Ad van de Weteringin lempisana on feeling

Esteratsastajan feeling on yhdistelmä tilannetajua, rentoutta, hevosenlukutaitoa ja itseluottamusta. Se, miten nämä asiat saa yhdistettyä yhteen ja samaan henkilöön ei tietenkään aina ole kovin yksinkertaista ja itsestään selvää. Mutta välttämätöntä se on, jos vaikeammille radoille mielii. On aivan eri asia hypätä isoja ja pieniä esteitä. Jotta niitä isompiakin esteitä voi oppia hyppäämään, niiden on tultava tutuiksi. Vasta sitten, kun tehtävä on tuttu, voi odottaa sellaisia asioita, kuin rentous ja feeling satulassa. Mutta miten voi tulla rennoksi ja luottavaiseksi asiassa, jota ei osaa kunnolla ja joka lisäksi ainakin jossain määrin yleensä myös hermostuttaa?Harjoittelemalla sitä, mitä tekee. Toistamalla liikeratoja ja lähestymisiä kerta toisensa jälkeen, kunnes ne osaa jo unissaankin. Isoja hyppykaaria pitää harjoitella sekä hevosen että ratsastajan, siinä missä muitakin vastaavia taitoja.Alussa van de Weteringin tapa nostaa puomeja varsin reiluihin korkeuksiin sai ihmiset häkeltymään. Nyt ollaan yleisesti sitä mieltä, että niin on oikein. Sitä mieltä on myös valmentaja itse.”Jumppaa, kavaletteja ja sileän ratsastusta jokainen voi tehdä yksin kotonakin. Silloin kun minä olen täällä, kannattaa hypätä minun valvonnassani vähän isompaa”, hän sanoo. Van de Wetering ottaa komennon ja sitä kautta myös vastuun täysin. Ratsastajan ei tarvitse kuin noudattaa ohjeita. ”Seison keskellä ja annan niin täsmälliset ohjeet joka hetkeen, että tehtävät onnistuvat”, van de Wetering kertoo. ”Minähän näen etäisyydet sivusta hyvinkin selvästi ja kerron estettä lähestyvälle ratsastajalle, kun etäisyys on hyvä.””Ja se sama uudestaan ja uudestaan. Niin se oppiminen tapahtuu.”. Erilaisia oppijoitaOsa oppii heti, osalla menee kauemmin, mutta kaikki oppivat. Silti oppijat ovat hyvin erilaisia myös stressinsietokyvyn suhteen. On tosiasia, että osa teknisesti todella taitavista ratsastajista pystyy parhaimpaansa vain optimaaliolosuhteissa, mutta jos suunnitelmaan tulee muutoksia, he joutuvat raiteiltaan.Feelingin avulla pystyy enempään. Feeling on itseluottamusta. Feeling on välttämätön osio.Kun ratsastaja on rento ja luottavainen hevosensa selässä, silloin hän pystyy olemaan myös eleetön. Hyvä ratsastaja ei ulospäin näytä tekevän hevosensa selässä mitään muuta kuin istuvan keskellä satulaa, kädet ovat hiljaa ja tasan, rytmi pysyy rullaavana, hevonen imee esteelle, kaikki tapahtuu kuin itsestään. Tapahtuuko kaikki itsestään, tuskin, mutta eleet voi pitää pieninä silloin kun homma toimii.Tässä kohtaa van de Wetering toteaa, että useimmissa tapauksissa ongelma tulee siitä, että ratsastaja miettii esteitä liikaa ja hevonen liian vähän. Siitä päästään ylikontrolloituun takavuosien ratsastustyyliin, joka muuttuu helposti ”taaksepäin-ratsastukseksi”. ”Taaksepäin ratsastavat saavat nykyradoilla aikavirheitä. Ratoja ei enää rakenneta heille”, Ad van de Wetering sanoo. Ad van de Wetering rakentaa luottamuksen ilmapiirin valmennustunnillaan ja se alkaa heti sileän osuudella, jossa mennään ensin myös muutama puomi, kavaletti ja jumppasarja. ”Ja sitten toivon, että se helpoista tehtävistä syntynyt itsevarmuus ja hyvä fiilis siirtyvät myös radalle, jossa hypätään vähän isompaa ja pysyvät siellä loppuun asti.”Aivan ensin ratsastetaan siirtymisiä. Van de Wetering istuttaa ihmisiä harjoitusravissa ja kevyessä ravissa, pyytää pitkällä sivulla lisäyksiä, muistuttaa, että ne tehdään pitkän sivun loppuun asti, ja pyytää ottamaan hevosta taas kiinni ja ryhdistämään sitä lyhyellä sivulla.”