Ensimmäisenä hämmästyttää se, että kuopiolainen Häkkinen on syntyjään paljasjalkainen helsinkiläinen..”Stadista”, hän sanoo itse..Ja selittää sillä myös sen, miksi hän viihtyy Kuopiossa..”Kaupungin energia on sellainen, kuin Helsinki oli 80-luvulla. Nyt Helsinki on mennyt piloille, kun se on olevinaan suurkaupunki”, hän sanoo..Istumme Lahdessa Salpauksen maneesissa katsomassa nuorten hevosten Kyvyt esiin -kilpailua. Häkkisen oma hevonen Gripen Green esiintyi kolmantena, ihan hyvin. Se näytti paljon kykyä ja myös tekniikkaa, mutta ei ketteryyttä, ja se oli kasvunsa kanssa vähän huonossa tasapainossa, ja pysähtyikin. Neljäs sija tuli silti, eli ei ihan turha matka sieltä Kuopiosta..Häkkinen kuvaa itseään neljän hevosen yksinhuoltajaksi. Poika on jo aikuinen, ja mies muutti eri osoitteeseen noin vuosi sitten. Kun hän sanoi lähtevänsä, Häkkinen ei meinannut uskoa. Pitkään oli oltu yhdessä, eikä mitään erityistä ollut..Hevosistako se lähteminen johtui?.”Välillisesti. Siinä oli ollut vähän negatiivisia asioita muiden hevosihmisten kanssa, ja sitten hän niputti kaikki hevosihmiset samaan”, Häkkinen luonnehtii. ”Ehkä enempi kuitenkin sitä perinteistä erilleen kasvamista.”.Sovussa ollaan. Häkkinen asuu hevostensa ja yritystoimintansa kanssa vanhaa kotia, ja syksyllä pihaan on valmistunut oma hyvä kenttä. Ex-puolison koneyrityksen tilat ovat samalla tontilla..Aiemmin valmennustoiminta oli puolison yrityksen alla, mutta nyt Häkkinen perusti oman yrityksen, Greenhofin. Vihreä on ollut aina hänen lempivärinsä. Hänellä on vihreä samettikypärä, ja hevosten kasvattajanimi on Green..Puolitoista vuotta sitten hänelle hyvin tärkeä äiti kuoli ja, elokuun puolivälissä Häkkinen loukkasi kätensä..”Syytän 80-lukua. Silloin opetettiin, että ohjista ei päästetä irti”, hän hymyilee..Hän oli ollut ratsastamassa pellolla 5-vuotiaalla Graffia Greenillä, kun ehkä lintu pyrähti tai tuli muuten vain hyppy. Häkkinen putosi, piti kiinni ohjista ja rikkoi kätensä. Käsi leikattiin syyskuun puolivälissä, ja ratsaille saa nousta joulun jälkeen..Nyt sitä saa jo vähän nostaa ylös, mutta vieläkin kaikessa pitää olla varovainen. Sen takia hevoset ovat nyt lomalla, ja ainoa, jota on muutaman kerran treenattu, on viikonloppuna finaalissa esiintynyt Gripen Green. 3-vuotiaan maalaisoriin esittäminen irtohypytystapahtumassa ei ehkä täysin kuulunut fysioterapeutin määräämään ohjelmaan, mutta vaurioita ei tullut..Jarekin aika tuliSellainen tavallaan odotettu suru tähän syksyyn mahtui, että Häkkisellä pitkään asunut poni Jarek kuoli. Se tuli hänelle Ypäjältä vuonna 2005, kun Häkkisen oma poika oli pieni ja halusi ponin. Hän oli silloin Grainne Greenin kanssa Kyvyt esiin -finaalissa. Aki Hannula ja Pirkko Herd etsivät uutta kotia tyttärensä vanhalle gotlanninrussille..”He sanoivat, että ei se enää kauaa elä”, Häkkinen muistelee..Väärässä olivat. Jarek eli Häkkisen pihapiirissä 17 vuotta. Yhtenä lokakuun iltana se meni makuulle, ja siihen se lopetettiin 38-vuotiaana..”Voi sanoa kuin kuningataräidin kohdalla, että kuolinsyy oli vanhuus”, Häkkinen sanoo..Jarek eli Jarkko oli mukana vaikka missä. Se pakattiin aina mukaan, kun tarvittiin seuraa joko omien tai kavereiden hevosille..”Olenkin sanonut, että minulla on monta hevosta, joita en ole opettanut lastaukseen, vaan joko Jarkko tai niiden äiti on opettanut ne”, Häkkinen sanoo..”Niin paljon sitä on rakastettu, mutta niin paljon on nyt itkettykin. On käsittämätöntä, että pieni poni saattoi jättää niin ison aukon. Siinä oli 38 vuotta hevosen viisautta – nyt tallissa on jäljellä viisautta enää 30 vuotta, ja se on jaettu neljälle hevoselle.”