Leo Räisänen oli Rantasalmen ravivirtuoosi

Leo Räisänen syntyi 5.1.1932. Hän nukkui pois 24.9.2026.

Hevosurheilu julkaisee 9 vuotta sitten tehdyn jutun Räisäsestä hevosmiehen muistolle:

Kahta suomenhevosta valmentava Leo Räisänen on St Michelin vakiokävijä, jolle on jäänyt erityisesti mieleen polviinsa "kauhheen kuuluvasti" lyönyt ME-hevonen.

Leislahden rannan välkehtivä pinta kangastaa vihreän hirsitalon ja punamultaisen tallin välistä. Täällä ruoho leikkaantuu perinteisin hevosvoimin, sillä pihalla kulkee vapaana vieraista piittaamaton islanninhevosvarsa ja vaalea, kipakannäköinen poni.

Ollaan Leo Räisäsen lapsuudenmaisemissa Rantasalmella, niillä samoilla asumuksilla, joilla myös sotilassukuun kuulunut kenraalimajuri Carl Gustaf Ehrnrooth syntyi ja kasvoi. Näillä vesillä suojeluskunta heitteli sotien varjossa aseita vesistön kätköihin siltä varalta, jos sattuisi selkkaus itänaapurin kanssa.

Lohkotulla rantatilalla asuu nykyisin monta sukupolvea Räisäsiä, kuten velimies Reijo ja tämän poika Janne.

”Yhtenä päivänä tuli jottain porukkoo pihhaan. Olivat sitten näitä vanahojen asukkaitten jäläkeläisiä, jotka halus kahtoo meiän maisemia”, Leo Räisänen kertoo Ehrnroothin jälkipolvien muutaman vuoden takaisesta yllätysvisiitistä.

Sitä Leo ei tule maininneeksi, sattuivatko vieraat pihaan silloin, kun talon isäntä oli parhaillaan kengittämässä hevosia. Sillä vetreän hevosmiehen käsissä pysyvät yhä vuolupuukko ja vasara, vaikka toinen olkapää ei ota täysin toimiakseen vuonna 1984 Joensuun raveissa sattuneen kolarin ja hoitovirheen seurauksena.

”En minä ennee takajalkoja, mutta etujalat männöö jotenkuten. Semmosta nuljjuuta se homma.”

Tämän hetken treenihevoset ovat visulilainen Rahima ja classicphotolainen Sirius Leis.

”Minun kaveri on Jussi Heimonen, jonka kanssa on kymmeniä vuosia porukassa pietty hevosia. Jussihan se on niin innokas, minä öisin jo lopettanu”, Leo väittää.

Räisäsen kotona on ollut aina hevosia, ja varsinainen hevosmiesura alkoi puolipakosta 30-luvun lopulla.

”Kun nuoremmat miehet joutu rintamille, minun piti ruveta syöttelemään hevosia kotona. Vuonna -39 hevosista oli kova kysyntä. Meilläki kahta tammaa varsotettiin.”

Toisen niistä, Sirkka-tamman isä toi Kuopion markkinoilta. Pikku-Leo kuuli kärrynpyörien rahisevan jo kaukaa.

”Pellot oli pisteaioilla ympäröity ja niissä oli kaks porttia. Kuului kärrin pyörinä ja viimesintä porttia aukaistiin. Aloin juosta riihelle päin ja siinä isä jo huus ptruuta. Minä hyppäsin kärreille ja ohjjiin ja räpsäytin tammaa takapuolelle. Olin siinä seittemänvuotias. Siitä se jäi verriin se hevoshomma.”

Sirkka-tammaa Räisänen kuvailee asialliseksi, pikkuisen livakaksi ja lyhytaskeliseksi tammaksi, jolla teetettiin viitisen tahi kuutisen varsaa. Kylällä oli Himo-niminen ori, jolla Sirkkaa astuteltiin.

”Siinä oli varmaan lämminveristä, kun se oli niin lihaksikas pikkunen käppyrä ja huonoravinen. Matti ja Erkki Huopalainen ajeli sillä kilipaa.”

Ensimmäinen oikein hyvä hevonen syttyi kotikasvatista. 44-aikainen, lentäväläinen Tuike-tamma tuli talliin, kun sukulainen sitä tarjosi.

