Suomenhevoset veivät mukanaan – "Tärkeintä on, että hevonen liikkuu oikein"

Kouluratsastusvalmentaja Päivi Kinnunen yllätti aikoinaan lähipiirinsä valitsemalla hevosalan.“Ei meillä suvussa ollut kenelläkään ratsastustaustaa, joten se oli ehkä siinä mielessä odottamatonta”, hän pohtii.Joensuusta kotoisin oleva Kinnunen aloitti ratsastustunnit yhdeksänvuotiaana, 1970-luvun puolivälissä, ja hyvin aikaisessa vaiheessa kävi ilmi, että hän on löytänyt oman juttunsa.“Tuli sellainen hyvin voimakas tunne hevosesta, syvä yhteys”, hän kuvaa.Ensimmäisen hevosalan työpaikkansa hän sai 17-vuotiaana hevoskauppias Kalle Nygrenin tallilta.“Pidin tunteja, hoidin hevosia, siivosin tallia, tein kaikkea mahdollista. Kalle kävi maakuntakierroksillaan ja tallille tuli milloin minkäkin laisia hevosia ja poneja. Myöhemmin Erkki Käyhkö tuli mukaan toimintaan ja hevosia alettiin lisäksi etsiä huutokaupoista Puolasta”, Kinnunen kertoo.“Taitojen kehittyessä aloin myös ratsuttaa hevosia ja lisäksi pidimme leirejä. Nykypäivänä en jaksaisi sellaista työtaakkaa kuin nuorena. Mutta samalla se oli hyvin opettavaista aikaa, ja minulle heräsi ajatus, että pitää saada myös ammatillista koulutusta alalle”, hän muistelee.Vanhemmat eivät kuitenkaan tukeneet nuoren tallityöntekijän suunnitelmia lähteä opiskelemaan Ypäjälle, joten Kinnunen jatkoi työntekoa. Hän saikin täysin odottamattomalta taholta vahvistusta osaamiselleen, kun tallille tuli Puolasta suurikokoinen, musta ruuna Avers.Rauhallisen luonteen omaava Avers toimikin usean kuukauden ajan tuntiratsuna ongelmitta, mutta sen tehtyä kerran ratsastajan alla jonkin peliliikkeen, katsottiin parhaaksi, että Kinnunen kävisi sen selässä ennen kuin hevonen palaisi tunneille.”Yleensä en niitä kiltimpiä edes ratsastanut, muitakin riitti. Aversista selvisi heti, että se olikin pidemmälle koulutettu kuin kukaan osasi aavistaakaan. Se teki piaffea, passagea ja laukanvaihtoja joka askeleella. Istuin sen selässä ja hevonen tanssi miun alla. Olin ihan, että mitä täällä tapahtuu”, Kinnunen kertoo.“Se oli itselleni jonkinlainen herätys. Huomasin, että osaan kommunikoida hevosen kanssa tällä tavalla. Ja miten taitava se hevonen oli. Ei sitä ulkomuodosta mitenkään osannut päätellä. Miten lie päätynyt huutokauppaan”, hän jatkaa..Yleensä en niitä kiltimpiä edes ratsastanut, muitakin riitti.Päivi Kinnunen.Kun Kallen Tallin toiminta lopetettiin, Kinnunen jatkoi töihin Jukka Martikaisen perustamalle tallille, jonne muutti myös Kinnusen silloinen kilparatsu, nuori trakehner-ori Trubaz.“Ensimmäinen oma hevoseni oli ristilaukkaava, isokokoista russponia muistuttava Derek. Jos olisi ollut älyä, olisin vaihtanut sen Aversiin siinä vaiheessa, kun ratsastuskoulun hevosia myytiin loppuvaiheessa köntässä pois. Trubaz tuli nelivuotiaana Suomeen Venäjältä ja siitä tuli yksi elämäni hevosista”, Kinnunen kertoo.Kilpasuunnitelmat Trubazin kanssa kuitenkin siirtyivät, kun Kinnunen sai samoihin aikoihin ensimmäisen lapsensa. Työnantaja Martikaisen kanssa sovittiin, että äitiysloman jälkeen tallityöntekijä opiskelisi oppisopimuksella ensin hevostenhoitajaksi ja myöhemmin tallimestariksi.