Ready Cash ja tuhannen taalan kysymykset: Mistä puhutaan, kun puhutaan hevosen kilpailupäästä?

Kilpailupäästä puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Milloin se on hyvä, milloin huono, milloin peräti kultainen. Mutta hieman epäselväksi jää, mistä tarkalleen ottaen puhutaan..Hevosilla on luontainen kilpailuvietti, mistä ikinä johtuukaan. Se on lajityypillistä niille. Etanoilla ei tällaista viettiä oleAntti Savolainen. Antti Savolainen on elämänsä aikana ehtinyt nähnyt paljon hyviä hevosia. Hänen mielestään hyvä hevonen on ilman muuta voitontahtoinen ja hän arvelee kaikkien ravi- ja laukkaihmisten jakavan hänen käsityksensä. Savolainen viittaa sisäsyntyiseen ominaisuuteen, joka toisilla on enemmän pinnassa kuin toisilla.”Hevosilla on luontainen kilpailuvietti, mistä ikinä johtuukaan. Se on lajityypillistä niille. Etanoilla ei tällaista viettiä ole”, Savolainen naurahtaa. ”Kun lauma hevosia päästetään vaikkapa irti laitumelle, joku niistä aina menee johtoon ja haluaa myös pitää sen johtopaikan. Ja minä väitän, että sen keulapaikan haluaisivat siitä laumasta kaikki ne muutkin, vaikka jostakin syystä eivät sinne menekään. Ehkä ne eivät vain pääse”, hän pohtii.Mutta ymmärtääkö hevonen olevansa kilpailussa, jossa sen pitäisi ”voittaa”? ”Osa hevosista, ne parhaat, jollain lailla ymmärtävät”, Savolainen vastaa. Sitten hän hieman toppuuttelee termiä ”voitonhalu”.”Sitä emme tietenkään tiedä, mikä se hevosen perimmäinen motiivi on, kun emme ole hevosia. Varmasti asiassa on taustalla pohjimmiltaan on jollain lailla se, että hevonen on laumaeläin, jonka hengissä pysymiseen nopea juoksukyky on aina suuresti vaikuttanut.Savolaisen muistelee valmentamaansa ori Keystone Patriotia (Hickory Pride – Passing Speed, Speedster), joka oli yksi Euroopan parhaista 1980-luvulla. Keystone Patriotiin liittyy tarina, joka hänen mielestään kertoo voittamisenhalusta. Kilpailumatka Italiaan vuonna 1984 todistaa Savolaisen mielestä, että Keystone Patriotille ei ollut samantekevää missä järjestyksessä tultiin maaliin.. Cesenassa juostussa eräajokilpailussa piti voittaa kaksi lähtöä kolmesta. Keystone Patriot oli voittanut ensimmäisen, mutta toisen se hävisi italialaishevoselle. ”Se selvästi ymmärsi, että paikan päälle oli matkustettu kaksi vuorokautta, oltiin kaukana kotoa, tilanne oli tärkeä ja olisi pitänyt onnistua. Eikä se onnistunut”, Savolainen aloittaa.”Kun se oli sitten epäonnistumisensa jälkeen pesty ja hoidettu, hoitaja Marketta Hovilainen lähti sitä tallialueelle taluttelemaan. Minä ja Jorma Kontio käveltiin perässä”, Savolainen muistelee. ”Yhtäkkiä se ampaisi riimunnarunsa päässä hampaat irvessä kiinni puuhun. Se oli niin harmissaan siitä häviöstä! Sanoin Jompelle, että tämä kyllä tarkoittaa sitä, että sen kolmannen hiitin se voittaa.”Savolainen korostaa, että kyseessä oli tavallisesti äärimmäisen hyvätapainen hevonen.Kun nämä kahden osakilpailun voittajat sitten juoksivat kolmannen erän keskenään, Keystone Patriot voitti kymmenillä metreillä. ”Sitä otti päähän ja sitä nolotti ja se halusi näyttää, mihin pystyy”, Savolainen päätteli silloin ja niin hän ajattelee yhä.. Hyvä kilpailupää on yhdistelmäHuippuhevosten lihashuoltaja Tuula Pursiaiselle on hoitaessaan kaikkein parhaita ja keskustellessaan niiden valmentajien kanssa, muodostunut kuva siitä, mistä hyvässä kilpailupäässä on kyse. Pursiaisen mielestä kyse on sekä synnynnäisistä ominaisuuksista, että monien asioiden yhtäaikaisesta vaikutuksesta.Hän muotoilee asian niin, että hyvä kilpailupää on yhdistelmä