"En ole ikinä mihinkään ryhtynyt, vaan ajautunut", tiistaina 20. helmikuuta 60 vuotta täyttävä hevoshieroja Tuula Pursiainen nauraa.
Hevoshieromisesta tuli ammatti pikku hiljaa, vaivihkaa.
1980-1990-lukujen taitteessa hän kiinnostui omien hevostensa lihashuollosta.
Yhtäkkiä hän oli hieroja, jonka palveluksia halusivat kaikki, vaikkei ollut vielä virallista titteliäkään.
"Ensin hoidin omia hevosia, sitten kavereiden, ja sitten huomasin, että mullahan on kalenteri ihan täynnä", Pursiainen muistelee nauraen. Ensimmäinen ravihevonen oli nelivuotias lämpöinen tamma Tampereella, jossa ei ollut mitään ongelmaa.
"Kun olin sitä aikani tutkinut, enkä löytänyt siitä niin mitään vikaa, sanoin omistajalle, että kerro sä mikä tässä on, kun minusta tämä hevonen on ihan terve."
Omistaja oli vaikuttunut siitä, että Pursiainen ei lähtenyt tekemään vikaa, jota ei ollut, eikä kirjoittamaan kuvitellusta vaivasta laskua.
Hierominen alkoi tuntua omalta alalta. Pursiainen halusi tutkinnon.
Muistaakseen vuonna 1997 hän meni Ypäjällä hevoshierojakouluun, jossa olivat opettajina Annika Tähtinen ja Seppo Hyyppä.
Koko kroppa tarvitaan
Pursiainen korjaa heti harhaluulon, että hieroja olisi erityisen vahvakätinen.
"Ei, ei. Pelkillä käsillä tätä työtä ei pysty tekemään, kädet ei jaksaisi ikinä", hän sanoo. "Tämä on kuin taichi'tä. Tarvitaan koko kroppa työhön, ja vartalon voima, varsinkin keskivartalon ja takapuoli ja jalat. Jos jännittää hartioita eikä hengitä, se aiheuttaa, että hevonen jännittyy ihan saman tien, koska se lukee sinun kehosi kieltä koko ajan. Ja siis ihan siksikään niitä käsiä ei kuormiteta, koska sormenpäiden tulee olla herkkänä, kun saan sormien välityksellä informaatiota hevosen lihaksistosta."
Kuin lukisi sormenpäillään sokeain pistekirjoitusta?
"Joo, kyllä."
Pursiainen ei aloita ollenkaan, ennen kuin on esitellyt itseni hevoselle ja se antaa ol''n kuin luvan ruveta manipuloimaan. "Ei siitä olisi mitään hyötyä, jos hevonen ei ole mukana hommassa."
Toki hierominen on fyysistä, rankkaa työtä. Pursiainen huomaa tämän itse asiassa usein asiakkaissaan.
"Mä saatan sanoa, että otat siitä hevosestasi tämmösen otteen ja sitten jatkat kymmenen minuuttia. Asiakas sanoo seuraavalla kerralla, että hyvä että yhden minuutin jaksoin."
"Työpäivän jälkeen on väsynyt koko vartalo, kun siinä tanssii koko päivän hevosten mukana ja vierellä."
Pursiaisen tytär Anna-Leea Väisänen on seurannut äitinsä jälkiä ja on hevoshieroja myös. Silloin tällöin äiti ja tytär tekevät töitä yhdessä, Usein esimerkiksi Juha Utalalla ja Markku Niemisellä.
Piti tulla maanviljelijä
Mikkelin Kalvitsassa syntyneestä Pursiaisesta, tyttönimeltään Kiukas, piti tulla maanviljelijä. Ehti hän maanviljelijä ollakin, lypsytilallinen.
”Minulla oli 50 nautaa, ja muutama hevonen siinä, viljelin peltoja kesät ja tein metsätöitä talvet. ”
Pursiainen piti omaa kotitilaansa ensin silloisen aviomiehensä kanssa ne muutamat vuodet, mitkä liitto kesti ja sen jälkeen jatkoi yksin, kunnes vuonna 1990 tapasi nykyisen miehensä Ilkka Pursiaisen ja muutti tämän myötä Kangasalle.
Nyttemmin vanha lapsuuden kotitila on jo myyty, mutta noilta ajoilta ovat perua kätevyys mitä moninaisimpiin toimiin ja töihin. Maatilateknisessä koulussa opetetaan kaikenlaista ja loput oppii ammatissa.
Pursiainen osaa sekä piirtää että rakentaa navetan. Ja on rakentanutkin. Hänen kotonaan kaikki remontit hoituvat omin käsin. Hän on rakentanut omin käsin rantasaunat ja kesämökit.
”Olen kätevä korjaamaan mitä vaan. No, sähkötöitä en tee itse sentään. Mutta moottorisaha ja kaikki työkalut pysyvät kyllä käsissä.”
Pursiainen luokittelee itsensä "puolieläkeläiseksi", joka pitää viikonloput vapaata ja yrittää tehdä töitä neljänä päivänä viikossa.
Myöskään klinikkaa ei enää ole. Sitä hän piti Kangasalla eläinlääkäri Heikki Saarisen kanssa vuosina 1998-2018.
