Renkinä mukaan nousuhuumaan

Voisin toimeksisaaneena aloittaa muistelmani Hevosurheilun 75-vuotistaipaleelta väljähtynein sanoin: Minulla oli ilo ja kunnia toimia lehden päätoimittajana hetkellä, jolloin raviurheilu koki Suomessa historiansa merkittävimmän kasvukauden.

En siis aloita näillä sanoilla, koska päätoimittajana oleminen on ollut minulle vain satunnainen ilo, mutta ei koskaan kunnia, sillä se himoni on ollut suunnattu muuanne.

Ilosta puheenollen sain toki kokea paljon myönteisiä ja ikimuistoisia elämyksiä, mutta yhtä lailla jouduin tuntemaan nahoissani paljon myös kielteisiä tunteita. Jos korostaisin näitä tuntoja, osoittaisin katkeruutta, jota en tunne.

Sen sijaan minua askarruttaa, miksi voimakkaat, henkilöihin kohdistuvat kielteiset tunteenpurkaukset yhä edelleen ovat kovin toistuvia tällä muutoin niin hienolla alalla. Vaikuttaa siltä, että asioista, joista osapuolet ovat eri mieltä, ei voitaisi keskustella sivistyneesti. Sisäpiiriin kuuluvat vahvat vaikuttajat iskevät raadollisesti henkilöä suoraan vyön alle, ja asiat jätetään toisarvoisiksi.

Jos hevosalan ihmiset olisivat myötämielisiä, suvaitsevia, joustavia ja toisiaan ymmärtäviä, toisin sanoen positiivisia, koko laji saisi ulkopuolisten silmissä nykyistä enemmän ansaitsemaansa arvostusta. Mutta ei, elo on kuin rottalaumassa. Tulokas raadellaan pelkkien erilaisten taustojensa takia. 

Heti muutoksiin käsiksi

Minut valittiin lehden toimitussihteeriksi keväällä 1974 pian sen jälkeen, kun päätoimittaja Veikko Lahdenniemi oli kuollut. Väliaikaisena päätoimittajana edesmenneen Lahdenniemen jälkeen toimi agronomi Ilkka Oijala.

Minulla ei ollut mitään tarvetta edetä päätoimittajaksi asti. Suomen Hippoksen johto oli kuitenkin kaavaillut Oijalalle muunlaisen tulevaisuuden keskusjärjestön palveluksessa.

Kun päätoimittajan toimi alkukesällä 1974 tuli auki, panin paperit vetämään viime tingassa vain siksi, että paikan täyttäjäksi siihen mennessä oli vakavimmin ehdolla henkilö, joka täytti alussa kuvailemani negatiiviset ominaisuudet.

Olin siis puun ja kuoren välissä, mutta lopulta päädyin hakijoiden joukkoon, tosin ehdolla, että saisin toimituskuntaan Ilkka Salokankaan, joka yleisesti tunnustettiin maan johtavaksi lämminverisukujen tuntijaksi ja joka suhteessa erinomaiseksi hevosurheilutoimittajaksi.

Ehtoni täytettiin ja minut siis valittiin. Empimiseni johtui siitä, että tiesin lajin harrastajakunnan jo silloin eripuraiseksi riitelijäjoukoksi. Aivan sinisilmäisenä en muurahaispesään istahtanut.

En pidä kynttilääni vakan olla, jos kohta en pröystäilekään, mutta tehtäväni uudistaa lehden linja, henki ja ulkoasu oli varsin helppo. Minulla oli urheilutoimittajan kokemusta sekä kirjoittajana, uutisseulojana että sivusuunnittelijana. Totta kai lehden entinen nyyrikkimäinen ulkoasu sai kyytiä. Toin mukanani muissa urheilulajeissa tavanomaisen toimituskäytännön, johon kuuluu parhaiten menestyneiden "palvonta”.

Ensi töikseni uudistin lehden otsikkologon, joka oli vasta pari vuotta vanha, mutta mielestäni 30 vuotta ajastaan jäljessä kuten melkein kaikki asiat raviurheilussamme siihen aikaan. Otsikkologon alla oli lehden linjaa kuvannut viite: Käsittelee raviurheilua ja ratsastusta, hevostaloutta ja -jalostusta. En antanut sillekään armoa. Ajattelin, että sisältö puhukoon puolestaan.

”Korven Sanomat”

Ei kulunut montakaan vuotta, kun Hevosurheilua ruvettiin yleisesti nimittämään Korven Sanomiksi, koska Korven klaanista kukin vuorollaan pärjäsi suurkilpailuissa ja hallitsi otsikoita. Tuntui siltä, että lehden päätoimittajan syytä oli, että Korvista kirjoitettiin niin paljon. Lukijoitten reagointi osoitti paitsi alussa mainitsemieni tunteitten purkamista, myös sitä, että tämän lehden lukijat eivät olleet tottuneet menestyjien näkyvään julkituomiseen.

1970-luku elettiin kuitenkin sellaisessa nousuhuumassa, etteivät pienet nurinanaiheet vielä paljon keikauttaneet ketään.