.Hänellä itsellään on vuosien mittaan ollut paljon epäonnea kasvattiensa kanssa, jopa niin paljon, että hän on luonut suomalaiseen ratsastusslangiin paljonpuhuvan sanan murheiluhevonen. Kymmenestä kasvatista on lopetettu jo neljä..”Muut omistuksessani olleet hevoset on lopetettu klinikoille ja menneet vain hävitettäväksi, mutta Jarekilla on hauta. Siellä palaa nyt kynttilä”, Häkkinen sanoo..Totta kai vanha poni kuolee joskus, mutta se vie niin paljon mukanaan, kokonaisen aikakauden..”Resilienssini on tullut viime vuosina testattua. Mutta tämän jäljiltä olen yhä elossa. Hevoset ovat pitäneet minut hengissä. Kaikkein synkimpinä hetkinäkin hevoset ovat tarvinneet iltaruokia ja seuraavana aamuna aamuruokia”, Häkkinen sanoo..Ratsastuskouluun 17-vuotiaanaHäkkinen aloitti ratsastamisen Kilon tallilla juuri ennen kuin täytti 18 vuotta. Äiti ei antanut aloittaa ennemmin, joten ratsastusta varten piti olla omat rahat..Äidillä oli ompelimo, isä taas teki mainoselokuvia, ja 60-luvulla kaksi pitkää elokuvaa..”He tutustuivat, kun isäni etsi niihin pääosan esittäjää. Äitini odotti niitä kovasti YLE Areenaan, mutta hän ehti kuolla juuri ennen kuin ne tulivat”, Häkkinen kertoo..Koulun jälkeen hän olisi halunnut pitää välivuoden, mutta vanhemmat painostivat opiskelemaan. Häkkinen valitsi kemian, jonne pääsi todistuksella, ja joka sitä paitsi oli kivaa..Hän alkoi opiskella radiokemiaa, että voisi vastustaa ydinvoimaa pontevammin, mutta sitten hän oli mukana tutkimuksessa, jossa tutkittiin ydinjätteen loppusijoitusta. Hän näki, kuinka ydinjätteen radioaktiivinen aine sitoutuu voimakkaasti kallioperän mineraaleihin, jos se hyvin epätodennäköisesti pääsisi karkuun..”Se oli minulle käänteentekevää. Kun Olkiluoto 3, on jonain päivänä käytössä, nostan sille maljan”, hän sanoo ja mainitsee vielä sähkösopimuksestaan..”Siinä luki viimeksi, että 99-prosenttisesti ydinvoimaa, 1 prosenttia tuulivoimaa. Elän niin kuin opetan”, hän hymyilee..Opiskeluaikoinaan, vuonna 1986, hän hankki ensimmäisen hevosensa Hanneksen (Eri-Teräs – Uskoton). Se oli suomenhevonen, ruunikko Ypäjän kasvatti ja legendaarisen periyttäjän Pystin poika..”Sen jälkeen elämä on ollut pelkkiä hevosia”, Häkkinen näkee..Hän oli ollut Järvenpään Ratsastusseuralla esteleirillä lasten seurassa ja oppi silloin pysymään hypätessä ratsailla, vaikka aiempaa kokemusta hyppäämisestä ei ollut. Lopulta hän jopa voitti leirikisat..Se oli tärkeä leiri. Esteratsastus vei sydämen, ja siltä tallilta löytyi myös Hannes. Häkkinen muistaa, kuinka hän Hanneksen ostettuaan seisoi tallin pihalla riimunnarusta pidellen. Hän oli tajunnut, että tilanteessa oli jotain käänteentekevää..”Kysyin itseltäni, että tiedätkö, mihin soppaan olet lusikkasi laittanut. Mutta enhän minä yhtään tiennyt!” Häkkinen hymyilee nyt..Hannes oli hieno hevonen, peloton ja rohkea. Se teki kaiken, mitä siltä pyysi, ja paljon siltä pyydettiinkin..”Ei siihen aikaan kukaan muukaan ajatellut mitään”, Häkkinen vähän puolustelee itseään..Pari hyppäsi kotona jopa 130-esteitä, ja voitti kenttämestaruudet 1988, ensimmäisenä vuonna, kun he kilpailivat kenttää. Häkkinen ajoikin Hanneksella, koska tottahan se oli Ypäjällä opetettu ajoon, hän ajatteli. Häkkinen opetteli kirjasta, kuinka valjaat laitetaan, ja luuli, että vaikeudet kuuluvat asiaan. Vasta myöhemmin hän kuuli – Kerstin Nybergiltä kesken ajolenkin ja värikkäin sanamuodoin – että ei Hanneksella voi ajaa, se on siinä hengenvaarallinen..RatsastuksenopettajaksiOpiskeltuaan joitain vuosia kemiaa Häkkinen päätti hakea Ypäjälle, ja pääsi mukaan ensimmäiselle 2-vuotiselle ratsastuksenopettajakurssille vuonna 1989. Vaikka lopputulos oli hyvä, mikään menestystarina ROK ei ollut..”Hevosestani Greta Greenistä sanottiin 2000-luvun puolivälissä Kyvyt Esiin -karsinnoissa, että kyvytön, haluton tai ainakin kuriton – silti se sijoittui myöhemmin Laatuarvostelussa ja Breedersissä. Minusta