Aarrearkusta kaivetaan esiin vanhat valokuvat, sukutaulut ja tietenkin katsahdetaan mitalikaappiin. Hevosten, tietenkin. Lähdetään hopeareunaiselle muistojen tielle, tässä tapauksessa ihan kirjaimellisestikin. Päivästä tulee kesän paras, Aino Ilvonen, 83, toteaa Katja Kannistolle, 48.Kuvia kannetaan pöytään albumikaupalla ja sen jälkeen otetaan esille luokittelemattomat kuvat laatikossa."Kukas se tuossa esittää" -kysymys esitetään monta kertaa. Hevosten nimet nousevat nopeasti mieleen, vaikkei valokuvassa merkintöjä olisikaan. Esittäjien nimet myös, mutta vasta hetken päästä, kun aivot ovat saaneet hetken raksuttaa ja yhdistellä asioita. "Mira." . AinoVaikka Aino Ilvonen on pienhevosjalostuksen uranuurtaja, hän ajautui niihin vähitellen. Jalostussuunta oli vasta vuonna 1971 aloitettu, eikä vielä kovinkaan suuressa vauhdissa. Hän oli muuttanut Taito Ilvosen kanssa Ruokolahdelta Puntalaan vuonna 1972.Leskeksi hän jäi, kun puoliso menehtyi vuonna 1993 orivarsojen laitumeltahakureissulla. Uusi avopuoliso ei ollut kiinnostunut hevosista, vaan Ilvonen pyöritti siitä pitäen hevostoimintaansa yksin. Seuranaan tallitytöt, joista tuli loppuelämän ystäviä. Tänä päivänä hän asuu kaksiossa Lappeenrannassa. Puntalan paikan pitäminen kävi raskaaksi monien leikkauksien jälkeen. Molempiin polviin on vaihdettu tekonivel, ja kun tytär Tea loukkasi kätensä, kävi ilmeiseksi, että paikasta oli luovuttava.Se oli sen ajan loppu ja sillä sipuli. Ilvosta ei elämänmuutos harmita lainkaan.Hänen tietääkseen paikassa on edelleen hevosia. . AlkuajatPienhevosharrastajia ei jalostussuunnan alkuvaiheessa ollut montaa. Riitta Okkonen, Irja Oksanen, Soile Ahonen ja Liisi Uski, Ilvosen lisäksi. Ilvosen oma syy ryhtyä pienhevosiin oli alunperin varsin käytännönläheinen. Hän aloitti hevosharrastuksen aikuisena ja perusti tallin vuonna 1979. Ensin hän harrasti lämminverihevosilla, eräälläkin Mossylla, mutta joutui "kolariin" sen kanssa. Hevonen oli liian raju ja säpäkkä. "Se kun sai hyvän vauhdin päälle, niin se vetäs mettään."Pian Ilvonen ajatteli, että tarvitsee käyttöönsä tarpeeksi pieniä ja helppoja hevosia."Suomenhevonen on kuin suomalainen ihminenkin. Vähän hitaampi. Ei ryntää tekemään asioita heti, kun mieleen välähtää", hän sanoo. "Pirun uskollisia." Niitä kun saisi sopivassa koossa!Saihan niitä. Taloon tuli Forssasta Vilpo (Porukka - Aro-Hummeri, Ripsi), jonka suku jatkuu yhä."Hyvät pisteet se sai kantakirjauksessa, vaikka oli sellanen vinkura eikä voinut sietää miehiä", Ilvonen muistaa.Seuraavaksi Ilvonen pisti sanan kiertämään, että hän haki oria.Sana kiersi. Kohta hänelle tarjottiin 144-senttistä Jessimoa (Kimmoke - Jessi-Mei, Primaus). Siitä oli aiottu työhevosta kasvattaja Vilho Härkösen taloon Puumalaan, mutta ori jäi siihen tarkoitukseen liian pieneksi. Pienhevosissa ei ponikokoa ole saatu täysin luotettavasti vakiintumaan. Sellainen voi syntyä pienestä tai suuresta vanhemmasta. Yläraja on ponikoon yläraja 148 senttiä, mutta alarajaa ei ole. Pienin tunnettu pienhevonen on Miina Äkkijyrkän kasvattama 132-senttinen Öinen Sirpitär. Nykyään ei välttämättä haluta enää niitä kaikkein pienimpiä, sillä·kaikki pienhevoset eivät ole