”Serkkumiehelle tuli kova autokuume, ja sillä oli väkipäinen tamma Lohdutuksen pojasta. Se tarjos, että osta hevonen, että hän suapi auton. Sanoin, että niin on kovasuinen hevonen, että pittää puottoo hintaa. Sen se sano, että hää astutti tammaa Aki-orriilla, mutta ei taia olla kantava.”

Leo Räisänen treenasi Tuiketta, joka paksuuntui ja paksuuntui.

”Juotin lenkin jäläkeen tammalle kylymää vettä, niin varsahan se potki mahassa.”

Syntyi Jytä-Raketti, komea-askelinen, mutta Leon mielestä turhan hidaskasvuinen ori.

”Se oli nelivuotijaana vuan 148 senttiä. Minä jo myöpättelin sitä, kun aattelin, ettei tuommosella tee niittään. Yritin myyä, 2500 markkaa pyysin, ei kelevannu kellekään. Minun tuuria oli.”

Jytä-Raketti oli ikäluokkansa kärkihevosia, ja Räisänen ajoi sillä kautta aikojen ensimmäisen suomenhevosten Derbyn voiton vuonna 1975 ajalla 32,9.

”Hirmu pehmyt ja sorapintainen oli se Jyväskylän rata. Yks toinen ajoi kärriin kiinni ja Jytä-Raketti laukkas ja jäi huit hiiteen. Mut sit ku lähti vauhtiin, niin se tuli selevään voittoon.”

Voittoraha tuntui siihen aikaan isolta, sillä se oli kokonaiset 500 markkaa. Etelän parhailla radoilla saattoi kovastakin lähdöstä tienata vain pari sataa. Leo Räisänen huomauttaa, että sen aikaista palkintoa pitää verrata elintasoonkin.

”Ei polttoainekaan maksanu kuin 7-8 penniä litralle.”

Mikkelin ajajaliigavoittoja Leo Räisänen muistelee ottaneensa kaksi peräkkäin. Pääasiassa voitot kertyivät oman tallin kalustolla.

”Enhän minä ylleensä vieraita lähteny ajamaankaan, paitsi jos joku kävi pyytämässä. Omia ajelin, en jahanna sillein muitten ajettavia.”

Syrjäsen Pentin Tina Turner -tammaa Räisänen ohjasti usein, se oli pärjäävä ja nopea hevonen, joka Räisäsen mukaan tahtoi ”vähän lössätä lopussa”. Luottohevosenomistaja oli myös Jarkko Ralli Juvalta.

St Michel -viikonloppuina Räisänen ei muista ajaneensa järin usein kilpaa. Ne kinkerit olivat lähinnä poikain huvitusta.

”Kahtomassa oon käyny melekeinpä joka vuosi. Paitsi kun lonkka leikattiin, meinasi jiähä kahtomatta.”

Väliöiksi ei koskaan jääty kaupungin keskustaan, vaan porukalla lähdettiin lomakeskus Järvisydämeen, joka on edelleen voimissaan Rantasalmella.

”Tuolla Ahvenlahella ajetaan talavella hevosia”, hän osoittaa Järvisydämen niemen taakse, kunhan on ensin tarkistanut lomakeskuksen laiturilla, liekö siihen kiinnitetty iso ja komea alus on Laakkosen veneitä.

”Näyttäs olevan”, hän aprikoi. Leo Räisänen tapailee lomakeskuksen kahviossa hevosen nimeä, joka St Michelin historiasta on jäänyt erityisen kirkkaasti mielen päälle. Se oli isokokoinen ori, joka myöhemmin jätti tukun hyviä jälkeläisiä.

”Kiinnitin huomiota, miten voi olla hyväpäinen hevonen, kun hakkas poloviinsa niin kovasti, että kuului katsommoon asti. Ihme ku mänöö eteenpäin tuolla viisiin eikä laukkaa. Pätkii tuo muisti, etten nimee nyt muista.”

Myöhemmin päivällä Innasen Karin tallilla Savonlinnassa vieraillessa nimi juolahtaa mieleen. Sehän oli Smooth Blend.

Vaikka Leo Räisänen itse vöivottelee ”tementian iskevän”, niin hänellä on yhä kerrottavanaan monia hyvin yksityiskohtaisia muistoja, esimerkiksi 60-luvun puolessavälissä hankkimastaan ensimmäisestä lämminverihevosesta.