onnistunutta valmennusta, kilpailutusta, terveyttä, rakennetta ja jalostusta. On loogista ajatella, että sellaisen hevosen kilpailupää pysyy hyvänä, joka selviytyy rasituksesta mahdollisimman vähin seurauksin.Voittamista kun on niin monenlaista. Voi voittaa nihkeästi vain puoli mittaa ja antaa kaikkensa. Tai sitten olla niin ylivoimainen, että voi vain leikitellä niiden muiden kanssa. Siinä on hevosen kilpailupäätä ajatellen iso ero.. Mutta on asiassa Pursiaisen mielestä jotakin muutakin. Pursiainen arvelee, että hyvä, kova ja pitkäkestoinen kilpahevonen on eräällä lailla alkukantainen.”Primitiivinen”, kuten Pursiainen sanoo. ”Lähempänä villihevosta.”. Pursiaisen mukaan tietynlainen ”viive” puuttuu. Se tarkoittaa aistien hereillä oloa, vireyttä ja terävyyttä kilpailutilanteessa, nopeita refleksejä, nopeaa syttymistä tilanteeseen kuin tilanteeseen.Ihmisen kannalta voi olla hankalaa, jos hevosen pakovietti on ”tehdasasetuksissa”. Juuri sen takia domestikoituminen on tapahtunutkin, että on valittu mieluummin niitä vähän helpompia ja reaktioiltaan vähän hitaampia yksilöitä kuin niin nopeita ja rajuja, että ihmisen näkökulmasta ne ovat jo liian arvaamattomia.Pursiainen muistuttaa lisähankaluuden piilevän siinä, että kun elimistö on virittynyt äärimmäisen herkäksi, se on herkkä kaiken aikaa. Se on herkkä myös kaikille häiriöille, vaikkapa ruokinnassa ja lääkityksessä. ”Primitiivinen hevonen tekee kaiken ”täysillä” niin hyvässä kuin huonossa.”Niitä voi olla vaikea ajaa, koska ne eivät toimi ihan täysin niin kuin kuski haluaa, ne haluavat ehkä ravilähdössä rynnätä alun täysiä ja ovat sitten lopussa väsyneitä.Tällaisista hevosista sanotaan usein myös, että ne ovat ”takaa arkoja”. Näyttäytyykö saaliseläimen pakovietti näin?”Sinne takaosaanhan ne pedot aina käyvät kiinni”, Pursiainen huomauttaa.. Tässä kuvaan astuu hevosihmisen taito. Osalla ihmisistä on taito sujutella menemään tällaisen hevosen kanssa kuin aallon päällä surffaten. Hän on kuin surffari tai purjehtija, joka ei yritä kesyttää aaltoja. Hän ymmärtää, että merelle hän ei voi mitään, mutta tietää, miten aaltojen kanssa kannattaa toimia, kun haluaa ottaa niiden voiman käyttöön.”Niiden kuumien ja pyrkivien hevosten suuhun ei saa jäädä roikkumaan, koska sillähän se tilanne ei ratkea, mutta mitäs amatööri tekee?” Pursiainen kysyy ja havainnollistaa jäämällä roikkumaan tallin käytävällä ketjuihin hampaat irvessä. ”Kun taas se hyvä, kokenut kuski sanoo, että mitäs tässä, pysyy rauhallisena, pitää kädet keveinä ja löytää jonkin toisen keinon kuin kovakätisyyden.”Joskus tilanne käy mahdottomaksi, ehkä ulkopuolisista syistä. Esimerkkinä vaikkapa Bold Eagle, jolle ja jonka kuskille Elitloppetin vaiheet olivat vain liikaa ja se pääsi kuumumaan ylenmäärin.. Hyvää kilpailupäätä tulee varjella aivan samoin kuin vähän huonompaakin kilpailupäätä. Kilpailuttamalla alikuntoista, vaivautunutta tai ylisarjaan joutunutta hevosta hyvästäkin kilpailupäästä saa huonon.Pitkäikäisin kilpahevonen on sellainen yksilö, jolla on niin hyvä terveys ja rakenne, että se kestää valmennusta niin hyvin, että on kilpailuissa ikään kuin vapaapäivällä. Ideaalitilanteessa myös kuski tuntee hevosen läpikotaisin ja pystyy arvioimaan sen, millä hinnalla voitto tai parempi sijoitus startissa tulee, jos on tullakseen. Tietyissä tilanteissa hänen pitäisi ajaa lähtö ilman, että pyrkii voittamaan.Jos vertaa kilpahevosta ihmisurheilijaan, joutuu herkästi heikoille jäille. Sillä vaikka ihmisurheilija tietää, miksi hän treenaa, silti heistäkin vain osa on