profiloituneet erityisemmin lasten ratsuiksi, ja aikuinen suomalainen ihminen tuppaa olemaan liian pitkä 140-senttiselle hevoselle. Kokoa on kuitenkin melko helppo muutamassa sukupolvessa joko pienentää tai suurentaa. Jessimo oli eräänlainen uranuurtaja pienhevosoriina, mutta myös kantatamma Tosi-Musta (Tosi-Pinko - Puhe-Musta, Puhemies), joka tuli Ilvoselle Hannu Korkeamäeltä. Tosi-Mustan isä Tosi-Pinko on nimi, jota yhtä tänä päivänä katsotaan hyvällä silmällä pienhevosten sukutaulussa. Nämä kaksi saivat keskenään kolme jälkeläistä Ilvoselle. "Hannu soitti ja sanoi, että hänellä on sinulle hyvä tamma, musta. Mie sanoin, että jos se musta on, niin ostettavahan se on", Ilvonen muistelee. Mukana tuli Korkeamäen kauniilla käsialalla laatima sukutaulu, jossa oli tutkittu suku aina viidenteen polveen asti."Miul ei siihen aikaan ollut oikeen kunnon tammoja. Jessimon kantakirjauksessa yksi ravimies sanoi, että nyt kun siul on hyvä ori, vaihdat tammoja niin kauan kunnes sattuu se hyvä kohdalle", Ilvonen muistelee. "Ravimiehet rupesivat tarjoamaan niitä heidän pieniä tammoja."Ei niistä välttämättä mitään maailmankaatajia tullut, mutta jokaisessa oli jotakin hyvää. Ilvonen käytti kaikki hevoset näyttelyissä. Vermon kansallisessa poninäyttelyssä hän oli jokavuotinen vieras. Varsat kävivät varsanäyttelyissä, aikuiset hevoset kantakirjattiin, suuri osa jo 4-vuotiaina, lisäksi käytiin SuoRan valtakunnallisessa näyttelyssä, sekä Kansallisessa poninäyttelyssä vuosittain. Myös laatuarvosteluihin osallistuttiin heti kun niitä alettiin järjestää Nurmijärvellä.Ilvosella on itsellään sekä hopeinen että kultainen Suomen Hippoksen ansiomerkki kasvattajantyöstään, jota hän näyttelyissä esitteli. Poninäyttelyn vuoden voittaja-plakaatteja on kaappi täysi. "Nämä ensimmäiset olivat tälläsellä kivipohjalla", Kannisto tuumaa käännellessään yhtä niistä kädessään. Yhdessä niistä lukee "Jessimo". Arvokkain plakaatti on Jessimon kantakirjauksesta Lappeenrannassa: "Paras ori 1983". Siihen aikaan oritestin vaatimukset olivat nykyisiin verrattuna melkoiset. Kannisto muistaa, että siinä oli kova laukkakoekin."Janssonin Helena antoi kyllä hyvät numerot", Ilvonen toteaa tyytyväisenä. Ja kertoo, että Osmo Metsälä, nykyinen koulutuomari, silloinen esteratsastaja, hyppäsi oriilla joskus metrin radan ja sijoittui.. Tammat sitten. I.T. Majan Ilvonen luokittelee vähän tavallista paremmaksi. Ei mikään rakennekukkanen, mutta hyvä liikkuja. Siitä ja Jessimosta saatiinkin ori A.T. Jesperi. Jesperi oli Jessimon työn jatkaja, ja tärkeä sen takia. Se jätti hienon hopearuunikon oriin Oksassnapsin (A.T. Jesperi - Oksasimana, Varjo-Luonnos). Nimenomaan siitostammaksi ostettu Tosi-Musta oli tapaus sinänsä. Se oli musta, tosi musta. Musta oli siihen aikaan harvinainen väri ainakin kaakonkulmalla. "Sitä laatua musta, jonka karva hohtelee sinisenä eikä haalistu kesälläkään oikeastaan yhtään", naiset muistelevat.Tamma oli ponikokoinen, mutta ei lainkaan ponimainen. Se oli suurilinjainen hevonen, matalampaa mallia vain."Ja niin asiallinen ja kiltti hevonen, ettei toista sellaista ollut. Juoksi tunneilla. Eikä se lihonut, ei ollut sillä lailla ahne kuin suomenhevoset