taas Kari Haimi sanoi 1991 valmistuessamme, että Eerika, sait nyt läpi kouluratsastuksen ja nuorten hevosten koulutuksen, mutta älä koskaan kouluta nuoria hevosia”, Häkkinen paljastaa..Syyksi hän miettii, että hänen tasapainonsa ei ollut hyvä, eikä hänellä siihen aikaan ollut hevosenlukutaitoakaan..”Esteet menivät paremmin, koska siinä ajattelen eteenpäin”, hän analysoi..Mutta niin kuin sanotaan, oppiminen on ikuista. Hevosenlukutaitoa Häkkiselle opettivat hevoset, ja tasapainon ratsastukseen toi Centered Riding..”Se on pelastanut minut. Luimme Sally Swiftin kirjaa ROKilla englannin kielen kirjana, ja kun Wendy Murdoch tuli pitämään ensimmäistä CR-ohjaajakurssia Suomessa, olin mukana”, hän kertoo..Hän painottaa, että CR on työkalu, joka opettaa vartalonhallintaa..”Sitä suren, että se niputetaan ismiksi, vaikka se on maalaisjärkinen työkalupakki. Fanaattisuutta kammoksun kaikissa ratsastuksen asioissa”, Häkkinen sanoo..KiuruvedelleVuonna 1993, kun kemian opinnoista puuttui enää gradu ja lopputentti, Häkkinen lähti Kiuruvedelle opettamaan ratsastusta. Siellä hän rakastui pohjoisempaa Suomeen ja opettamiseen. Opettajaopinnot hän suoritti Lepaan Puutarhaoppilaitoksessa. Kiuruveden jälkeen hän opiskeli vielä matematiikkaa Joensuussa ja fysiikkaa Kuopiossa. 2000-luvun puolivälissä hän siirtyi lukion opettajaksi. Opettajan työ sopii intohimoiselle hevosharrastajalle hyvin, eikä vähiten lomien takia..Opettaminen on myös hänen intohimonsa, on se sitten hevosten kouluttamista tai ihmisten opettamista matematiikassa tai ratsastuksessa..”Eniten tykkään siitä, kuinka ihmiset ja hevoset alkavat luottaa siihen, että he oppivat. Siitä tulee positiivinen, itseään ruokkiva kehä”, hän selittää..Itse asiassa nykyiseen työpaikkaansa hakiessaan hän sanoi työhaastattelussa, että hevosten ja ihmisten opettaminen on samanlaista..”He sanoivat, että vaikutat mielenkiintoiselta tyypiltä, ja palkkasivat minut”, hän hymyilee..Ensimmäinen kasvattiYpäjän aikana Häkkinen osti Hanneksen rinnalle Suomessa syntyneen puolalaissukuisen pienen tamman Grosbeakin, jonka isä oli Labirynt. Sitten kun hänen ROKin aikainen kämppäkaverinsa Saara Rantapuu teetätti omalla tammallaan varsan, hän otti mallia..”Tajusin, että varsan voi kasvattaa myös tavallinen ihminen, eivätkä vain Lönnholtzit ja sellaiset”, hän sanoo..Grosbeak kuoli 8-vuotiaana liukastuttuaan, mutta sen varsasta Gretna Greenistä kasvoi huipputamma, joka kilpaili 150-luokkia Kimmo Kinnusen, Mikko Heimosen ja lopuksi Aki Hannulan kanssa. Meni se jopa jonkun 160-radan, ja Häkkinen itse hyppäsi sillä pari 140-luokkaa, mitkä hänen mukaansa olivat jo täysin yläpuolella hänen oman osaamistasonsa..Tämän vuoden alussa Gretna Green palkittiin jälkeläistensä perusteella valiopalkinnolla – eikä koko Suomessa ole kuin 10 valiopalkinnolla palkittua ratsutammaa..Gretna Green on nyt 29,5-vuotias, ja asuu entisellä hoitajallaan. Sitä ratsastetaan vähän ja hoidetaan paljon..”Tietenkin minulla on sitä ikävä, mutta nyt se on paikassa, jossa se pääsee kesäisin uimaan monta kertaa päivässä, ja sitä se rakastaa. Ja heillä on aikaa tehdä esimerkiksi pieniä nuotioita ötököiden karkottamiseksi”, Häkkinen selittää..Hänen oma hevosenhoitonsa on yhdistelmä luonnollisuutta ja helppoutta. Hevoset ovat pääosin pihatossa, ja ori Gripen Green yöpyy välillä ulkona, välillä sisällä..Häkkisen tontilla asuvat 13-vuotias Greta Green (Jet-Set D), sen varsa, 3-vuotias Gripen Green (Flipper d’Elle), Gretna Greenin 9-vuotias varsa Gratia Green (Eldorado van de Zeshoek) sekä sen 5-vuotias varsa Graffia Green (Cartier)..Montaa ei ole kasvatusuran aikana myyty, vain pari epäonnista, ja Jone Illillä nyt oleva Gregory Green, josta Häkkinen omistaa puolet, mutta jonka elämästä päättävät sen toiset