valmis kestämään kaiken sen rasituksen ja maitohappojen tuomat kivut.Meillä ei ole mitään keinoa estää hevosta oppimasta joka päivä, joka sekunti. Ja meillä on hyvin vähän keinoja vaikuttaa siihen, mitkä opituista asioista ovat hevosen näkökulmasta katsottuna niin merkityksellisiä, että jäävät sen mieleen. Yleisiä suuntaviivoja toki on.”Jos joka kerta, kun hevonen valjastetaan, se tarkoittaa sille hevoselle epämiellyttävää kokemusta, joko kipujen, säikkymisen tai väsymisen kautta, se ei halua enää niihin valjaisiin”, sanoo Pursiainen. ”Se on erittäin yksinkertainen yhtälö ja helppo saada aikaan, että silat ovat yhtä kuin yäk, ja vähän aikaa jatkuttuaan, sitä on vaikea enää kääntää.””Kun lisäksi otetaan huomioon, että hevonen kehittyy vain juostessaan rentona ja palautuu paremmin. Ja että kun se ei stressaa, se tekee kunnolla myös ne kolme muuta välttämätöntä asiaa eli syö, juo ja lepää. Kun nämä ottaa huomioon, ei minkään muunlaista treeniä saisi koskaan ollakaan.”Kilpaileminen on kuitenkin sen verran kovaa ja jalostus menee eteenpäin, että aina lopulta ilta tulee kaikkein kovimmillekin. Malja tulee täyteen, kun elimistö vanhenee, vaivat kumuloituvat ja kovapäisinkin hevonen on oppinut, että voi myös hiljentää. "Toistaiseksi ei ole tullut vastaan samanlaista"Ranskalaisvalmentaja Thierry Duvaldestin muistetaan Ready Cashin (Indy de Vive – Kidea, Extreme Dream) miehenä. Ready Cashin, joka yleensä ensimmäisenä mainitaan, kun halutaan esimerkki hyvästä kilpailupäästä.Kun Duvaldestiniä pyytää kuvailemaan tuota ”kaikkien kovien kilpahevosten isää”, hän sanoo ensin, että samanveroista ei ole vielä tullut vastaan.. Duvaldestin ei ota kantaa voittamisenhaluun sinänsä, mutta toteaa, että Ready Cashin kovuus kilpailutilanteessa oli vertaansa vailla.”Se johtuu kuitenkin käsittääkseni eniten siitä, että se ei kilpailutilanteessa koskaan väsynyt”, hän sanoo. Toinen mikä pisti hänen silmäänsä Ready Cashissa, oli hevosessa oleva virta ja energia, kuten hän sanoo, veri. ”Se oli jollain lailla ylitsepursuavaa ja loputonta. Joskus sitä oli liikaa ja sitä oli vaikea hallita”, Duvaldestin muotoilee.. Mistä hevonen nuo ominaisuutensa oli saanut, siihen Duvaldestinillä ei ole muuta vastausta kuin että perinnöllisiä ne todennäköisesti ovat. Sen sukutaulussa on liuta kilpailupäätä tunnetusti periyttäviä nimiä Viking’s Waysta alkaen, mutta samat nimet löytyvät monen muunkin sukutaulusta. ”En usko, että kukaan ihan tarkkaan tietää näitä asioita.”Duvaldestin lisää, että erityisesti, kun tällainen epätavallisen hyvä hevonen tulee vastaan, on vaikea olla tekemättä virheitä. ”Pitäisi pystyä pitämään pää kylmänä ja manageroida hevosen kilpailu-uraa niin, että se energia pysyy suuntautuneena oikein”, hän sanoo. "Kaikenlaisia narratiiveja"Maailmankuulu australialainen etologi, tiedemies ja eläinten käyttäytymistieteen tohtori Andrew McLean sanoo heti alkuun, että ihmisillä on ’kaikenlaisia narratiiveja’ hevosista. ”Tuhansien vuosien ajan on syntynyt paljon tarinoita joidenkin hevosten urheudesta ja työmoraalista, ja nämä vanhat tarinat ovat jääneet elämään”, hän näkee..Piiskan käyttäminen niin, että siitä olisi pidemmän päälle minkäänlaista hyötyä on niin vaikeaa, että se on lähes mahdotontaAndrew McLean.McLean johtaa Australiassa eläinten käyttäytymistiedekeskusta nimeltään Australian Equine Behavior Centre, mutta hän tietää myös täsmälleen, mistä hevosurheilussa on kyse. McLeanilla on aikoinaan ollut valmentajan lisenssi ja hänen kaksi hänen veljeään Jonathan ja Peter ovat hankkineet