Näkökulma: Ravihevonen elää täyttä elämää – Miksi perusasiatkaan eivät ole suuren yleisön tiedossa?
Filosofi Elisa Aaltola on katsonut asiakseen kyseenalaistaa ravit ”ison luokan bisneksenä, jossa hevosen hyvinvointi jää liian helposti rahan jalkoihin”. Aaltola ei ole koskaan käynytkään raveissa, mutta naulaa silti 8 teesiään raviurheilusta Facebook-seinälleen. Kommenttikenttään sinkoilee myötäileviä kommentteja, joista osa on kirjoitettu ilmeisesti jostakin syystä ikään kuin taiteilijanimillä...? Huomaan suhtautuvani varauksellisesti kirjoitukseen, jonka kirjoittaja on vaikkapa Kettu Revonhäntä-Kainalossa.
Toisenkin havainnon teen: kun asia koskettaa syvälle sieluun, niin ravimiehistä löytyy tarvittaessa sellaista lyyrikkoa, että siinä olisi muuten äidinkielenopettajakin ihmeissään. Ravihevosia työkseen tai harrastuksenaan tunnontarkasti hoitavat ihmiset ovat tyrmistyneitä, vihaisia ja loukkaantuneita Aaltolan kommentoinnista, eikä se ole ihme. Anna-Maija Itäranta-Salminen kuvaa osuvasti hevosväen tuntoja omalla Facebook-päivityksellään 23.7.2024.
Jään pohtimaan, millä tavoilla hevosen hyvinvointia suojellaan raviurheilussa, ja edelleen – miksi perusasiatkaan eivät selvästikään ole suuren yleisön tiedossa? Meitä arvostelevat he, jotka eivät tiedä.
Meillä on ensinnäkin toiminnalle ihan perusraamit: eläinsuojelulaki asetuksineen. Toistaiseksi se on ollut ihan maalaisjärkinen, ja hevoset ovat esimerkiksi tarhanneet vuosikymmenet huoleti sähköaidoissa. Tulevaisuus arveluttaa, kun käyttäytymistutkimus ajaa eläinlääketieteen ja käytännön toimijoiden ohi.
Meitä raviurheilijoita valvotaan eläinsuojelulain ja naapureiden lisäksi vähän muualtakin. Jos treenailet hevosta kotona, sinun on rekisteröitävä Ruokavirastoon hevosen pitopaikka.
Hevosen kanssa ei lähdetä raveihinkaan ihan niin vain puskista. Meillä on ihan hirmuisen tarkat Suomen Hippos ry:n ravikilpailusäännöt. Tässä seuraavaksi ihan muutama perustavanlaatuinen esimerkki niistä: Hevosen on oltava tietyn ikäinen rodusta riippuen, että sen saa ilmoittaa koelähtöön. Vaikka hevosen ikä natsaisi, et voi ilmoittaa valmentajana hevosta edes koelähtöön, ellet ole käynyt vähintään Hippoksen vastuuvalmentajakoulutusta ja hankkinut jonkin tasoista kilpailulisenssiä.
Hevosta ohjastavalla on myös oltava voimassa oleva lisenssi ja ajolupa. Ajolupaa hankkiessaan ohjastaja, eli tuttavallisemmin kuski, on osoittanut osaamisensa ravikilpailusäännöistä, hevosen käsittelystä, valjastuksesta, volttaamisesta ja ohjastustaidoistaan sekä kirjallisesti että käytännön kokeessa.
Koelähtöjärjestelmä – jos mikä – suojaa hevosta: valmentajan on osoitettava koelähdössä hevosensa kilpailukuntoisuus, terveys ja toimivuus.
Ravikilpailusäännöt ulottuvat myös kotitallille ja valmentamiseen: Hippoksen määräämällä henkilöllä on oikeus tarkastaa kilpailutoiminnassa olevien hevosten hyvinvointi ja olosuhteet kotitallilla, kuljetuksen aikana ja kilpailupaikalla.
Lääkeaine- ja dopingvalvonta on sitä tasoa, ettei kohta suklaapatukkaakaan uskalla syödä hevosen läsnä ollessa.
Kilpailutapahtumassa hevosten hyvinvointia ja/tai varusteita tarkkailee sen omien taustajoukkojen ohella melkoinen joukkue: kilpailuvalvoja, tuomaristo, lähettäjät, kilpailueläinlääkäri, valjakkotarkkailija, lähdönjärjestäjät ja kengittäjä. Jos hevosen askellus ei hivele asiantuntevaa silmää, heillä on myös valtuudet torpata hevosenomistajan hurjat voittobisneshaaveet asettamalla hevonen kilpailukieltoon, kunnes se läpäisee terveystarkastuksen.
Niin, se Aaltolan mainitsema ison luokan bisnes. Toivottavasti hän tarkoittaa kuvauksellaan hevosalan huomattavan suurta työllistävää vaikutusta, joko suoraan tai välillisesti.
Viime vuonna raveissa kilpaili suunnilleen 5000 hevosta. Niistä noin 150 tienasi radoilta kulunsa tai enemmän: valmennusmaksut, kuljetuskustannukset, ohjastuspalkkiot, eläinlääkäritarkastukset ja mahdolliset -hoidot, kengitykset, vakuutukset ja rokotukset. Olisikohan se vähän niin, että omistaja juoksee rahaa hevoselleen?
Miia-Mari Pekki
Kirjoittaja on hevosalan sekatyöläinen, mukana enemmän ja vähemmän vuodesta 1994 alkaen