omistajat Pekka ja Pia Larsen..Tavoitteena omat ratsut kilparadoilleHäkkinen kertoo, että hänen kasvatuksessaan koko ajan tavoitteena on ollut, että hän voisi itse harrastaa kilparatsastusta. Kuten jokainen kasvattaja tietää, siinäkin on riittävästi haastetta. Viime vuosina Häkkinen on kilpaillut Greta Greenillä koulua ja Gratia ja Graffia Greeneillä pieniä esteitä ja jopa kenttää..”Viime vuonna pääsin radalle, ja se oli ihanaa, niin ihanaa! Juttu on se, kuinka me tullaan sieltä puskista, ja me ollaan tehty omia juttuja. Sitten katsotaan, onko meidän mahdollista pärjätä niille, jotka taas ovat tehneet omalla tavallaan”, Häkkinen selittää..Hänellä itsellään 60 ikävuotta on jo hieman lähempänä kuin 50. Siihen nähden 120 olisi unelmien taso..”Mutta juuri nyt ei ole kvaaleja edes metriin”, hän täsmentää..Periaatteidensa mukaisesti hän pyrkii silti rakentamaan kaikki hevosena valmiiksi mahdollisimman isoihin tehtäviin. Hän luo niille itseluottamusta, tekniikkaa ja osaamista vähän kerrallaan opetellen itsekin uusia asioita, mutta kunnioittaen sitä, mikä vanhassa on hyvää..”Ajattelen, että teen koko ajan GP-hevosia”, hän sanoo..Hän miettii, että ei ole poissuljettua, että jonain päivänä hän vielä antaisi hevosensa jollekin isolle nimelle isoihin luokkiin. Mutta jos niin ei käy, ja hän hyppää jatkossa metriä hevosellaan, jolla olisi kapasiteettia 150-luokkiin saakka, hän ei aio kokea huonoa omaatuntoa. Hevonen ei siitä kärsi, jos se tekee helpompaa, kuin mihin se pystyy. Ja ratsastajalle taas hienolla hevosella ratsastaminen on hienoa..”Ystäväni omistaa Maria Astikaisen aiemmin kilpaileman quarterin Chic Ruf Enterprisen, ja meillä on yhdessä Ferrari-kerho. Koska onhan se hienompi mennä maitokauppaankin Ferrarilla, kuin vanhalla Ladalla. Ihmisellä ei voi olla liian hyvää hevosta, kunhan se on hänelle sopiva”, Häkkinen sanoo. ”Minusta ihmisen ei ikinä pidä ajatella, että hevonen olisi hänelle liian hyvä.”.Eerikan sääntöMutta niin, juuri nyt Häkkinen ei ratsasta millään, eikä hän edes saa purettua heinäkuormaa. Sellainenkin vastus oli toissa viikolla: 200 paalia ja yksi toimiva käsi..”Mutta neljä naista tuli ja purki sen puolessa tunnissa. Ihmiset ovat ihania”, hän sanoo..Tietenkin siinä pitää olla vastavuoroinen, ja Häkkinen lähettää kiitoksen myös Jarekille taivaslaitumille. Se teki paljon PR:ää opettaen ihmislapsia ratsastamaan ja hevoslapsia liikkumaan maailmalla. Samalla se toi Häkkiselle monta luotettavaa ystävää..Häkkinen sanoo olevansa positiivisen palautteen matkasaarnaaja. Koskaan ei voi tietää, mikä lause tai luonnehdinta on se, joka jää oppilaan tai muun kanssakulkijan mieleen. Hän kertoo, kuinka heillä koulussa vieraili Balkanilta kotoisin oleva poika, joka oli valmistunut 4 vuotta sitten..”Hän muisti, kuinka olin sanonut hänelle ja hänen kaverilleen, että kun te pojat olette oppineet noin hyvin suomenkin. Se oli jäänyt heille mieleen, kun heitä ei paljoa ollut kehuttu”, Häkkinen kertoo..Koska elämä on joskus kovaa, tarvitaan positiivisuutta ja yritystä. Niinpä Häkkinen esittelee Eerikan 51-prosentin säännön: jos edes vähän yli puolet asioista menee oikein, ollaan oikeassa linjassa..”Eteneminen on silloin hidasta, mutta oikeaan suuntaan”, hän sanoo..Ja liian nopeasti ei saa tehdäkään, se on väärin niin oppilaille kuin hevosille..Oikeaan suuntaan menee hänen elämänsäkin, hän uskoo. Käsi paranee, kilparadat odottavat ja heinät saadaan katon alle ja sieltä säännöllisesti hevosten eteen..Hän on valinnut elämäntavan, joka vaatii turnauskestävyyttä. Häkkinen kertoo, että koskaan hän ei ole oikeasti halunnut luopua hevosistaan. Paljon ne vievät, mutta paljon ne antavat..”Ei se olisi mun juttu päästä helpommalla. Mä haluan tän elämän. Tämä on kaiken vaivan arvoista”, hän sanoo.