yleensä."Tosi-Mustassa oli pieni vierasverinen säväys. Ehkä se tuli väristä, ehkä kulmikkaasta, vähän maskuliinisesta päästä ja ilmeestä. "Sillä oli sellaset friisiläiset paksut mustat jouhet, pikkasen laineilla, pitkät ja karkeat", Katja Kannisto muistelee. Tietysti meidän pitäisi uskoa puhtaaseen jalostukseen, mutta kukapa sen tietää. Ja joka tapauksessa, ne muunrotuiset eivät ole kovin kaukana millään suomenhevosella", Kannisto toteaa. Tammalle on myöhemmin annettu Suomen Hippoksesta aatelitamman kunniakirja. Se sai kolme jälkeläistä Jessimosta. Hopeanmustan A.T. Jestan, mustan A.T. Jessirun ja A.T. Pikku-Lakun, joka oli mustanruunikko. Työteliäisyydestä, ja myös ajasta, kertoo se, että kun tamma lähti ratsastuskoulun tunnille, pikkuvarsa juoksenteli perässä. . Mystinen hopeaHopeaväri, josta siihen aikaan tosin ei ymmärretty vielä mitään, jatkui tässä yhdistelmässä. Jessimo oli merkitty rekisteriin tummanrautiaaksi, mikä se tietenkin olikin. Rautiaassa värissä hopeageeni ei näy, koska se vaikuttaa vain mustaan pigmenttiin, mikä olikin varmasti osasyy, että geeni säilyi mysteerinä niin pitkään. Ja ylipäätään säilyi. Rautias väri myös suojasi, sillä suomalaiset, virallisen valtavirran, hevosjalostajat ovat perinteisesti vierastaneet kaikkia "erikoisvärejä". Käytännössä kaikkia muita värejä paitsi rautiasta. Nyt, kun Ilvonen muistelee Jessimoa, hän muistaa joskus kesäisin ihmetelleensä erikoista kuparinsävyä, joka hevosessa oli auringon siihen sopivasti sattuessa. Hopeageenin peruja rautiaissa kuitenkin?Tarkkasilmäinen Kannisto muistaa puolestaan huomanneensa silloin, että jouhien keskellä oli tummempaa, sekä harjassa että hännässä. Mistä lie johtuu sekin. Hopeageeni vaalentaa ruunikon mustat karvat ja jouhet ja jättää peitinkarvaan kanelimaisen sävyn. Jalat jäävät muuta kehoa tummemmiksi, olematta kuitenkaan mustia. Näitä hopeanruunikoita kutsuttiin kanelinrautiaiksi. Mustalla hevosella geeni vaalentaa yleisilmettä enemmän ja aikaansaa usein papurikkokuvion metallisen hohtavalla pinnalla.Tämän geenin arvoitus antoi vielä odottaa ratkeamistaan hyvinkin toistakymmentä vuotta, mutta värijalostuksen kulta-aika ei vielä ollut koittanut, eikä asiaa suuremmin ihmetelty. Hopeanmustien varsojen kohdalla ehkä vähän aikaa hämmästeltiin sitä, että hallavanharmaasta pikkuvarsasta tulikin "rautias". .Me nähtiin kaikki. Astutukset, syntymät ja kuolemat.Katja Kannisto ajastaan A.T. -tallilla.. KatjaKatja Kannisto aloitti oman hevosharrastuksensa Ilvosen pienhevostallilla Ruokolahden Puntalassa 1980-luvulla."Asuin lapsuusajan parin kilometrin päässä Ainon tallilta ja vietin siellä kaiken aikani. Anu on minun oppiäitini kaikissa hevosasioissa", Kannisto sanoo. "Meitä oli viisi tallityttöä Tiina, Susanna, Paula ja Maria. Suomen Hippoksen nykyisen toimitusjohtaja Minna Mäenpään kanssa kävin samaa luokkaa Ruokolahden koulussa. Myös hevoskasvattaja Sanna Aalto, Hippoksen Sanna Uotila, ja Eija Rousku olivat kaveripiiriä.""Aino otti meidät kaikki siipien suojaan, oli tasapuolinen ja vaativa, mutta antoi aina palautetta ja kannusti. Ymmärsi senkin, että osa oli enemmän kiinnostuneita hevosen hoitamisesta ja sen sielunelämästä