”Lähettiin yhtenä pyhänä Savonlinnan raveihin ja ekan kerran näin lämpöisiä, ne oli niin ylväännäköisiä hevosia. Sanoin pojille, että huutokauppa ois Helsingissä Laulumiehen hotellissa. Eiköhän lähetä ostamaan lämminverinen.”

Huutokauppaan mentiin, eikä ilman hankintaa tultu ulos.

”En ymmärtäny suvuista yhttään niittään, mutta katoin, että yhellä tammalla on amerikkalaisia nimiä suvussa emälinjan puolella, Hambletonian voittajakin. Tuota pitää huuttaa!”

Joku tarjosi tuhat markkaa, Räisänen nosti hintaa satasella. Kilpahuuto jatkui, kunnes Rantasalmen mies teki ratkaisevan liikkeen.

”Riäkäsin 1800 markkoo, vaikkei ollut rahhookaan ku 2000. Kaikki kahteli, että mikä rahamies se tuo on. Se tamma jäikin mulle. Se oli paras ostos siitä huutokaupasta.”

Iso, virkeä tamma, 168 senttiä säkäkorkeudeltaan. Niin tarkasti Räisänen lämminveritammansa muistaa.

”Diagram kulki jo 2-vuotiaana. Menin Vermoon kaksvuotisten ajoihin ja oisin päässy loppukilpailuun. Yksi kateellinen, jolla oli hellään Ruotsin tuonti, meni tuomaritorniin ja valitti, että laukalla päästin siitä ohitse. Harmitti. Oisin nimittäin jonkin verran pärjänny.”

Diagramilla Räisänen koetti myös Suomenmestaruusajoissa Forssassa.

”Sama hylkyyttäjä oli siellä. Meni minun paikalle, ja olivat siinä niin hätäsiä, että joutuivat langalle seisottamaan. Minun piti ajaa pientareen kautta ja ajoin aina keulaan, kun uusittivat lähtöä. Kolomannella yrityksellä laittoivat minut 20 metrin takamatkalle. Tuomarit piätti, sillon ei ollu minkäänlaisia säännöksiä. Johettiin loppusuoralla, sitten jiätiin kolomanneksi.”

Hyväntuulisena tunnettua miestä ketutti sen verran, että hän päätti avata tuomaristolle sanaisen arkkunsa.

”Menin torniin, että pistän sellasen metakan. Onneksi Anttisen Kaarlo, Ravienkaan johtaja, tuli vastaan rappusissa ja sano, että elä mäne hyvä mies, kun oot niin kiihyksissäs, ne antaa sulle iänkaikkisen ajokiellon! En sitten menny.”

Rantasalmella oli erikoinen tapa harjoittaa värijalostusta. Kun talliin tuntui ilmestyvän pelkkiä ruunikoita, Leo tunsi tarvetta punaisen väriseen hevoseen.

”Isälle sanoin, et pitäis saaha punainen. No se sano, että vie punanen hevonen eteen seisommaan, kun astutat, nii tulloo semmonen. Niin tehtiin, pantiin punanen hevonen puuhun kiinni ja nii tuli tulipunainen solu. Mutta siitä tuli hankuri, pari vuotta ajelin kilpaa ja hukkasin poikkeen.”

Erään kerran, kun Räisänen palaili Käpylän raveista, Tirkkonen-niminen kaveri Heinävedeltä soitti ja kyseli oritta astutusreissulle. Räisänen lähti oriinsa kanssa Korkeamäen ravitallille Heinävedelle, kuten kutsu kuului.

”Esko Mouhu halus lähteä mukaan. Perille ei ollu ees tietä vaan polkua pitkin mentiin. Mutta uuen hirstalon oli Tirkkonen sinne tehny ja pisti kahvit kiehumaan ennen kun mentiin kattomaan hevosia.”

Tallinpitäjä laittoi miehille erikoisen näytöksen pystyyn ottamalla hevoset tallista ja laittamalla ne samaan tarhaan. Piiskan kanssa hän komensi: ”Seis! Riviin!” Ja kaikki tottelivat.

Leo sanoi ääneen, ettei uskalla laskea omaa orittaan irti, kun se on kilpakunnossa, eikä tiedä, mitä voi sattua.

”Meillä on vapaa seksi”, tokaisi Tirkkonen ja asia oli käsitelty.

Tämä omalaatuinen tammanomistaja oli pukenut yllensä mustan pyhäpuvun ja sen alle valkeat alushousut ja valkoisen aluspaidan. Ennen astutusta hän kääri hihat ja lahkeet ja totesi kaksikolle, että uskotteko, ensi keväänä syntyy sukkajalkavarsa.