Ensimmäisenä hämmästyttää se, että kuopiolainen Häkkinen on syntyjään paljasjalkainen helsinkiläinen..”Stadista”, hän sanoo itse..Ja selittää sillä myös sen, miksi hän viihtyy Kuopiossa..”Kaupungin energia on sellainen, kuin Helsinki oli 80-luvulla. Nyt Helsinki on mennyt piloille, kun se on olevinaan suurkaupunki”, hän sanoo..Istumme Lahdessa Salpauksen maneesissa katsomassa nuorten hevosten Kyvyt esiin -kilpailua. Häkkisen oma hevonen Gripen Green esiintyi kolmantena, ihan hyvin. Se näytti paljon kykyä ja myös tekniikkaa, mutta ei ketteryyttä, ja se oli kasvunsa kanssa vähän huonossa tasapainossa, ja pysähtyikin. Neljäs sija tuli silti, eli ei ihan turha matka sieltä Kuopiosta..Häkkinen kuvaa itseään neljän hevosen yksinhuoltajaksi. Poika on jo aikuinen, ja mies muutti eri osoitteeseen noin vuosi sitten. Kun hän sanoi lähtevänsä, Häkkinen ei meinannut uskoa. Pitkään oli oltu yhdessä, eikä mitään erityistä ollut..Hevosistako se lähteminen johtui?.”Välillisesti. Siinä oli ollut vähän negatiivisia asioita muiden hevosihmisten kanssa, ja sitten hän niputti kaikki hevosihmiset samaan”, Häkkinen luonnehtii. ”Ehkä enempi kuitenkin sitä perinteistä erilleen kasvamista.”.Sovussa ollaan. Häkkinen asuu hevostensa ja yritystoimintansa kanssa vanhaa kotia, ja syksyllä pihaan on valmistunut oma hyvä kenttä. Ex-puolison koneyrityksen tilat ovat samalla tontilla..Aiemmin valmennustoiminta oli puolison yrityksen alla, mutta nyt Häkkinen perusti oman yrityksen, Greenhofin. Vihreä on ollut aina hänen lempivärinsä. Hänellä on vihreä samettikypärä, ja hevosten kasvattajanimi on Green..Puolitoista vuotta sitten hänelle hyvin tärkeä äiti kuoli ja, elokuun puolivälissä Häkkinen loukkasi kätensä..”Syytän 80-lukua. Silloin opetettiin, että ohjista ei päästetä irti”, hän hymyilee..Hän oli ollut ratsastamassa pellolla 5-vuotiaalla Graffia Greenillä, kun ehkä lintu pyrähti tai tuli muuten vain hyppy. Häkkinen putosi, piti kiinni ohjista ja rikkoi kätensä. Käsi leikattiin syyskuun puolivälissä, ja ratsaille saa nousta joulun jälkeen..Nyt sitä saa jo vähän nostaa ylös, mutta vieläkin kaikessa pitää olla varovainen. Sen takia hevoset ovat nyt lomalla, ja ainoa, jota on muutaman kerran treenattu, on viikonloppuna finaalissa esiintynyt Gripen Green. 3-vuotiaan maalaisoriin esittäminen irtohypytystapahtumassa ei ehkä täysin kuulunut fysioterapeutin määräämään ohjelmaan, mutta vaurioita ei tullut..Jarekin aika tuliSellainen tavallaan odotettu suru tähän syksyyn mahtui, että Häkkisellä pitkään asunut poni Jarek kuoli. Se tuli hänelle Ypäjältä vuonna 2005, kun Häkkisen oma poika oli pieni ja halusi ponin. Hän oli silloin Grainne Greenin kanssa Kyvyt esiin -finaalissa. Aki Hannula ja Pirkko Herd etsivät uutta kotia tyttärensä vanhalle gotlanninrussille..”He sanoivat, että ei se enää kauaa elä”, Häkkinen muistelee..Väärässä olivat. Jarek eli Häkkisen pihapiirissä 17 vuotta. Yhtenä lokakuun iltana se meni makuulle, ja siihen se lopetettiin 38-vuotiaana..”Voi sanoa kuin kuningataräidin kohdalla, että kuolinsyy oli vanhuus”, Häkkinen sanoo..Jarek eli Jarkko oli mukana vaikka missä. Se pakattiin aina mukaan, kun tarvittiin seuraa joko omien tai kavereiden hevosille..”Olenkin sanonut, että minulla on monta hevosta, joita en ole opettanut lastaukseen, vaan joko Jarkko tai niiden äiti on opettanut ne”, Häkkinen sanoo..”Niin paljon sitä on rakastettu, mutta niin paljon on nyt itkettykin. On käsittämätöntä, että pieni poni saattoi jättää niin ison aukon. Siinä oli 38 vuotta hevosen viisautta – nyt tallissa on jäljellä viisautta enää 30 vuotta, ja se on jaettu neljälle hevoselle.”