Älä unohda jalkaa! Hevonen selkeämmin kuolaimelle, pyydä sitä seuraamaan kättä!”Eniten hän toistaa pyyntöä pitää kädet pehmeinä, ja tämä pätee riippumatta siitä, mitä ollaan tekemässä.Sitten hän teettää avotaivutuksia.”Hyödyllinen liike, norjistaa hevosta ja saa sen vähän takaosalleenkin.”Sitten sama laukassa.Tätä jatketaan, kunnes valmentaja alkaa huomata, että jännitys alkaa sulaa ja ratsukot alkavat olla kotonaan. Laukkaan löytyy tasainen, hyvä rytmi. Hän puhuu kaikille ryhmän jäsenille. Antaa täsmällisiä ohjeita tyyliin ”käänny kulmasta oikealle”, mutta muuten lähinnä rauhoittelee ja kehuu, mikä on omiaan luomaan turvallista ja kannustavaa tunnelmaa. ”Perfect!””You are doing just fine!””Good!””Really nice!””Yes!”. Sitten herätetään hevosen huomio siihen, että nyt hypätään esteitä. Aluksi se tapahtuu kahdella maapuomilla, jotka on sijoitettu vähän kaarevasti toisiinsa nähden esteradan sekaan. Puomeille tullaan laukassa, niistä sen enempää välittämättä. Välittäminen on hevosen tehtävä. Useampi niistä kolhi maapuomeja joko etu- tai takajaloillaan ensimmäisellä kerralla, mutta jo vähemmän toisella. Ne alkoivat huomioida puomeja. Jumppasarja on seuraava etappi. Siinä etäisyydet on laskettu niin, että lopussa hypätty okseri osuu juuri sopivasti ja okserin etupuomin alle ja takapuomin päälle V-kirjaimen muotoon vedetyt puomit keskittävät hyppyä ja saavat hevosen käyttämään kehoaan vähän tavallista paremmin. Kaikki tämä auttaa, kun seuraavaksi hypätään rataa. Isommat esteet huolettavat -ja yleensä enemmänkin ratsastajaa kuin hevosta- vain niin kauan, kunnes ne ovat tulleet tutuiksi. . RataharjoitteluSyyskuisena torstaina van de Wetering on piirtänyt radan valmiiksi. Hän kaivaa sen taskustaan kahdeksaan osaan taiteltuna.Siinä ei näy mitään kovin kummallista. Hypätään ensin okseri, jatketaan pystylle ja edetään sitten koko 9 esteen pikku rata. Valmentaja on laskenut välit sellaisiksi, että ne käyvät suurin piirtein kaikille. Joka tapauksessa niitä ei muutella kertaakaan harjoitusten edetessä tai ratsukoiden vaihtuessa. Ainoastaan puomeja nostetaan. Osan kohdalla puomit nostetaan lähes tappiin, yli 160 senttiin. Van de Wetering laskee etäisyydet omalla systeemillään. Hän ottaa laskeutumispaikan edelliseltä esteeltä, ja harppoo sitten välit neljän oman askeleensa ryhmissä, jotka tekevät aina yhden laukka-askeleen. Viimeinen askel päättyy suurin piirtein sopivaan ponnistuspaikkaan esteelle, mutta tässä on jonkin verran pelivaraa.Väleihin ei harjoitusten aikana kosketa, sillä hevoset huolehtivat osaltaan asiasta heti, kun ne ymmärtävät mitä on tulossa. Ratsastajille hän kertoo vain, kuinka monta laukka-askelta on tarkoitus saada mihinkin väliin, ei kuinka monta metriä ne ovat. On myös tärkeää antaa hevosen tehdä oma osuutensa.”Ei kannata niin hirveästi keskittyä siihen hevoseen, vaan enemmänkin niihin esteisiin radalla. Kääntää kohti estettä ja mennä päättäväisesti, mutta rennon huolettomasti hyppäämään se. Sillä tavalla hevonenkin tulee mukaan siihen hommaan!”Homma alkaa pyöriä. ”Katso vaikka tuotakin hevosta miten tarkkaan sen katse on kiinnittyneenä puomiin, jota se lähestyy. Se