elantonsa jockeyna.”Minäkin olin alussa hyvin perinteinen vanhan koulukunnan hevosten valmentaja”, McLean muistelee aikaa ennen perehtymistään eläinkoulutukseen, jonka jälkeen hän alkoi tarkkailla hevosten valmentamista aivan uusin silmin.”On aivan mahdollista, että hevosilla on laumassa juoksemisen suhteen joitakin ’hevosten juttuja’ – asioita, jotka ovat niille tärkeitä, mutta joita me emme ymmärrä”, McLean sanoo. Seuraavassa lauseessa hän kuitenkin painottaa sitä, että tällä seikalla ei juurikaan ole merkitystä. McLeanin neuvo on opettaa hevosille nykyaikaisin eläinkoulutuksen keinoin ne toiminnot, mitä kilparadalla tehdään. Hän suosittelee näkemään vaivaa niin selkeän yhteisen merkkikielen muodostamisessa, että se pätee myös kilpailutilanteessa. Tällöin ei tarvitse niin paljoa varustautua ottamaan vastaan hevosen erilaisia reaktioita.Erityisen tärkeää on opettaa portaaton vauhdin lisäys ja vähennys pyynnöstä. Jos hevonen on opetettu hidastamaan pyydettäessä, myöskään kielisidettä ei tarvita. ”Kieli on ongelma vain niillä hevosilla, joille jarruttava apu on jäänyt epäselväksi.”McLean arvelee, että sinällään hevoset pitävät kilpaa juoksemisesta.. ”Totta kai on selvää, että kun juostaan lähes täysiä ryhmässä, tilanteessa erittyy adrenaliinia ja muita vastaavia hormoneja, jotka nostavat vireystilaa, mutta en näe sitä ylitsepääsemättömänä eläinsuojelullisena ongelmana, jos hevonen heti kilpailun jälkeen kykenee rauhoittumaan.”Erityisen ongelmallista McLeanin mielestä on piiskankäyttö kilpailutilanteessa. Piiskan käyttäminen niin, että siitä ei ole haittaa, saati, että siitä olisi pidemmän päälle minkäänlaista hyötyä on niin vaikeaa, että se on lähes mahdotonta.Ei niin, etteikö piiska sinällään voisi toimia kirimerkin antovälineenä. Kuten Savolainenkin aivan oikein luonnehtii, ”piiskalla annetaan merkki, että nyt on tarkoitus lähteä kirimään, sen ei pidä satuttaa ja pelottaa hevosta juoksemaan”.McLeanin mukaan käytännön ongelma liittyy oppimiseen, ja muodostuu siitä, että on äärimmäisen vaikea tietää, milloin hevonen ei enää pysty lisäämään vauhtia. Sillä kun tämä vaihe on saavutettu, ei voi enää antaa kirimerkkiäkään. Jos eläimelle esitetään toistuvasti pyyntö, jota se ei voi toteuttaa, merkki menettää merkityksensä. Monet hevoset oppivat hiljentämään piiskaniskusta.McLean kertoo, että laukkahevonen lisää tutkitusti vauhtia rennolla kropalla, pidentämällä laukka-askeleen pituutta. Jos se ei pysty pidentämään askelta, ei myöskään vauhtia tule lisää. Toinen tutkimus on puolestaan paljastanut, että piiskaniskut tihentävät askeltiheyttä, mutta samalla myös lyhentävät askelta, todennäköisesti hevosen alkaessa kiinnittää huomiotaan juoksemisen sijasta piiskaan.. ”Niin paljon helpompaa olisi, jos kilpailuissa ei käytettäisi piiskaa. Laukka- ja ravilähdön lopputulos ei myöskään muuttuisi miksikään. Siinä olisi edelleen voittaja ja häviäjät”, McLean sanoo. ”Tähän suuntaanhan ollaan menossakin, mutta myös sitä mietin, tapahtuuko se ulkomaailman mielestä kyllin nopeasti.” Mistä asioista muodostuu hevosen kilpailupää?. Hevosurheilu kysyi ravivalmentajilta, takavuosien menestyjältä Antti Savolaiselta ja tämän hetken Ranskan ykkösvalmentajalta Thierry Duvaldestinilta, ravihevosten lihashuoltaja Tuula Pursiaiselta ja entiseltä laukkavalmentajalta ja kenttäkilpailijalta, nykyiseltä hevosten käyttäytymistieteilijältä, australialaistohtori Andrew McLeanilta

Ready Cash ja tuhannen taalan kysymykset: Mistä puhutaan, kun puhutaan hevosen kilpailupäästä?

Aiheeseen liittyvää