.Hänellä itsellään on vuosien mittaan ollut paljon epäonnea kasvattiensa kanssa, jopa niin paljon, että hän on luonut suomalaiseen ratsastusslangiin paljonpuhuvan sanan murheiluhevonen. Kymmenestä kasvatista on lopetettu jo neljä..”Muut omistuksessani olleet hevoset on lopetettu klinikoille ja menneet vain hävitettäväksi, mutta Jarekilla on hauta. Siellä palaa nyt kynttilä”, Häkkinen sanoo..Totta kai vanha poni kuolee joskus, mutta se vie niin paljon mukanaan, kokonaisen aikakauden..”Resilienssini on tullut viime vuosina testattua. Mutta tämän jäljiltä olen yhä elossa. Hevoset ovat pitäneet minut hengissä. Kaikkein synkimpinä hetkinäkin hevoset ovat tarvinneet iltaruokia ja seuraavana aamuna aamuruokia”, Häkkinen sanoo..Ratsastuskouluun 17-vuotiaanaHäkkinen aloitti ratsastamisen Kilon tallilla juuri ennen kuin täytti 18 vuotta. Äiti ei antanut aloittaa ennemmin, joten ratsastusta varten piti olla omat rahat..Äidillä oli ompelimo, isä taas teki mainoselokuvia, ja 60-luvulla kaksi pitkää elokuvaa..”He tutustuivat, kun isäni etsi niihin pääosan esittäjää. Äitini odotti niitä kovasti YLE Areenaan, mutta hän ehti kuolla juuri ennen kuin ne tulivat”, Häkkinen kertoo..Koulun jälkeen hän olisi halunnut pitää välivuoden, mutta vanhemmat painostivat opiskelemaan. Häkkinen valitsi kemian, jonne pääsi todistuksella, ja joka sitä paitsi oli kivaa..Hän alkoi opiskella radiokemiaa, että voisi vastustaa ydinvoimaa pontevammin, mutta sitten hän oli mukana tutkimuksessa, jossa tutkittiin ydinjätteen loppusijoitusta. Hän näki, kuinka ydinjätteen radioaktiivinen aine sitoutuu voimakkaasti kallioperän mineraaleihin, jos se hyvin epätodennäköisesti pääsisi karkuun..”Se oli minulle käänteentekevää. Kun Olkiluoto 3, on jonain päivänä käytössä, nostan sille maljan”, hän sanoo ja mainitsee vielä sähkösopimuksestaan..”Siinä luki viimeksi, että 99-prosenttisesti ydinvoimaa, 1 prosenttia tuulivoimaa. Elän niin kuin opetan”, hän hymyilee..Opiskeluaikoinaan, vuonna 1986, hän hankki ensimmäisen hevosensa Hanneksen (Eri-Teräs – Uskoton). Se oli suomenhevonen, ruunikko Ypäjän kasvatti ja legendaarisen periyttäjän Pystin poika..”Sen jälkeen elämä on ollut pelkkiä hevosia”, Häkkinen näkee..Hän oli ollut Järvenpään Ratsastusseuralla esteleirillä lasten seurassa ja oppi silloin pysymään hypätessä ratsailla, vaikka aiempaa kokemusta hyppäämisestä ei ollut. Lopulta hän jopa voitti leirikisat..Se oli tärkeä leiri. Esteratsastus vei sydämen, ja siltä tallilta löytyi myös Hannes. Häkkinen muistaa, kuinka hän Hanneksen ostettuaan seisoi tallin pihalla riimunnarusta pidellen. Hän oli tajunnut, että tilanteessa oli jotain käänteentekevää..”Kysyin itseltäni, että tiedätkö, mihin soppaan olet lusikkasi laittanut. Mutta enhän minä yhtään tiennyt!” Häkkinen hymyilee nyt..Hannes oli hieno hevonen, peloton ja rohkea. Se teki kaiken, mitä siltä pyysi, ja paljon siltä pyydettiinkin..”Ei siihen aikaan kukaan muukaan ajatellut mitään”, Häkkinen vähän puolustelee itseään..Pari hyppäsi kotona jopa 130-esteitä, ja voitti kenttämestaruudet 1988, ensimmäisenä vuonna, kun he kilpailivat kenttää. Häkkinen ajoikin Hanneksella, koska tottahan se oli Ypäjällä opetettu ajoon, hän ajatteli. Häkkinen opetteli kirjasta, kuinka valjaat laitetaan, ja luuli, että vaikeudet kuuluvat asiaan. Vasta myöhemmin hän kuuli – Kerstin Nybergiltä kesken ajolenkin ja värikkäin sanamuodoin – että ei Hanneksella voi ajaa, se on siinä hengenvaarallinen..RatsastuksenopettajaksiOpiskeltuaan joitain vuosia kemiaa Häkkinen päätti hakea Ypäjälle, ja pääsi mukaan ensimmäiselle 2-vuotiselle ratsastuksenopettajakurssille vuonna 1989. Vaikka lopputulos oli hyvä, mikään menestystarina ROK ei ollut..”Hevosestani Greta Greenistä sanottiin 2000-luvun puolivälissä Kyvyt Esiin -karsinnoissa, että kyvytön, haluton tai ainakin kuriton – silti se sijoittui myöhemmin Laatuarvostelussa ja Breedersissä. Minusta