“Koin oppisopimuksen itselleni mielekkääksi tavaksi opiskella, ja erityisesti tallimestariopinnot olivat todella hyvät. Samalla alkoi verkostoituminen ja myös kiinnostus valmentamiseen heräsi”, Kinnunen mainitsee.Joensuussa Jokirannan ratsastuskoulua nykyisin pyörittävä, master-tason ratsastuksenopettaja Jukka Martikainen toi suomenhevoset Kinnusen elämään aivan uudella intensiteetillä. Merkittävin tekijä oli samassa tallissa asunut valio-ori Pilven Poika, jolla Martikainen kilpaili aktiivisesti, sijoittuen muun muassa Suomenhevosten koulumestaruuskilpailuissa useina vuosina.“Pilven Poika oli huikea yksilö ja se osoitti, että suomenhevosesta on vaikka mihin. Kun geenit ja koulutus ovat kohdillaan, eivät vaativatkaan luokat ole mahdottomuus. Aiemmin en ollut pitänyt itseäni erityisen suomenhevosihmisenä mutta Pilven Poika muutti kaiken”, Kinnunen sanoo..Elettiin 1990-luvun alkua ja Suomi vaipui lamaan. Kiristynyt taloustilanne vaikutti myös hevosalaan ja Kinnunenkin joutui tuolloin luopumaan aktiivisesta kilpailemisesta. Myös synnytyksestä jäänyt kiputila hankaloitti osittain ratsastusta ja hän joutui punnitsemaan suunnitelmiaan uudelleen.”Jo raskausaikana olin miettinyt, että tuomarointi voisi olla kiinnostavaa ja se antaisi minulle mahdollisuuden tuoda osaamistani alan hyväksi. Koen, että minulla on aina ollut kyky maasta käsin nähdä helposti, miten ratsastajan ja hevosen yhteistyötä voi parantaa, mutta meni aikaa, ennen kuin lähdin aktiivisesti edistämään asiaa”, Kinnunen kertoo.Martikaisen tallilla Kinnunen työskenteli kymmenisen vuotta ja Jukka Martikainen nähtiin Trubazinkin kanssa kouluradoilla. Hevosen tultua 13 vuoden ikään Kinnunen alkoi pohtia, josko sille löytyisi ostaja ja hän voisi vuorostaan etsiä nuoren hevosen koulutettavaksi.“Sopiva loppuelämänkoti onneksi löytyikin, ja jonkin ajan kuluttua ajelin jo opiskelukaverini kanssa Ypäjältä Riihimäelle katsomaan kiinnostavaa 7-vuotiasta suomenhevosta, jonka hän oli bongannut. Hevonen vaikuttikin hyvältä ja tarjosin sitä ensin Jukalle, mutta hän sanoi, että osta sinä se”, Kinnunen kuvaa.“Niin sitten hankin ensimmäisen suomenhevoseni. Ajatuksena oli, että nostaisin Lerkkanan tasoa itse ja sitten myisin sen, mutta siitä tulikin todella rakas. Aluksi kilpailin sillä itse, myöhemmin Jukka enimmäkseen”, hän jatkaa.Lerkkana sijoittui Martikaisen ratsastamana muun muassa parhaimmillaan toiseksi suomenhevosten koulumestaruuskilpailuissa 2001, jolloin kolmossija puolestaan meni Pilven Pojalle. Samana vuonna Lerkkana valittiin vuoden suomenhevosratsuksi.“Suomenhevosten kehitystä kilparatsuina on ollut mahtavaa ja mielenkiintoista seurata. Esimerkiksi Hessin Leevi ja Kulta-ahon Kasimir ovat ilmiömäisiä. Ei ole enää ihme ja kumma, jos suomenhevonen kilpailee helppoa A:ta korkeammalla tasolla”, Kinnunen arvioi..Ajan mittaan tallimestarille oli alkanut kertyä omia valmennettavia työn oheen, ja ajatus pelkästään valmentajan työhön keskittymisestä alkoi houkuttaa. Vuonna 2006 Kinnunen siirtyi itsenäiseksi yrittäjäksi ja tällä hetkellä asiakkaita on ympäri Keski- ja Itä-Suomea. Osaa hän näkee viikoittain, kauempana asuvia noin neljän viikon välein. Lappeenrantaan hän asettui vuonna 2015.“Viikonloput olen vuorotellen Jyväskylässä, Kuopion seudulla, Joensuussa tai Mikkelissä valmentamassa. Tavoite on, että olisin yhden viikonlopun kuukaudesta Etelä-Karjalassa, mutta varsinkaan kesän kisakaudella se ei aina toteudu”, hän kertoo.Valtaosan ajasta Kinnunen kuvaa valmentavansa tavallisia ratsastajia ja tavallisia hevosia.