Hevostalouden Keskusliitto ja Suomen Ravirengas oli pakkonaitettu vuonna 1973. Jo sitä aiemmin päätoimittaja Lahdenniemen vastuulla julkaisumme nimi oli rohkeasti, tosin lukijakyselyn tukemana, muutettu Hevostaloudesta Hevosurheiluksi kuvastamaan ajan henkeä, mutta muutoin noudatettiin hyvin pidättyväistä ja konservatiivista toimituspolitiikkaa, ennen kuin minä ulkopuolisena tulin sotkemaan totutut kuviot.

Sain uskallusta jatkaa valitsemallani linjalla, koska Hippoksen hallituksen silloinen puheenjohtaja, apulaisprofessori Erkki Rajakoski, joka hänkin oli tullut piiriin tavanomaisten maatalousharjoittajien ulkopuolelta, rohkaisi toistuvasti minua. Hänkin oli uudistuksien kannalla ja tuomassa lajia taajamiin ja kaupunkilaisten ulottuville.

Rengin kohtalo

Kun olin ollut päätoimittajana kutakuinkin kuusi vuotta, sain vastatakseni ensimmäiseen viralliseen palautteeseen. Siihen saakka olin kuullut arvostelua vain puskaradion välityksellä. Julkisen haukkumisen syynä oli se, että uskalsin olla ravien keskittämisen kannalla Hippoksen hallituksen ja ennen muuta Rajakosken tapaan. Siis että ravit tulisi järjestää maakunnallisilla keskusradoilla.

Olin sitä mieltä, että pikkuradat veivät näiltä toimintakeskuksilta hyviä kilpailupäiviä ja lisäsivät ratojen epätervettä keskinäistä kilpailua lähialueella palkintojen kustannuksella, mikä oli pois hevosenomistajien taskuista.

Kalajoen miehet olivat eri mieltä. Hippoksen yleisessä kokouksessa he ilmoittivat, että ”Kaminen on renki ja me olemme isäntiä”.

”Ja eikös rengin pidä tehdä niin kuin isäntä sanoo”, Kalajoen silloinen edusmies tivasi. Vastasin hänelle omalla foorumillani seuraavassa lehdessä: ”Myönnän toki olevani mitä nöyrin renki, mutta pulma on siinä, että minulla sattuu olemaan useita isäntiä, jotka kaikki tuntuvat olevan asioista eri mieltä. Kaikkien mieliksi en pysty kirjoittamaan.”

Raviteollisuus pois, vetovoimareservi tilalle

Rajakosken aikana - totta kai, kun jaettiin hyvinvointia - järjestöväki pysyi suhteellisen hyvin aisoissa, mutta auta armias, kun vuoden 1982 alussa ensin totovero ja sitten V5-pelin toimiluvan luovutus Veikkaukselle tulivat ajankohtaisiksi. Silloin kenttäväki repesi, en muista, kuinka moneen armeijaan, mutta aika useaan erimieliseen kuppikuntaan.

Se oli repivää aikaa myös lehden toimittamisen kannalta. Tilanteen lopulta lauettua parin eron ja lakon jälkeen jonkinlaiseen kompromissiin, rintamalinjat alkoivat selkiintyä.

Pohjanmaalle muodostui oma vahva sissiliikkeensä, jolla oli voimakastahtoinen komentaja ja mutkikas päämajamestari. Tämä mestari loihe ideoimaan, että valtiovallan silmien alla on viisaampaa puhua ja kirjoittaa hevostaloudesta ja vetovoimareservistä kuin raviurheilusta. Tuota hevostalousjalostajaa kauhistutti eteläisen Suomen ratojen harjoittama raviteollisuus. Se oli hänelle varsinainen kirosana.

Silloin minun oli välillä nipistettävä itseäni havaitukseni, olenko valveilla ja mukana Pasolinin ohjaamassa absurdielokuvassa Elämää suomalaistalleilla, vai näenkö sittenkin skitsounta.

Koko 1980-luku oli yhtä juonittelua ja kärhämää. Miehet vaihtuivat tiuhaan vastuullisissa asemissa, mutta järjestöjohdon henki ei juuri muuttunut. Ei vielä 90-luvun alussakaan, vaikka tuli etäpeli, Totoline ja muut kommervenkit. Lama ja arvonlisävero olivat yhtä aikaa ilmaantuneina liian raskas taakka monelle ravielinkeinonharjoittajalle. Heidän onnekseen Suomi liittyi Euroopan Unioniin ja he saattoivat muuttaa maihin, joissa heidän työtään arvostetaan ja joissa heille maksetaan heidän ammattitaitonsa edellyttämä korvaus. Suomessa he olivat jääneet paitsi kummastakin.

Kultapossukerhon tulo

80-luku on jäänyt mieleeni monella tavalla. Silloin alallemme rynnisti uudenlainen hevosenomistajakunta, josta ei ainakaan kaikilla ollut talonpoikaistaustaa.

Nämä kultapossukerholaiset, kuten unohdettu ravikansa alkoi heitä nimittää, sijoittivat suuria rahasummia hevosiin ja samalla tietenkin tarjosivat työtilaisuuksia kymmenille nuorille.

