia, mutta vain 4–5 minuuttia, Ypäjän dokumentissa ei senkään vertaa. Loppu löysää puhetta.
En tietenkään tarkoita, että hevosen huonoa kohtelua pitäisi hyväksyä tai ettei epäkohtia saisi nostaa esille. Hevoselle täytyy kuitenkin voida ilmaista, jos se käyttäytyy väärin. Ei voi mennä aina hevosen ehdoilla tai antaa sille loputtomasti aikaa. Se on työturvallisuuskysymyskin. Väkivalta hevosta kohtaan on tietysti täysin pois suljettua.
Nykyään tuntuu, että asiat saavat täysin väärät mittasuhteet. Kuka tahansa pillipiipari voi nostaa kohun, ja kaikki lähtevät mukaan. Kukaan ei uskalla olla eri mieltä. Lähdetään joukolla korjaamaan asioita, jotka eivät ole rikki.
Kysymys on siitä, kuka keskustelua johtaa ja kuka määrää hevoshommille raamit: hevosammatista haaveilleet tytöt, jotka pettyvät, kun alan koulu ei olekaan pitkä ratsastusleiri vaan siellä joutuu tekemään töitä, vai me elämämme hevosille uhranneet alan ammattilaiset, joiden käsien kautta on kulkenut tuhansia hevosia?
Kukaan meistä tuskin on alalle lähtenyt, jos ei rakasta hevosia tai vähintään pidä niistä. Silti tulee tunne, että meitä syyllistetään, ja nimenomaan ulkoapäin. Alan sisällä vastakkainasettelua ei merkittävässä määrin ole. Jopa ratsastajat ja ravijampat arvostavat toistensa tekemisiä, jos on jotain saatu aikaiseksi. Pekka Korpi ja Tuomas Korvenoja lähtevät mielellään ratsastuskilpailuihin katsomaan hienoja hevosia.
Onko kukaan tutkinut, miten lajin ulkopuoliset ihmiset kokevat meidän kauhistelemamme kohut? Nyt kun vaalit on käyty ja gallupin tekijöillä on taas joutilasta aikaa, kysyisin huolella valitulta joukolta ihmisiä huolella mietittyjä kysymyksiä.
Jonkun tutkimuksen mukaan 25 prosenttia ihmisistä ei pidä raviurheilusta tai ylipäänsä hyväksy eläinten käyttöä urheilussa. Heiltä on turha kysyä, miten hevosten kohtelua pitäisi parantaa, kun he eivät nytkään tiedä, miten niitä kohdellaan. Keskittyisin toiseen 75 prosenttiin, siinäkin riittää työtä.
Heiltä kysyisin esimerkiksi, mitä meidän pitäisi tehdä toisin, että he tulisivat kilpailuihimme ja alkaisivat harrastaa lajiamme.
Yhteistä viimeaikaisille kohuille on, että esitetty kritiikki ja syytökset ovat entisiltä tai nykyisiltä opiskelijoilta. Heidän näkemyksiään ja kokemuksiaan ei voi tietenkään vähätellä, mutta näkyisikö niissä myös koulutuksen osoittautuminen odotusten vastaiseksi ja suoranainen väärä alanvalinta? Kaikista hevostytöistä ei ole hevosammattilaisiksi, vaikka hevoset olisivat miten rakkaita.
Alasta mitään tietämättömien, sensaatiohakuisten toimittajien lähteiksi joutuessaan pettyneiden hevostyttöjen ”paljastukset” saavat aikaan kohuja, jotka eivät ole missään mittasuhteissa todellisuuden kanssa.
Me alalla kymmeniä vuosia olleet varmasti tiedämme, miten hyvää huolta urheiluhevosista pidetään ja miten hyvissä käsissä ne keskimäärin ovat. Vaikka kohudokumenteissa olisi jotain perääkin, on järkeä vailla, että seuraavassa ohjelmassa ollaan jo kieltämässä hevosten käyttö urheilussa.
Jukka Meller
Entinen kengittäjä