kuin ratsastuksesta. Me nähtiin kaikki. Astutukset, syntymät ja kuolemat. Ainon tallilla ei inhimillistetty eläintä, se sai hoivaa ja toisaalta palveli ihmistä.""Se oli yksinkertaista ja onnellista tallityttöaikaa. Herättiin aamulla, tehtiin se mikä sanottiin. Otettiin vastuuta hevosista. Saatiin hevosten lukutaitoa. Siihen aikaan talleja ei paljon ollut, varsinkaan sellaisia, missä sai käydä ihan hoitamassa. Ikipäivänä minusta ei ilman Ainoa olisi tullut sen enempää hevoskasvattajaa kuin rakennetuomariakaan. Mutta siihen rakenteen arvioimiseen Anun luona ruvettiinkin heti hetkestä yksi. Se vaan tuli siinä kaiken muun tekemisen ohessa tyyliin 'onpa tuolla suppuvarpaiset jalat' tai jotain muuta vastaavaa."Reissut näyttelyihin olivat välillä melkoisia. "Lähdettiin kahdelta yöllä ajamaan johonkin, jossa piti olla seitsemältä aamulla. Sitten joko nukuttiin jossain saunanlauteilla tai lähdettiin seuraavaa yötä myöten ajamaan takaisin kotia", Kannisto nauraa. Ilvonen puolestaan kuvailee Kannistoa näin: "Oli tosi pieni rääpäle, vilkas ja liikkuvainen. Mitään ei pelännyt ja innokkuus oli poikkeuksellista."Kanniston punainen lanka kaikessa hänen toiminnassaan on Ilvoselta opittu kantava ajatus. Eli, että hevosten on saatava liikettä. Se on niiden terveyden avain.Hän kouluttautui hevosalalle ja teki harjoittelunsa Ilvosen tallilla. Ensimmäinen hevonen hankittiin tietenkin Ilvoselta ja Tulililja-kantatammasta on peräisin Kanniston Tuli-kasvatus.. Päivitys 25.9. klo 21.14 korjattu 132-senttisen pienhevosen nimi, A.T. Jesperiä esittävän kuvan tiedot ja lisätty kuvia.
Aarrearkusta kaivetaan esiin vanhat valokuvat, sukutaulut ja tietenkin katsahdetaan mitalikaappiin. Hevosten, tietenkin. Lähdetään hopeareunaiselle muistojen tielle, tässä tapauksessa ihan kirjaimellisestikin. Päivästä tulee kesän paras, Aino Ilvonen, 83, toteaa Katja Kannistolle, 48.Kuvia kannetaan pöytään albumikaupalla ja sen jälkeen otetaan esille luokittelemattomat kuvat laatikossa."Kukas se tuossa esittää" -kysymys esitetään monta kertaa. Hevosten nimet nousevat nopeasti mieleen, vaikkei valokuvassa merkintöjä olisikaan. Esittäjien nimet myös, mutta vasta hetken päästä, kun aivot ovat saaneet hetken raksuttaa ja yhdistellä asioita. "Mira." . AinoVaikka Aino Ilvonen on pienhevosjalostuksen uranuurtaja, hän ajautui niihin vähitellen. Jalostussuunta oli vasta vuonna 1971 aloitettu, eikä vielä kovinkaan suuressa vauhdissa. Hän oli muuttanut Taito Ilvosen kanssa Ruokolahdelta Puntalaan vuonna 1972.Leskeksi hän jäi, kun puoliso menehtyi vuonna 1993 orivarsojen laitumeltahakureissulla. Uusi avopuoliso ei ollut kiinnostunut hevosista, vaan Ilvonen pyöritti siitä pitäen hevostoimintaansa yksin. Seuranaan tallitytöt, joista tuli loppuelämän ystäviä. Tänä päivänä hän asuu kaksiossa Lappeenrannassa. Puntalan paikan pitäminen kävi raskaaksi monien leikkauksien jälkeen. Molempiin polviin on vaihdettu tekonivel, ja kun tytär Tea loukkasi kätensä, kävi ilmeiseksi, että paikasta oli luovuttava.Se oli sen ajan loppu ja sillä sipuli. Ilvosta ei elämänmuutos harmita lainkaan.Hänen tietääkseen paikassa on edelleen hevosia. . AlkuajatPienhevosharrastajia ei jalostussuunnan