Heidän lähtökohtansa suuren rahan perijöinä ja omistajina oli liikaa eräille mainitsemilleni ihmistyypeille. Uusomistajat saivat nimettömiä solvauskirjeitä, jotka yrittivät jäljitellä 80-luvun alun tunnettua ravipamflettia. Se sentään oli kirjoitettu tyylillä ja suhteellisen hyvällä maulla kaikista herjoistaan huolimatta. Pistot olivat kuitenkin monesti maaliinsa osuneita.

Sen sijaan nämä äveriäät tulokkaat, jotka perustivat Suomen Raviseuran, saivat osakseen alatyylistä panettelua. Ken alan sisäpiiriä tuntee, tietää, ettei kirjoittajaa tarvitse kovin kaukaa hakea.

Kumpi tärkeämpi: omistajat vai yleisö?

Sellainenkin ilmiö muistuu mieleen kuin hevosenomistajien julkinen hätä siitä, kumpi on raviurheilulle tärkeämpi: omistajat vai yleisö. Minut vaiennettiin monesti sanomalla, että mitäs sinä tähän puutut, kun et ole markkaakaan sijoittanut. En niin, paitsi elämäntyöni. Sehän ei ole mitään omilla käsillään rikastuneiden mammonanpalvojien mielestä.

Ajatelkaa nyt tuota kysymyksenasettelua: kumpi on tärkeämpi. Se jo kertoo, missä mennään. Moista en ole tavannut millään muulla vastaavalla elämänalalla. Kumpi on teatterille tärkeämpi näyttelijät vai yleisö? Tuskin Vesku Loiri on saanut päähänsä pähkäillä tällaista. Tuskin hän on tehnyt sitä hevosenomistajan ominaisuudessakaan.

Kaikki tietävät, kuka loppujen lopuksi maksaa viulut. Yleisön kartuttamiseksi tehdään muilla vapaa-ajan aloilla yleensä kaikki voitava. Ravipiireissä on henkilöitä, jotka ajaisivat loputkin pois.

Hippoksen hallituksen keskinäiset kaupat

Toisaalta ensisijainen tehtäväni ei tässä yhteydessä ole vatvoa sekaista ravipolitiikkaa, mutta sen verran se liippaa läheltä tämän lehden kehityshistoriaa, ettei sitä aivan olankohautuksella voi sivuuttaa.

Koska Suomen Hippoksen hallitus sai valtiovallalta etuoikeuden jakaa keskuudessaan valtion totalisaattorikertymän parhaaksi katsomiinsa kohteisiin, voi vain arvata, millaiset mahdollisuudet lehmänkauppoihin tuo oikeus johti. Äänestä sinä minun tavoitteeni puolesta, niin minä teen sinulle vastapalveluksen ensi vuonna. Näin syntyneillä klikeillä rakennettiin 70-luvulla maan ylenpalttisen tiheä rataverkosto turhan kalliine katsomoineen ensin tietenkin paikkakunnille, joilla sattui olemaan jäsen Hippoksen hallituksessa.

Aluepolitiikka

Toki aluepoliittiset vaateet ovat aiheuttaneet ristiriitoja, mutta yhtä kaikki monelta osin ne ovat olleet oikeutettuja. Raviurheilua pitää saada harrastaa ja harjoittaa kautta maan. Sille ei kuitenkaan mahda mitään, että ravien pyörittäminen on kannattavaa vain siellä, missä on riittävästi väestöpohjaa. Liiallisilla subventoinneilla on vain syöty yhteistä kivijalkaa. Nämä toteamat menevät kyllä kliseiden puolelle, mutta itsestäänselvyydet ovat aina kuuluneet tämän lehden sisältöön, joten antaa mennä nytkin.

Aluepoliittiset vaateet koskivat luonnollisesti myös lehteämme. Hevosurheilua syytettiin 70-luvulla paitsi Korpi- myös Helsinki-keskisyydestä. Tämän epäkohdan poistamiseksi aloitimme Ilkka Salokankaan kanssa maakuntakierrokset, joilla tutustuimme kymmeniin tavallisiin hevosenomistajiin ympäri Suomea Lappia myöten. Esittelimme heidän hevosiaan ja välitimme heidän tuntojaan.

Saimme maakuntanumeroista paljon kiitosta. Sittemmin Hevosurheilun ahkera ja intomielinen avustajakunta on tyydyttänyt maakunnalliset tarpeet.

Ilkka Salokangas on jo toistamiseen esillä tässä muistelossa. En halua unohtaa muitakaan toimittajia. Jouni Aalto oli talossa ennen minua, mutta minä noukin joukkoon niin Risto Olamon kuin Tapio Mäenpään. He kaikki ovat asiansa hyvin osaavia hevosurheilutoimittajia ja mikä parasta: jokainen lähestyy alaa omalta erilaiselta kantiltaan, mikä rikastuttaa lehden sisältöä ja tasapainottaa kuin itsestään herkkää arvottamista.

Jyrki Kaminen
Hevosurheilun päätoimittaja 1974 -1991 ja erikoistoimittaja 1991-93