keskittyy tehtävään”, van de Wetering sanoo. ”Käsi rauhassa. Anna sen hypätä rauhassa!” hän kehottaa ratsastajaa lempeällä äänellä, hyvässä hengessä.Estesession alussa joku hevonen saattaa hipaista tai jopa kolauttaa jotakin puomia. Se ei haittaa. Hevonen otti tuntumaa ja tiedostaa sen jälkeen entistä tarkemmin missä sen omat jalat ovat suhteessa puomiin. Hevoset ovat tässä suhteessa kaikki erilaisia. Yksi lainalaisuus pätee: Mitä parempi hevonen, sitä paremmin sitä on ratsastettava.”Jos sinulla on superkyvykäs ja supervarovainen hevonen, se vaatii erittäin osaavan ratsastajan, jotta ei opi pysähtymään. Toki sellaisiakin on, jotka säilyvät varovaisina huonommallakin ratsastajalla, olen itsekin nähnyt niitä, mutta ne hevoset ovat kuitenkin melko harvinaisia ja revitään käsistä”, hän toteaa. Hevonen töihinVan de Wetering toteaa, että hevosen on annettava tehdä työ, mutta miksi, itse asiassa?Hän myöntää, että asia ei avadu, jos normaalirakenteisella puoliveri-estehevosella hypätään metrin esteitä, sillä tuli se esteelle miten vain, se selvittää sen joka tapauksessa halutessaan helposti. 130-luokissa on jo tiedettävä mitä tekee, mutta aina niihin estekorkeuksiin asti asiaa voi melko pitkälle sysätä hevosen vastuulle. ”Tavalliselle mukavalle hevoselle 110-120 on helppoa. Niihin korkeuksiin asti ratsastaja voi opetella vaikka yhdessä hevosensa kanssa.” Isommilla esteillä tilanne muuttuu. 150-160 -esteen lähestyminen laukassa on jokaista ihmistä hermostuttava tilanne. Ja hermostuttavassa, puhumattakaan pelottavassa, tilanteessa on vaikea olla tekemättä mitään. Ja kuitenkin pitäisi pystyä olemaan työntämättä hevosta ja pitää vielä kädetkin hiljaa, jotta hevonen tuntee olonsa mukavaksi, eikä puolestaan hermostu ja jännity.Kokemattomalle täysin mahdoton vaatimus, ja juuri tämän asian parissa van de Weteringin tunneilla työskennellään. Jotta niillä isommilla esteillä, joita vaikkapa kisoissa hypätään, ei oltaisi aivan uuden tehtävän edessä, ilman ohjekirjaa. ”Auttaa tosi paljon, kun estettä lähestyvä hevonen tietää tarkalleen, mitä ihan fyysisesti ajatellen on tulossa. Vain silloin se osaa järjestää kroppansa jo etukäteen niin, että hyppy myös onnistuu”, van de Wetering sanoo. ”Sen kuulee, kun hevonen vähän ähkäisee venyttäessään itseään yli esteen. Kun se tekee oman osuutensa, ratsastajan osuus vastaavasti helpottuu.”Hyvä suoritus edellyttää, että hevonen on rennosti edessä ja rytmi rullaa mukavasti, ja että ratsastajan ohjasote ja pehmeä ja elastinen. Aluksi van de Wetering haluaa nähdä isommat hypyt jumppasarjalla. Vasta sen jälkeen aletaan hypätä rataa. Hän laskee välit pikemminkin reiluiksi, että pabadam-pabadam -rytmi säilyy, kuten hän itse kuvailee. Että ratsastetaan sujuvasti. ”Ettei tarvitsee alkaa ratsastaa ainakaan taaksepäin.”.Ratsastaja päättää, mutta aina lempeällä, mukavalla tavallaAd van de Wetering ratsukon päätöksenteosta. Tee tarpeeksiYksi epäkohta on se, ettei pääse kisaamaan tarpeeksi. Ad van de Wetering ei pidä luokista, joissa ratsastetaan kaksivaiheisesti, sillä silloin ratsastaja joutuu pahimmassa tapauksessa palaamaan kotiinsa vain 6-7 hyppyä hypättyään. ”Vaikka sillä tavalla säästetäänkin varmasti kisajärjestäjän aikaa, reilumpaa olisi antaa ratsukon hypätä normaalin mittainen perusrata”, hän sanoo. ”Se on opettavaisempaa myös heille, jotka pääsivät uusintaan, koska