”No seurraavana kevväänä mentiin kahtomaan, kun arveltiin, että nyt se on syntyny. Ja niin oli joka jalassa polovia myöten valakonen sukka!”

Naapurustossa asuneista Mouhun veljeksistä oli Leo Räisäselle paljon apua. Ja iloa, sillä veljesten tempauksia hän muistelee mielellään vieläkin.

”Esko ja Veikko Mouhu kävivät sodan jälkeen ensimmäisissä totalisaattoriraviloissa Kuopiossa. Ei ollut kyytineuvoja silloin, junalla menivät, ja se oli viikon reissu!” Kuopion ja Rantasalmen väli on noin 116 kilometriä.

Näillä innokkailla Mouhuilla oli Pohjanmaalta tuotu kantaemä, Murrotar-niminen tamma. Se oli Räisäsen mielestä ihan juoksija, ei laukkaillut milloinkaan.

”Pojat teetti siitä varsoja, ja esimerkiks Fannin Muisto on sitä sukua.”

Räisäsen Leon, tai Leukin, kuten tuttavat kutsuvat, uraa ei voi ohittaa muistelematta Suur-Hollola-ajon voittajaa vuodelta 1978. Punainen voittoloimi koristaa vieläkin leislahtelaisen asuintalon seinää.

”Dim Song ei kolomevuotiaana menny startissa kahtakytä metriä lähemmäs muita, ku alako hyppimään paikoillaan. Joku konsti piti keksiä. Laitoin sille kiikarlaput ja kärpäsverkon niihin niittilöillä. Menin Käpylään ajamaan ja voitin pystyyn. Siitä lähtien Dim Song rupes ravvoomaan toisiin takana.”

Kun ori oli nelivuotias, Räisänen matkusti sen kanssa Ruotsiin kruunujahtiin. Erikoisten varusteiden kanssa tuli kuitenkin ongelmia.

”Vanha eläinlääkärikäkkänä ei antanu ajjoo niillä, mäkätti, ja piti ottaa laput poikkeen. Niihän se hevonen laukkas jo ennen lähtölinjoo, se oli siinä se reissu. No vuojen piästä rupes olemaan Ruotsissakkii kaikenlaista nuamaria ja huppuva.”

Valmentaja kehitteli myös hevoselle asennettavat korvatulpat mielessään Derbyn voitto Polariksella. Niillä Polaris rauhoittui ja teki starteissa totta.

”Aattelin, jotta oon Polariksella varma voittaja Derbyssä. Mutta se hevonen oli nii hullu syömään heinää eikä siihen aikaan tehty koliviljelmiä eikä semmosia, ja sillä meni maha sekasin. Minä ripottelin ämpäriin ruisjauhoja, ja Polaris oli 2-3 viikkoo laitumella, jotta sais sen lihomaan.”

”No sillehän iski kovat paineet. Läksin pari viikkoa kokeilemaan sitä radalla ja se oli paineissaan ja kovaleukanen ja vei minua 10 kilometriä. Aattelin, ettei hyvä seuroo. Vein hevosen järveen seisomaan monta tuntia, mutta kaviokuumeenhan se sai.”

Skutnabbin Erik tiesi, että kollega oli kehitellyt korvatulpat. Hän pyysi tulppia lainaan omalle Casalleen, vuosi oli 1970.

”Nappi soitti, että anna ne hänelle lainaan. Annoin, mutta sanoin, etten antas, jos hevonen ois ollu terve. No Nappi voitti Casalla Derbyn.”

Nykyhevosista Leo Räisänen summaa sen, mikä havaittavissa on:

”Nopeuet kasvanu ja tasoa tullu lisää, vehkkeet ja kärrit kehittyny.”

Räisänen on pitänyt taitojaan yllä ja seurannut radan varressa hevosten juoksuja tiiviisti. Eräs vieläkin starttaileva suomenhevonen kiinnitti Räisäsen huomion. Hevonen laukkaili, vaikka selvästi pinnan alla piili lahjoja.

”Minä se saisin tuon hevosen ravvoomaan”, hän sanoi omistajille.

”Tein omatekoset 600 gramman kengät sille, ku se löi poloveensa ja selevästi siästi sitä. Pikkasta vaille 30 000 euroa ne omistajat tienasi sillä.”

