Pääkirjoitus: Puurot ja mössöt sekaisin

Pääkirjoitus: Puurot ja mössöt sekaisin

Tutun hevosalan yrittäjän kirjoitus osui silmään Facebookissa.

”Hetki, kun olet lähes jokaiseen laiduntolppaan laittanut ”Ei saa ruokkia” -kyltit, mutta juuri sen kyltittömän tolpan kohdalla käy naisten kuhina. Toinen vierailija sanoo, ettei saisi kyllä ruokkia ja toinen tokaisee viiltävästi, että kyllä me nyt saadaan ruohoa antaa.”

Itse muistan päivän, kauan sitten. Olin lyonilaisessa eläintarhassa. Seisoin susiaitauksen edessä. Sen erotti yleisöstä syvä kaivanto. Viereen tuli mies, joka otti vauhtia täyteen muovipussiin. Sitten hän heitti sen kaaressa aitaukseen. Kassi mäjähti maahan ja sen sisältö, tomaatti- ja currypohjaisen, maustetun lihapadan tähteet, levisivät pitkin aitausta. Sudet lampsivat laiskasti tarkastelemaan ja nuuhkimaan tuliaisia.

”Toin niille vähän ruokaa”, mies sanoi ylpeänä. ”Koska rakastan eläimiä!”

Noina Ranskan vuosina hevosen, esteratsun silloin, rehustuksen hoiti tallinpitäjä. En edes tiedä, mitä se söi väkirehuna. Sen muistan, että ainoana heinänä syötettiin usein sinimailasta. Hevonen oli kukoistavassa kunnossa.

Suomessa opiskeltiin Ruokinnalla tuloksiin -kirjaa, ensimmäistä vai oliko se jo toista painosta. Ehkä jopa vähän, kuin piru lukisi Raamattua.

Muistan puuro- ja mössöreseptit – ja sen, että kaikkein kivointa oli sekoitella kuiva-aineet itse, ’lisää vain lämmin vesi’ – mutta sekin menetteli, että kirjoitti oman hevosensa mössöreseptin hoitajalle vihkoon.

’Puoli kauhaa viherpellettiä, puoli kauhaa lesettä, pari desiä melassileikettä, viisi porkkanaa palasina, pari omenaa viipaleina, kupillinen merilevää, yksi mittalusikka mineraalia, oluthiivaa, loraus b-vitamiinia, A-D-vitamiini, biotiini.’ Ja mitä siihen aikaan nyt mössöissä olikaan.

Aika usein puurot jäivät totuuden nimissä kuppiin, mutta ei se mitään. Seuraavana päivänä ne kaavittiin roskiin, tehtiin uudet, ja toivottiin, että jospa tänään maistuu. Heinän antamisen hoiti tuolloinkin tallimestari, eikä siihen ollut kenelläkään nokan kopauttamista. Ei se tosin niin hirveästi kiinnostanutkaan.

Eläinten ruokkimisessa on ihmiselle jotakin hyvin palkitsevaa. Mutta niin ihanaa kuin se onkin, meidän tulisi päästä tämän ikiaikaisen vietin herroiksi, jotta emme aiheuttaisi vain vahinkoa. Jotta ei menisi puurot ja vellit, anteeksi mössöt, sekaisin. Tai ainakin tulisi ymmärtää ja hyväksyä, että hevosen ruokkiminen on parhaimmillaan, kun se on vapaana laitumella, ja toiseksi parhaimmillaan, kun sillä on edessään heinää. Paljon heinää.

Monesta purkista ja pussista ruokkiminen on vähentynyt talleilla, jos vertaa hulluimpiin vuosiin. Se on hyvä, sillä kuten tästä lehdestä voimme lukea, toisin kuin ihmisen, hevosen ravintoympyrä on yksinkertainen.

Samanaikaisesti se ravintoympyrä on oudon vaativa. Hevonen kun vaatii juuri sitä korkealaatuista heinää, ja jos se ei sitä saa, asiaa ei oikeastaan voi millään korjata.

Aiheeseen liittyvää

No stories found.
Hevosurheilu
www.hevosurheilu.fi