alkuvaiheessa ollut montaa. Riitta Okkonen, Irja Oksanen, Soile Ahonen ja Liisi Uski, Ilvosen lisäksi. Ilvosen oma syy ryhtyä pienhevosiin oli alunperin varsin käytännönläheinen. Hän aloitti hevosharrastuksen aikuisena ja perusti tallin vuonna 1979. Ensin hän harrasti lämminverihevosilla, eräälläkin Mossylla, mutta joutui "kolariin" sen kanssa. Hevonen oli liian raju ja säpäkkä. "Se kun sai hyvän vauhdin päälle, niin se vetäs mettään."Pian Ilvonen ajatteli, että tarvitsee käyttöönsä tarpeeksi pieniä ja helppoja hevosia."Suomenhevonen on kuin suomalainen ihminenkin. Vähän hitaampi. Ei ryntää tekemään asioita heti, kun mieleen välähtää", hän sanoo. "Pirun uskollisia." Niitä kun saisi sopivassa koossa!Saihan niitä. Taloon tuli Forssasta Vilpo (Porukka - Aro-Hummeri, Ripsi), jonka suku jatkuu yhä."Hyvät pisteet se sai kantakirjauksessa, vaikka oli sellanen vinkura eikä voinut sietää miehiä", Ilvonen muistaa.Seuraavaksi Ilvonen pisti sanan kiertämään, että hän haki oria.Sana kiersi. Kohta hänelle tarjottiin 144-senttistä Jessimoa (Kimmoke - Jessi-Mei, Primaus). Siitä oli aiottu työhevosta kasvattaja Vilho Härkösen taloon Puumalaan, mutta ori jäi siihen tarkoitukseen liian pieneksi. Pienhevosissa ei ponikokoa ole saatu täysin luotettavasti vakiintumaan. Sellainen voi syntyä pienestä tai suuresta vanhemmasta. Yläraja on ponikoon yläraja 148 senttiä, mutta alarajaa ei ole. Pienin tunnettu pienhevonen on Miina Äkkijyrkän kasvattama 132-senttinen Öinen Sirpitär. Nykyään ei välttämättä haluta enää niitä kaikkein pienimpiä, sillä·kaikki pienhevoset eivät ole profiloituneet erityisemmin lasten ratsuiksi, ja aikuinen suomalainen ihminen tuppaa olemaan liian pitkä 140-senttiselle hevoselle. Kokoa on kuitenkin melko helppo muutamassa sukupolvessa joko pienentää tai suurentaa. Jessimo oli eräänlainen uranuurtaja pienhevosoriina, mutta myös kantatamma Tosi-Musta (Tosi-Pinko - Puhe-Musta, Puhemies), joka tuli Ilvoselle Hannu Korkeamäeltä. Tosi-Mustan isä Tosi-Pinko on nimi, jota yhtä tänä päivänä katsotaan hyvällä silmällä pienhevosten sukutaulussa. Nämä kaksi saivat keskenään kolme jälkeläistä Ilvoselle. "Hannu soitti ja sanoi, että hänellä on sinulle hyvä tamma, musta. Mie sanoin, että jos se musta on, niin ostettavahan se on", Ilvonen muistelee. Mukana tuli Korkeamäen kauniilla käsialalla laatima sukutaulu, jossa oli tutkittu suku aina viidenteen polveen asti."Miul ei siihen aikaan ollut oikeen kunnon tammoja. Jessimon kantakirjauksessa yksi ravimies sanoi, että nyt kun siul on hyvä ori, vaihdat tammoja niin kauan kunnes sattuu se hyvä kohdalle", Ilvonen muistelee. "Ravimiehet rupesivat tarjoamaan niitä heidän pieniä tammoja."Ei niistä välttämättä mitään maailmankaatajia tullut, mutta jokaisessa oli jotakin hyvää. Ilvonen käytti kaikki hevoset näyttelyissä. Vermon kansallisessa poninäyttelyssä hän oli jokavuotinen vieras. Varsat kävivät varsanäyttelyissä, aikuiset hevoset kantakirjattiin, suuri osa jo 4-vuotiaina, lisäksi käytiin SuoRan valtakunnallisessa näyttelyssä, sekä Kansallisessa poninäyttelyssä vuosittain. Myös laatuarvosteluihin osallistuttiin heti kun niitä alettiin järjestää Nurmijärvellä.Ilvosella on