taas Kari Haimi sanoi 1991 valmistuessamme, että Eerika, sait nyt läpi kouluratsastuksen ja nuorten hevosten koulutuksen, mutta älä koskaan kouluta nuoria hevosia”, Häkkinen paljastaa..Syyksi hän miettii, että hänen tasapainonsa ei ollut hyvä, eikä hänellä siihen aikaan ollut hevosenlukutaitoakaan..”Esteet menivät paremmin, koska siinä ajattelen eteenpäin”, hän analysoi..Mutta niin kuin sanotaan, oppiminen on ikuista. Hevosenlukutaitoa Häkkiselle opettivat hevoset, ja tasapainon ratsastukseen toi Centered Riding..”Se on pelastanut minut. Luimme Sally Swiftin kirjaa ROKilla englannin kielen kirjana, ja kun Wendy Murdoch tuli pitämään ensimmäistä CR-ohjaajakurssia Suomessa, olin mukana”, hän kertoo..Hän painottaa, että CR on työkalu, joka opettaa vartalonhallintaa..”Sitä suren, että se niputetaan ismiksi, vaikka se on maalaisjärkinen työkalupakki. Fanaattisuutta kammoksun kaikissa ratsastuksen asioissa”, Häkkinen sanoo..KiuruvedelleVuonna 1993, kun kemian opinnoista puuttui enää gradu ja lopputentti, Häkkinen lähti Kiuruvedelle opettamaan ratsastusta. Siellä hän rakastui pohjoisempaa Suomeen ja opettamiseen. Opettajaopinnot hän suoritti Lepaan Puutarhaoppilaitoksessa. Kiuruveden jälkeen hän opiskeli vielä matematiikkaa Joensuussa ja fysiikkaa Kuopiossa. 2000-luvun puolivälissä hän siirtyi lukion opettajaksi. Opettajan työ sopii intohimoiselle hevosharrastajalle hyvin, eikä vähiten lomien takia..Opettaminen on myös hänen intohimonsa, on se sitten hevosten kouluttamista tai ihmisten opettamista matematiikassa tai ratsastuksessa..”Eniten tykkään siitä, kuinka ihmiset ja hevoset alkavat luottaa siihen, että he oppivat. Siitä tulee positiivinen, itseään ruokkiva kehä”, hän selittää..Itse asiassa nykyiseen työpaikkaansa hakiessaan hän sanoi työhaastattelussa, että hevosten ja ihmisten opettaminen on samanlaista..”He sanoivat, että vaikutat mielenkiintoiselta tyypiltä, ja palkkasivat minut”, hän hymyilee..Ensimmäinen kasvattiYpäjän aikana Häkkinen osti Hanneksen rinnalle Suomessa syntyneen puolalaissukuisen pienen tamman Grosbeakin, jonka isä oli Labirynt. Sitten kun hänen ROKin aikainen kämppäkaverinsa Saara Rantapuu teetätti omalla tammallaan varsan, hän otti mallia..”Tajusin, että varsan voi kasvattaa myös tavallinen ihminen, eivätkä vain Lönnholtzit ja sellaiset”, hän sanoo..Grosbeak kuoli 8-vuotiaana liukastuttuaan, mutta sen varsasta Gretna Greenistä kasvoi huipputamma, joka kilpaili 150-luokkia Kimmo Kinnusen, Mikko Heimosen ja lopuksi Aki Hannulan kanssa. Meni se jopa jonkun 160-radan, ja Häkkinen itse hyppäsi sillä pari 140-luokkaa, mitkä hänen mukaansa olivat jo täysin yläpuolella hänen oman osaamistasonsa..Tämän vuoden alussa Gretna Green palkittiin jälkeläistensä perusteella valiopalkinnolla – eikä koko Suomessa ole kuin 10 valiopalkinnolla palkittua ratsutammaa..Gretna Green on nyt 29,5-vuotias, ja asuu entisellä hoitajallaan. Sitä ratsastetaan vähän ja hoidetaan paljon..”Tietenkin minulla on sitä ikävä, mutta nyt se on paikassa, jossa se pääsee kesäisin uimaan monta kertaa päivässä, ja sitä se rakastaa. Ja heillä on aikaa tehdä esimerkiksi pieniä nuotioita ötököiden karkottamiseksi”, Häkkinen selittää..Hänen oma hevosenhoitonsa on yhdistelmä luonnollisuutta ja helppoutta. Hevoset ovat pääosin pihatossa, ja ori Gripen Green yöpyy välillä ulkona, välillä sisällä..Häkkisen tontilla asuvat 13-vuotias Greta Green (Jet-Set D), sen varsa, 3-vuotias Gripen Green (Flipper d’Elle), Gretna Greenin 9-vuotias varsa Gratia Green (Eldorado van de Zeshoek) sekä sen 5-vuotias varsa Graffia Green (Cartier)..Montaa ei ole kasvatusuran aikana myyty, vain pari epäonnista, ja Jone Illillä nyt oleva Gregory Green, josta Häkkinen omistaa puolet, mutta jonka elämästä päättävät sen toiset