Näkökulma: Vain ysärilapset tietää – "Nykypäivänä minun nuoruuteni hevosharrastuksesta saisi satakunta lööppiä iltapäivälehtiin"

Olen törmännyt somessa lukuisiin meemeihin ja videoihin, joissa muistutellaan meille 80- ja 90-luvulla lapsuuttamme eläneille, mistä kaikesta olemme selvinneet hengissä. Olen itsekin maannut auton takapenkillä ja varmaan takaikkunallakin ajon aikana ilman turvavöitä (joita ei toki aina edes ollut). Lisäksi olen selvinnyt melko vähin vammoin sekä pyöräilystä että lumilautailusta ilman kypärää. Silti noita meemejä katsellessa välillä kylmää..Vielä enemmän kylmää muistella hevosharrastusta noina huolettomina aikoina, kun kaverin kanssa saattoi lähteä ex-ravureilla maastoon ratsastamaan, eikä tarvinnut ottaa edes kännykkää mukaan, koska niitäkään ei ollut. Ei tarvinnut kertoa mihin oli menossa, koska ketään ei kiinnostanut. Munankuoren vahvuisissa ratsastuskypärissä oli kuminen leukasuojus. Nyt en voi olla miettimättä, että miltä sen suojuksen oli tarkoitus leukaa suojata? Nokkosenpolttamilta, jos päädyit päällesi ojaan? Muistan vain, että se hiosti kesällä hitokseen..Enemmän kuin kuva sen aikaisen leikkipuiston pyörivästä karusellista, minua kauhistuttavat muistikuvat siitä, miten päätimme kaverin kanssa opettaa 3-vuotiaan suomenhevosen ratsuksi, koska halusimme ratsastaa sillä. Opetettiinkin. Olimme ehkä 12-vuotiaita. Näissä mielikuvissa ei ole aikuisia. Missään..Kun saimme 3-vuotiaan ”koulutettua”, sillä mentiin hiihtoratsastusta pitkin metsäteitä. Minisuksilla, joita nykynuoret eivät kokemukseni mukaan osaa edes laittaa jalkaansa. Ratsastustaito mitattiin sillä, saiko vauhdin niin tasaiseksi, että hiihtäjä pystyi laskemaan housut alas ja tekemään kyykkypissan hankeen vauhdissa. Siunattu 90-luku, siunattu kekseliäisyys ja kehonhallinta..Nykyään meidän nuorisoltamme saattaa puuttua molempia, mutta toisaalta heidän hevosharrastukseensa kuuluu yleensä joku vastuullinen aikuinen, jonka tehtävänä on pyrkiä varmistamaan hevosharrastajan eloonjääminen. Aikuisen tehtävä on tunnistaa ja nimetä riskit, ettei lapsen tarvitse oppia kaikkea kantapään kautta..Kävin minäkin toki ratsastuskoulussakin lapsena. Siellä opettaja heitteli laiskoja hevosia kivillä ja lumipalloilla, kun ne eivät liikkuneet. Toisinaan sihti petti sen verran, että oppilaskin sai osuman, mutta se oli tietysti ihan totaalisen fine. Ratsastuksenopettaja oli auktoriteetti, ja jos hän heitti kivellä, sen kuuluikin sattua..Nykypäivänä minun nuoruuteni hevosharrastuksesta saisi satakunta lööppiä iltapäivälehtiin: ”Hevosten omistaja päästi pikkutytöt valvomatta ratsastamaan – hevonen kaatui ojaan”. Silloin se oli vain elämää..Ysärillä kukaan ei ollut kuullutkaan termiä ”sosiaalinen lisenssi”, ei sen enempää ratsastukseen kuin raviurheiluunkaan liittyen. Nykyään sellainen pitää olla. Jos sinä itse et välitä siitä, mitä tallillasi tapahtuu, joku muu välittää. En pidä tätä lainkaan huonona asiana, vaikka se väistämättä johtaa myös konflikteihin. Kaupunkilaisvegaanin ja hevosalan ammattilaisen näkemysten väliin mahtuu noin miljoona erilaista näkemystä siitä, miten asiat pitäisi tehdä..Tärkeintä on kuitenkin se, että toimintatapoja ylipäätään tarkastellaan ja kyseenalaistetaan. Jos näin ei olisi koskaan tehty, olisimme edelleen ysärillä. Yksi satula sopisi kaikille, ja leukasuojuksen alla olisi hikeä.

Näkökulma: Vain ysärilapset tietää – "Nykypäivänä minun nuoruuteni hevosharrastuksesta saisi satakunta lööppiä iltapäivälehtiin"

Related Stories