itsellään sekä hopeinen että kultainen Suomen Hippoksen ansiomerkki kasvattajantyöstään, jota hän näyttelyissä esitteli. Poninäyttelyn vuoden voittaja-plakaatteja on kaappi täysi. "Nämä ensimmäiset olivat tälläsellä kivipohjalla", Kannisto tuumaa käännellessään yhtä niistä kädessään. Yhdessä niistä lukee "Jessimo". Arvokkain plakaatti on Jessimon kantakirjauksesta Lappeenrannassa: "Paras ori 1983". Siihen aikaan oritestin vaatimukset olivat nykyisiin verrattuna melkoiset. Kannisto muistaa, että siinä oli kova laukkakoekin."Janssonin Helena antoi kyllä hyvät numerot", Ilvonen toteaa tyytyväisenä. Ja kertoo, että Osmo Metsälä, nykyinen koulutuomari, silloinen esteratsastaja, hyppäsi oriilla joskus metrin radan ja sijoittui.. Tammat sitten. I.T. Majan Ilvonen luokittelee vähän tavallista paremmaksi. Ei mikään rakennekukkanen, mutta hyvä liikkuja. Siitä ja Jessimosta saatiinkin ori A.T. Jesperi. Jesperi oli Jessimon työn jatkaja, ja tärkeä sen takia. Se jätti hienon hopearuunikon oriin Oksassnapsin (A.T. Jesperi - Oksasimana, Varjo-Luonnos). Nimenomaan siitostammaksi ostettu Tosi-Musta oli tapaus sinänsä. Se oli musta, tosi musta. Musta oli siihen aikaan harvinainen väri ainakin kaakonkulmalla. "Sitä laatua musta, jonka karva hohtelee sinisenä eikä haalistu kesälläkään oikeastaan yhtään", naiset muistelevat.Tamma oli ponikokoinen, mutta ei lainkaan ponimainen. Se oli suurilinjainen hevonen, matalampaa mallia vain."Ja niin asiallinen ja kiltti hevonen, ettei toista sellaista ollut. Juoksi tunneilla. Eikä se lihonut, ei ollut sillä lailla ahne kuin suomenhevoset yleensä."Tosi-Mustassa oli pieni vierasverinen säväys. Ehkä se tuli väristä, ehkä kulmikkaasta, vähän maskuliinisesta päästä ja ilmeestä. "Sillä oli sellaset friisiläiset paksut mustat jouhet, pikkasen laineilla, pitkät ja karkeat", Katja Kannisto muistelee. Tietysti meidän pitäisi uskoa puhtaaseen jalostukseen, mutta kukapa sen tietää. Ja joka tapauksessa, ne muunrotuiset eivät ole kovin kaukana millään suomenhevosella", Kannisto toteaa. Tammalle on myöhemmin annettu Suomen Hippoksesta aatelitamman kunniakirja. Se sai kolme jälkeläistä Jessimosta. Hopeanmustan A.T. Jestan, mustan A.T. Jessirun ja A.T. Pikku-Lakun, joka oli mustanruunikko. Työteliäisyydestä, ja myös ajasta, kertoo se, että kun tamma lähti ratsastuskoulun tunnille, pikkuvarsa juoksenteli perässä. . Mystinen hopeaHopeaväri, josta siihen aikaan tosin ei ymmärretty vielä mitään, jatkui tässä yhdistelmässä. Jessimo oli merkitty rekisteriin tummanrautiaaksi, mikä se tietenkin olikin. Rautiaassa värissä hopeageeni ei näy, koska se vaikuttaa vain mustaan pigmenttiin, mikä olikin varmasti osasyy, että geeni säilyi mysteerinä niin pitkään. Ja ylipäätään säilyi. Rautias väri myös suojasi, sillä suomalaiset, virallisen valtavirran, hevosjalostajat ovat perinteisesti vierastaneet kaikkia "erikoisvärejä". Käytännössä kaikkia muita värejä paitsi rautiasta. Nyt, kun Ilvonen muistelee Jessimoa, hän muistaa joskus kesäisin ihmetelleensä erikoista kuparinsävyä, joka hevosessa oli auringon siihen sopivasti sattuessa. Hopeageenin peruja rautiaissa kuitenkin?Tarkkasilmäinen Kannisto muistaa puolestaan huomanneensa