kaksi kertaa radalla on parempi kuin yksi kerta.””Ja on hyvä, että uusinta ratsastetaan uusintana, koska se on erityyppistä ratsastusta.”Pitää ehtiä hyppäämään tarpeeksi, mutta myös viettää aikaa hevosen kanssa tallilla sen kanssa puuhastellen.”Kaikki se rakentaa yhteyttä hevoseen. Sinun on opittava tuntemaan hevosesi, mutta sama pätee myös toisin päin. Myös hevosen on opittava tuntemaan sinut.”Van de Wetering sanoo, että päätösvalta ratsukossa on kuitenkin aina ratsastajalla. ”Mutta ei siitä tarvitse tehdä mitään suurta numeroa, että nyt käännytään vasemmalle, koska haluan niin. Ratsastaja päättää, mutta aina lempeällä, mukavalla tavalla.”Hän toteaa, että hevonen joka taistelee ratsastajaansa vastaan ei ole tarpeeksi nopea kääntymään eikä reagoimaan. Siksi hevonen on voitettava puolelleen. Kuten sanotaan, on saatava sen luottamus. On myös hevosia, jotka eivät halua tehdä ratsastajan kanssa yhteistyötä. Van de Wetering arvelee, että joidenkin kohdalla ominaisuus voi olla jopa synnynnäinen. Sitten on toisia, joilla on huonoja kokemuksia. Molempien edellämainittujen kanssa voi pärjätä, jos ratsastaja on erittäin taitava.Van de Wetering on vakuuttunut siitä, että osa hevosista jonkinasteisesti ymmärtää, mitä radalla tapahtuu. Ja joka tapauksessa monet niistä näyttävät selvästi nauttivan tekemisestään. Sen näkee hänen mukaansa siitä, miten halukkaasti hevonen käyttää radalla kehoaan ja yrittää venyä parhaansa mukaan hypyissä. Monet hevoset odottavat innoissaan ja tohkeissaan talliportilla, mutta ilman hermostuneisuutta. ”Adrenaliinia on pelissä, mutta ei pelkoa”, hän näkee. Mutta ei pidä kuitenkaan liioitella.”Eivät ne hevoset kuitenkaan yksin niitä esteitä hyppää, jos ne esteradalle pistetään, se on myös totta”, van de Wetering toteaa loppuun. .Myös hevosen on opittava tuntemaan sinutAd van de Wetering.Ad van de WeteringHollantilainen Ad van de Wetering, 58, pitää valmennuskeskus Springstal van de Weteringiä Hollannin De Mortelissa. Hän ei tule alunperin hevosperheestä.Aloitti ratsastamisen 12-vuotiaana ja sai heti erittäin hyvän ponin, joka myytiin ja myyntirahoilla ostettiin 3-vuotias hevonen, jonka hän koulutti itse ja nosti maailmancup-tasolle asti. 16-vuotiaana hän osallistui EM-kisojen katsastukseen, mutta oli loukannut kätensä ja lopulta kieltäytyi hyppäämästä kolmatta kertaa rataa, jonka oli hypännyt jo puhtaasti, vaikka joukkueenjohtaja niin vaati. Silloin avuksi yleisöstä nousi Piet Raijmakers, joka totesi, että oltiin nähty jo tarpeeksi ja poika kuuluu EM-joukkueeseen. Raijmakersista ja van de Weteringistä tuli elinikäiset ystävät ja Raijmakersista van de Weteringin pitkäaikainen valmentaja.Kun Raijmakers siirtyi kokonaan urheiluun, van de Wetering ryhtyi jatkamaan hänen työtään. ”Minulla on edelleen sen aikaisia valmennettavia.”Raijmakers jatkoi van de Weteringin valmentamista, mutta keskittyi muuten omaan kilparatsastajan uraansa sponsorinsa vaatimuksesta. Hän sijoittui Ratina Z:lla Barcelonan olympialaisissa henkilökohtaiselle hopealle vuonna 1992.Nyt van de Wetering valmentaa kaikkialla Euroopassa.Hän on toiminut Juulia Jyläksen henkilökohtaisena valmentajana jo ennen pestiään Suomen maajoukkuevalmentajaksi ja toimii yhä.Jyläs tekee uutta tulemista.”Juulialla on nuoria hevosia tällä hetkellä.” .5 vuotta

Ad van de Weteringin lempisana on feeling

Aiheeseen liittyvää