Hän pitää Teivon vierastallissa säännöllisesti vastaanottoa, mutta muuten kiertää tuttuja talleja. Ulkomaan matkustukset hän on jättänyt jo pois.
"Ruotsissa käyn muutamalla tallilla."
Ratsut ovat jääneet lähes kokonaan.
"Kun lopetin maajoukkueen hommat kolme vuotta sitten, jätin sovinnolla kaikki ratsut. Olen hoitanut niin Kyran, Henrin, Emman kuin Fian hevosia."
Pursiainen kävi olympiajoukkueen mukana muun muassa Hongkongissa vuonna 2008.
”Siellä hoidin myös britti Emma Hindlen, tanskalaisen Nathalie zu Sayn-Wittgensteinin, valkovenäläisen Anna Korelovan ja Portugalin tiimin hevosia. Kahden ensimmäisen hevosia hoidin 15 vuotta.”
Pääasiassa Pursiainen on maajoukkuetasolla hoitanut kouluhevosia, mutta kisoissa myös estehevosia ja jopa lännenhevosia.
Fyysisesti kouluhevosilla rasittuu takaosa, lanneselkä ja koko ylälinja, estehevosilla lavat ja etuosa, takareidet ja takapolvet.
Ravihevosten vaivat ovat usein heijastumaa kavion saamasta iskusta.
"Lavat ottaa kovaa iskua vastaan ravihevosilla. Ja jos on huono tai epätasainen tai liukas pohja, niin vielä enemmän."
Pursiainen sanoo hieman yllättävästi, että kouluhevosen työ on kaikkein vaativinta.
"Se valtavan staattista, ja siinä on valtavat määrät toistoja. Samalla edellytetään lähes täydellistä suoruutta ja suurta notkeutta. Kouluratsukko on koko ajan jäätävän suurennuslasin alla - ei saa olla liikevirhettä, vinoutta eikä saa kieli vilahtaakaan suusta ulkona."
Pursiainen ei sano, että esimerkiksi piaffi sinällään olisi fyysisesti välttämättä erityisen vaikea suorittaa. "Kaikkihan ne liikkeet ovat sellaisia, mitä hevoset luontaisestikin tekevät. Piaffi on toisille tosi helppo, toisille vähän vaikeampi, rakenteestakin riippuen."
Pursiainen näkee, että piaffissa vaikea on se henkinen puoli. "Pitää ravata, mutta ei saa mennä eteenpäin."
Hän näkee, että kouluhevoselta vaaditaankin eniten juuri henkistä kestävyyttä.
"Tosiaan se, että tehdään koottuna samoja juttuja päivästä toiseen, tuhannet ja tuhannet tunnit, se ei ole kaikille hevoselle helppoa. Väitän, että olympiahevonen tulee siitä hevosesta, jonka korvien väli on kestävin."
Toisaalta Pursiainen sanoo nähneensä monia erilaisia systeemejä rakentaa hevosia. ”Mä sanoisin näille tämän päivän kaikkein ehdottomimmille ihmisille, että hyvin monenlaisilla tavoilla voi tuoda niitä hevosia eteenpäin. Ei ole olemassa mitään mustavalkoista yhtä tyyliä ”näin treenaamme kouluhevosta”. On monta tietä Roomaan.”
Pursiainen on aivan erityisen väsynyt somessa tapahtuvaan neuvomiseen.
”Ihmiset, jotka eivät saa hevosta itse edes peräänantoon, istuvat punaviinilasi kädessä tietokoneella ja arvostelevat kaikkea mitä näkevät. Joku luotiviivan takana oleminenkin – joillekin hyvärakenteiselle, notkeille hevosille se on niin helppoa, että ne hakeutuvat sinne, vaikka heittäisit ohjat kaulalle. Ja sitten taas joku oikein paksupäinen suomenhevonen on tukalassa tilanteessa niskansa kanssa jo paljon ennen kuin sen nenä on lähelläkään luotilinjaa.”
Isot juhlat kesällä
Syntymäpäivänä Pursiainen syö hyvää ruokaa - sellaista, missä on yrttejä, valkosipulia ja jotakin hyvää lihaa, juo hyvää viintä, ja ehkä aperitiiviksi myös suosikkijuomaansa gin tonicia.
"Olen miettinyt ylikypsää peuranpaistia suppilovahveroilla, karamellisoiduilla porkkanoilla uuniperunoilla ja -punajuurilla ja siihen joku oikein hyvä salaatti."
Nämä synttärit pidetään perhepiirissä muutaman läheisimmän ystävän kanssa, jotka ovat hevosihmisiä. Kesällä Pursiainen aikoo juhlia isommin ja samalla vietetään myös lennonjohtajan töistä eläkkeellä olevan puolison 60-vuotissyntymäpäivät.
Joskus Pursiainen miettii, onko elämää hevoshieronnan jälkeen. Aivan varma hän ei vielä ole, että onko.
”Mutta jos mä joskus päätän lopettaa, rupean todennäköisesti tekemään erilaisia puu- ja metallisepän töitä. Niihin olisi osaamista, aika vain puuttuu."
20.2. Poistettu Elian Web ajokuvan kuvatekstistä. Kuvassa on jokin toinen hevonen, jonka nimeä Pursiainen ei muista.