silloin, että jouhien keskellä oli tummempaa, sekä harjassa että hännässä. Mistä lie johtuu sekin. Hopeageeni vaalentaa ruunikon mustat karvat ja jouhet ja jättää peitinkarvaan kanelimaisen sävyn. Jalat jäävät muuta kehoa tummemmiksi, olematta kuitenkaan mustia. Näitä hopeanruunikoita kutsuttiin kanelinrautiaiksi. Mustalla hevosella geeni vaalentaa yleisilmettä enemmän ja aikaansaa usein papurikkokuvion metallisen hohtavalla pinnalla.Tämän geenin arvoitus antoi vielä odottaa ratkeamistaan hyvinkin toistakymmentä vuotta, mutta värijalostuksen kulta-aika ei vielä ollut koittanut, eikä asiaa suuremmin ihmetelty. Hopeanmustien varsojen kohdalla ehkä vähän aikaa hämmästeltiin sitä, että hallavanharmaasta pikkuvarsasta tulikin "rautias". .Me nähtiin kaikki. Astutukset, syntymät ja kuolemat.Katja Kannisto ajastaan A.T. -tallilla.. KatjaKatja Kannisto aloitti oman hevosharrastuksensa Ilvosen pienhevostallilla Ruokolahden Puntalassa 1980-luvulla."Asuin lapsuusajan parin kilometrin päässä Ainon tallilta ja vietin siellä kaiken aikani. Anu on minun oppiäitini kaikissa hevosasioissa", Kannisto sanoo. "Meitä oli viisi tallityttöä Tiina, Susanna, Paula ja Maria. Suomen Hippoksen nykyisen toimitusjohtaja Minna Mäenpään kanssa kävin samaa luokkaa Ruokolahden koulussa. Myös hevoskasvattaja Sanna Aalto, Hippoksen Sanna Uotila, ja Eija Rousku olivat kaveripiiriä.""Aino otti meidät kaikki siipien suojaan, oli tasapuolinen ja vaativa, mutta antoi aina palautetta ja kannusti. Ymmärsi senkin, että osa oli enemmän kiinnostuneita hevosen hoitamisesta ja sen sielunelämästä kuin ratsastuksesta. Me nähtiin kaikki. Astutukset, syntymät ja kuolemat. Ainon tallilla ei inhimillistetty eläintä, se sai hoivaa ja toisaalta palveli ihmistä.""Se oli yksinkertaista ja onnellista tallityttöaikaa. Herättiin aamulla, tehtiin se mikä sanottiin. Otettiin vastuuta hevosista. Saatiin hevosten lukutaitoa. Siihen aikaan talleja ei paljon ollut, varsinkaan sellaisia, missä sai käydä ihan hoitamassa. Ikipäivänä minusta ei ilman Ainoa olisi tullut sen enempää hevoskasvattajaa kuin rakennetuomariakaan. Mutta siihen rakenteen arvioimiseen Anun luona ruvettiinkin heti hetkestä yksi. Se vaan tuli siinä kaiken muun tekemisen ohessa tyyliin 'onpa tuolla suppuvarpaiset jalat' tai jotain muuta vastaavaa."Reissut näyttelyihin olivat välillä melkoisia. "Lähdettiin kahdelta yöllä ajamaan johonkin, jossa piti olla seitsemältä aamulla. Sitten joko nukuttiin jossain saunanlauteilla tai lähdettiin seuraavaa yötä myöten ajamaan takaisin kotia", Kannisto nauraa. Ilvonen puolestaan kuvailee Kannistoa näin: "Oli tosi pieni rääpäle, vilkas ja liikkuvainen. Mitään ei pelännyt ja innokkuus oli poikkeuksellista."Kanniston punainen lanka kaikessa hänen toiminnassaan on Ilvoselta opittu kantava ajatus. Eli, että hevosten on saatava liikettä. Se on niiden terveyden avain.Hän kouluttautui hevosalalle ja teki harjoittelunsa Ilvosen tallilla. Ensimmäinen hevonen hankittiin tietenkin Ilvoselta ja Tulililja-kantatammasta on peräisin Kanniston Tuli-kasvatus.. Päivitys 25.9. klo 21.14 korjattu 132-senttisen pienhevosen nimi, A.T. Jesperiä esittävän kuvan tiedot ja lisätty kuvia.