Räisäsen yksi projektihevonen oli myös iso lämminveriruuna, jolla oli peitsitaipumusta. Leo asetteli ruunalle painoputsit ja pyöräytti sitä radalla – ja hevonen ravasi lähes moitteetta.

”Löin sen puolpyöreeseen painavaan kenkään, löin orsia yhen keskelle ja yhen taakse. Tää oli Käpylän aikoo. Kävi sillä viisiin, ku mäni niin hyvästi, nii hevonen lähti kottiisa ja muualle reeniin. En antanut kenkiä mukkaan, vuan otin pois. Ne kävi sillä Käpylässä ja Lappeenrannassa, eikä tullu muuta ku laukkoja. Myöhemmin pyysivät minua ajamaan ku oli minun kanssa nii hyvin menny. Otin kengät mukkaan ja tallinkäytävällä nappasin ne etusiin ja mentiin suoraan tarttiin. Suoran mitalla voitettiin.”

Hyväntuulinen ravivirtuoosi harmittelee tällä hetkellä elämässään vain kahta asiaa. Sitä, kun nimimuisti alkaa reistailla ja sitä, kun Rantasalmella ei pääse enää pelaamaan totopelejä. Ennen kylällä oli useampikin pelipaikka, mutta nyt ei yhtään, vaikka luvattu on. Tietokonetta Leo ei omista.

”Ei näy ravitkaan, vaikka ostin televisioon semmosen kortin, millä pitäs näkyä. Hävis näkymästä. Nää on semmosta liikemiehen hommoo, ois pitänä valtion puuttua”, Rantasalmen ravivirtuoosi paaluttaa.

”Jos oli vaikee hevonen, se vietiin Leukille”

Leo "Leukki” Räisänen on aina tunnettu ravipiireissä ystävällisenä ja avuliaana kollegana, joka on taitanut vihaistenkin hevosten hoidon.

”Sitä ite kun oli nuorempana niin kovasti tosissaan, niin Leon kanssa matkatessa aina rauhoittui. Jos tultiin raveista, eikä kaikki ollu menny putkeen, Leo katsoi jo aina eteenpäin. Siinä leppyi itsekin”, savonlinnalainen ravivalmentaja ja -ohjastaja Kari lnnanen muistelee lukuisia yhteisiä ravimatkoja.

Sama lempeys päti myös hevosiin.

”Jos oli oikein vaikeita hevosia, niin ne meni aina Leukille. Hänessä on semmoista hevosmiestä, joka osaa lukea hevosta. Leukki on aina tiennyt, jos joku hevonen on pantu liian ahtaalle tai kiusattu vaivojen takia.”

Räisänen itse mainitsee muutamia, joiden kanssa elo oli jatkuvaa varuillaanoloa.

”Mr Caros oli semmonen, että kun mänin lähelle, ensimmäisenä hävis takki. Se katto ku härkä silimmiin. Kaks elläinlääkäriä oli tehny siitä tervveen paperit, mutta kun se viettiin teuraaks Savonlinnaan, niin selevis, että toinen keuhko oli kuin märkä rukkanen.”

Suur-Hollola-voittaja Dim Songkaan ei ollut helpoimmasta päästä, eikä Veli Hopia, jonka korvienväliä ja jalkoja hoidettiin järvessä uittamalla.

Räisäsen hevosmiesuraa on leimannut jatkuva tiedonjano. Siinä on luettu ”Ameriikan oppaat” ja tutkittu hevosia perinpohjin.

”Leolla on aina ollu semmonen uteliaisuus ja tiedonjano. Se on varmasti vienyt häntä eteenpäin. Jos vaikka hevonen jouvuttiin lopettamaan jonkun vaivan takia, Leo saattoi jalan tutkittavaksi, että mikä siinä oikeen oli.”

Kerran Kari Innanen hälytettiin hätiin erääseen paikalliseen talliin, jossa oli todellinen ongelmahevonen. Kukaan ei uskaltanut ottaa vihaista tammaa karsinasta, sille heiteltiin sinne vain ruokaa.

”Minä sain sen just ja just kiinni. Sanoin, että elekää päästäkö tätä enää ihmisten lähelle, lopetukseen vaan. Niin eivätkö ne vieneet sen tamman Leukille!”

”Se on varmaan ainoita hevosia Suomessa, josta on saatu vakuutusrahat tamman mielenterveysongelmien vuoksi”, Innanen hörähtää.