“Painotan hyvän perustyön merkitystä, tärkeintä on, että hevonen liikkuu oikein. Välillä voi leikitellä, mutta keskeistä on hevosen tasapaino, kantovoima sekä takaosan työskentely”, hän painottaa.Tällä hetkellä yksi menestyneimpiä valmennettavia on viime vuodesta Intermediate-luokkiakin startannut jyväskyläläinen Auli Lamers, jonka kanssa yhteistyö on jatkunut jo pitkään.“Aulin tarina on suomalaisen sitkeyden tulos. Arvostan hänen yritystään ja työtään, ja kuinka hän on itse kouluttanut omat kilpahevosensa”, Kinnunen sanoo.Tuomarointia Kinnunen tekisi mielellään enemmänkin, mutta haasteina ovat ajankäyttö sekä maantiede. “Omalla alueellani olen lähes aina jäävi, kun oppilaani kilpailevat paljon. Lisäksi tuomaroinnista on sovittava hyvissä ajoin, sillä vapaita viikonloppuja ei välttämättä löydy lyhyellä varoitusajalla”, hän kuvaa.Kinnunen kertoo nauttivansa erilaisista koulutuksista ja klinikoista, joihin hän aktiivisesti osallistuu pitääkseen yllä ammattitaitoaan. Korona-aika osoitti, miten tärkeää on päästä tapaamaan toisia myös kasvotusten.Tuomarin näkökulmasta suomalaisen kouluratsastuksen taso on kohonnut koko ajan ja esimerkiksi kansallisiin vaativiin luokkiin löytyy yhä enemmän osallistujia.“Toiminta ammattimaistuu, hevosiin panostetaan ja niitä ratsutetaan ammattilaisilla. Joka kausi voi todeta, että tulee parempia ratsukoita ja hevosia”, hän summaa..Isä ja poika ilontuojinaOreissa vain on sitä jotakin.Tällä hetkellä Päivi Kinnusen hevoselämän keskiössä on kaksi suomenhevosoria, Anisian Alvar ja sen poika, kolmevuotiaaksi kääntyvä Armas Aikamoinen.“Kun aikanani myin Lerkkanan, sanoin, että haluan siitä varsan, ja kun ensimmäistä kertaa näin Tihku-Tytön valmennuksessani, niin tiesin sekunnissa, että siinä on toivomalleni varsalle emä. Onneksi tamman omistaja osti aikanaan myös Lerkkanan ja niin saatiin sopimus varsasta aikaan”, Kinnunen kertoo.Keväällä 2007 hän sai puhelun, että täällä olisi nyt sinulle se orivarsa. Tavoitteena oli, että omasta varsasta tulisi vielä joskus kasvattajakilpailun voittaja, ja sen lupauksen Anisian Alvar lunasti kuusivuotiaana.16-vuotiaaksi kääntyvällä orilla olisi vielä kilpavuosia jäljellä, mutta nuoruusvuosista uusineet vatsavaivat ovat viime aikoina haitanneet treeniä. Toiveissa on mahdollisesti vielä lisää jälkeläisiäkin.“Alvari on kyllä elämäni the hevonen, oikea ilontuoja. Kaikki sen orivarsat ostaisin, jos vain rahat riittäisivät”, Kinnunen vakuuttaa.Elämä Armas Aikamoisen kanssa puolestaan on ollut silkkaa bonusta alusta lähtien. Kinnunen iloitsee, että varsa sai tallipaikan Lappeenrannan Joutsenosta aivan isänsä naapurista ja hän on voinut olla sen elämässä läsnä päivittäin.“Armas lunasti kaikki siihen kohdistetut odotukset jo heti syntymästään. On huikeaa, että sain vielä hevosperheeseeni tällaisen uuden jäsenen”, Kinnunen hymyilee.Alvarin kanssa samassa tallissa asustaa myös Kinnusen luottoratsastajansa Mertsi Kontion kanssa omistama puoliverinen ruuna Cherrygarden’s Wake Me Up, jonka kaksikko on kouluttanut kansalliselle vaativa B -tasolle.Kontion ja Kinnusen yhteinen historia on pitkä, ja ystävysten juttu hersyy niin tallilla kuin sen ulkopuolellakin. Molempia yhdistävät muun muassa jackrussellinterrierit, joita Kinnusen mukana tallilla ja lähes kaikkialla kulkee tällä hetkellä kaksi kappaletta.“Ulkomaille olen toistaiseksi pidättäytynyt ottamasta koiria mukaan. Painotan, että toistaiseksi”, hän nauraa.

Suomenhevoset veivät mukanaan – "Tärkeintä on, että hevonen liikkuu oikein"

Eva Kottonen

Aiheeseen liittyvää