omistajat Pekka ja Pia Larsen..Tavoitteena omat ratsut kilparadoilleHäkkinen kertoo, että hänen kasvatuksessaan koko ajan tavoitteena on ollut, että hän voisi itse harrastaa kilparatsastusta. Kuten jokainen kasvattaja tietää, siinäkin on riittävästi haastetta. Viime vuosina Häkkinen on kilpaillut Greta Greenillä koulua ja Gratia ja Graffia Greeneillä pieniä esteitä ja jopa kenttää..”Viime vuonna pääsin radalle, ja se oli ihanaa, niin ihanaa! Juttu on se, kuinka me tullaan sieltä puskista, ja me ollaan tehty omia juttuja. Sitten katsotaan, onko meidän mahdollista pärjätä niille, jotka taas ovat tehneet omalla tavallaan”, Häkkinen selittää..Hänellä itsellään 60 ikävuotta on jo hieman lähempänä kuin 50. Siihen nähden 120 olisi unelmien taso..”Mutta juuri nyt ei ole kvaaleja edes metriin”, hän täsmentää..Periaatteidensa mukaisesti hän pyrkii silti rakentamaan kaikki hevosena valmiiksi mahdollisimman isoihin tehtäviin. Hän luo niille itseluottamusta, tekniikkaa ja osaamista vähän kerrallaan opetellen itsekin uusia asioita, mutta kunnioittaen sitä, mikä vanhassa on hyvää..”Ajattelen, että teen koko ajan GP-hevosia”, hän sanoo..Hän miettii, että ei ole poissuljettua, että jonain päivänä hän vielä antaisi hevosensa jollekin isolle nimelle isoihin luokkiin. Mutta jos niin ei käy, ja hän hyppää jatkossa metriä hevosellaan, jolla olisi kapasiteettia 150-luokkiin saakka, hän ei aio kokea huonoa omaatuntoa. Hevonen ei siitä kärsi, jos se tekee helpompaa, kuin mihin se pystyy. Ja ratsastajalle taas hienolla hevosella ratsastaminen on hienoa..”Ystäväni omistaa Maria Astikaisen aiemmin kilpaileman quarterin Chic Ruf Enterprisen, ja meillä on yhdessä Ferrari-kerho. Koska onhan se hienompi mennä maitokauppaankin Ferrarilla, kuin vanhalla Ladalla. Ihmisellä ei voi olla liian hyvää hevosta, kunhan se on hänelle sopiva”, Häkkinen sanoo. ”Minusta ihmisen ei ikinä pidä ajatella, että hevonen olisi hänelle liian hyvä.”.Eerikan sääntöMutta niin, juuri nyt Häkkinen ei ratsasta millään, eikä hän edes saa purettua heinäkuormaa. Sellainenkin vastus oli toissa viikolla: 200 paalia ja yksi toimiva käsi..”Mutta neljä naista tuli ja purki sen puolessa tunnissa. Ihmiset ovat ihania”, hän sanoo..Tietenkin siinä pitää olla vastavuoroinen, ja Häkkinen lähettää kiitoksen myös Jarekille taivaslaitumille. Se teki paljon PR:ää opettaen ihmislapsia ratsastamaan ja hevoslapsia liikkumaan maailmalla. Samalla se toi Häkkiselle monta luotettavaa ystävää..Häkkinen sanoo olevansa positiivisen palautteen matkasaarnaaja. Koskaan ei voi tietää, mikä lause tai luonnehdinta on se, joka jää oppilaan tai muun kanssakulkijan mieleen. Hän kertoo, kuinka heillä koulussa vieraili Balkanilta kotoisin oleva poika, joka oli valmistunut 4 vuotta sitten..”Hän muisti, kuinka olin sanonut hänelle ja hänen kaverilleen, että kun te pojat olette oppineet noin hyvin suomenkin. Se oli jäänyt heille mieleen, kun heitä ei paljoa ollut kehuttu”, Häkkinen kertoo..Koska elämä on joskus kovaa, tarvitaan positiivisuutta ja yritystä. Niinpä Häkkinen esittelee Eerikan 51-prosentin säännön: jos edes vähän yli puolet asioista menee oikein, ollaan oikeassa linjassa..”Eteneminen on silloin hidasta, mutta oikeaan suuntaan”, hän sanoo..Ja liian nopeasti ei saa tehdäkään, se on väärin niin oppilaille kuin hevosille..Oikeaan suuntaan menee hänen elämänsäkin, hän uskoo. Käsi paranee, kilparadat odottavat ja heinät saadaan katon alle ja sieltä säännöllisesti hevosten eteen..Hän on valinnut elämäntavan, joka vaatii turnauskestävyyttä. Häkkinen kertoo, että koskaan hän ei ole oikeasti halunnut luopua hevosistaan. Paljon ne vievät, mutta paljon ne antavat..”Ei se olisi mun juttu päästä helpommalla. Mä haluan tän elämän. Tämä on kaiken vaivan arvoista”, hän sanoo.
