Tee se itse -jengi

Ihmettelen aina suuresti niitä puheita, joissa todetaan vähintäänkin rivien välissä, että raviurheilu on tylsää. Tylsäähän kun se ei ainakaan ole. En paljon liioittele sanoessani, että olen viettänyt elämäni noin kymmenen ihaninta vuotta nimenomaan Vermossa. Rinta rottingille lajissa siis.

Parasta siinä oli se, että pääsi tekemään itse. Opittavaa riitti ihmiselle, joka oli juuri vaihtanut harrastuksensa kurssia ratsastuksesta raveihin ja jonka mielestä kaikki oli outoa jo hevosen kielen sitomisesta alkaen.

Lajinvaihdos ei tapahtunut noin vain. Siihen aikaan oli jotenkin monimutkaista päästä osallistumaan korttikurssille. Se vaati vähän säätämistä. Tämä asia on tiettävästi nykyään helpottunut. Hankala vaihe on tosin siirtynyt prosessissa vain pykälän edemmäs, sillä miten sen korttikurssin jälkeen? Missä ja miten pääsee harjoittelemaan itse tekemistä? Ja mieluiten kuitenkin jonkun silmän alla, ettei meno mene ihan mahdottomaksi.

Silloin 20 vuotta sitten Vermosta löytyi yksi talli, joka ennakkoluulottomasti lainasi hevosen korttikurssia varten. Se oli ensimmäinen talli josta kysyttiin. Jo jäähdyttelevän kilpurin sai lainaan seinämaalausta vastaan tallin seinälle. Siitä se lähti. Korttikurssi oli ja meni. C-kortti kädessä piti mennä seuraavaksi huutokauppaan, tietenkin siellä Vermossa. Sieltä löytyi oma hevonen ja karsinapaikka järjestyi siitä samaisesta tallista.

Pian meitä oli koossa tallin jengi, joka koostui sellaisista hevosenomistajista, jotka halusivat häslätä mukana, mutta joiden aika tai taito ei riittänyt tekemään kaikkea alusta pitäen itse. Myönnän, että tämä tulokulma kuulostaa omissakin korvissa tosi rasittavalta, mutta Vermon ratatallien ammattilaiset ottivat aika lämpimästi vastaan – siltä se ainakin tuntui.

Mistä ne päivät koostuivat? Tehtiin aamuruokintavuorolisto-ja. Kuskattiin hevosia tarhaan ja takaisin. Pähkäiltiin, miten hevosen saisi syömään paremmin, jouhet kiiltämään, mikä olisi paras tapa kääriä jalat, minkälainen loimi olisi sopiva. Haettiin jätemäen päältä vihreää hevosille. Erilaisten vaihtoehtohoitajien nimet kiersivät puskaradiossa ja heitä ramppasi tallilla. Ajettiin hiittiä ryhmässä. Seuraavaksi piti osallistua ravivalmennuksen C- ja B -kouluihin, ja Hevosopiston ravivalmentajakurssille.

Pääsin ajamaan Vermossa voitonkin. Sinä päivänä yksi ammattivalmentajista oli vilkaissut hevosen kengitystä ja todennut, että se pitäisi vaihtaa vähän toisenlaiseen. Sitten hän otti ja vaihtoi kengityksen. Vastapalvelukseksi ratsuihminen juoksutti hänen hevosiaan liinassa ympyrällä, se ei siihen aikaan ollut niin tavallista kuin nykyään.

Tallien hevosista löytyi aina ratsastettavia, joskus niitä ennakkoluulottomasti ilmoitettiin tuoreelle C-korttilaiselle montelähtöönkin.

Keksittiin päästää hevoset laumana irti radalle iltaisin laukkaamaan. Ei oltu ihan varmoja saako niin tehdä, mutta tehtiin kuitenkin. Hevoset kyllä tykkäsivät, eikä mitään pahaa koskaan tapahtunut. Etenkin alussa ne ryntäsivät kuin villihevoslauma. Jossain vaiheessa tosin rupesivat jäämään vikaan kaarteeseen jumittamaan.

Keväisin oli siivoustalkoot Finlandian alla. Sen jälkeen paistettiin joukolla makkaraa grillissä. Finlandian jälkeen oli ihanaa, kun tallialue taas hiljeni.

Yhden jengiläisen kanssa kuskattiin yksi ravuri eläkeläiseksi Lappiin. Toinen näytti, miten metallihenkarilla avataan auton ikkuna, kun siinä loksahti ovi lukkoon ja moottori oli päällä.

Nämä kaikki olivat elämyksiä joita olin ainakin alitajuisesti lähtenyt etsimään ja jotka löysin. Vermo oli äärimmäisen luova ympäristö, kuten ravi-ihmiset tapaavat itsekin olla.

Raviurheilun vastaus vähän kaikkeen on ollut kimppaomistaminen. Ideaa voisi jalostaa eteenpäin jonkinlaisiksi gentleman-kilpailemiseksi. Itse-tekeminen on monen mielestä hevoshomman ydin ja ihan parasta olisi, jos sitä voisi tehdä muiden töiden ohessa. Ettei se veisi ihan kaikkea aikaa.

Leena Alérini
Kirjoittaja on Hevosurheilun toimituspäällikkö