Täyden palvelun kasvatuskokonaisuus – siemennyksestä opetusvalmiiksi varsoiksi
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Hevosurheilun Jalostuskuvastossa 2025 (19.2.2025).
Pitkäaikainen haave konkretisoitui syksyllä 2008, kun Susanna Raevaara ja Jukka Vepsäläinen ostivat Rautalammilla sijaitsevan tilansa. Sinne pariskunta muutti Kuopion Kurkimäestä, missä heillä oli pieni neljän hevosen talli. Molemmat kävivät silloin töissä muualla.
”Haaveena oli kuitenkin koko ajan se, että löytäisimme jostain sopivan, isomman paikan”, Raevaara sanoo.
Kilpahevosia pariskunta oli omistanut 80-luvun puolivälistä asti, ja ensimmäiset omat kasvatit olivat syntyneet 2000-luvun alussa. Yksi kasvatusinnon sytyttänyt kipinä oli ollut Passionate Kemp.
”Saimme ostaa Passionate Kempin emän Sonata Lobellin, kun Passionate Kemp vierotettiin”, Jukka Vepsäläinen kertoo. ”Tamman huikaisevaa menestystä oli ilo seurata, ja usko siihen, että onnistuisimme itsekin kasvattamaan ykköstason hevosen, totta kai kasvoi.”
Sopiva paikka löytyi Rautalammilta. Tilan päärakennus oli Raevaaran mukaan asuttavassa kunnossa, mutta on sittemmin remontoitu perusteellisesti. Pihan 80-luvun elementtinavetasta tehtiin siitostammoille talli ja vanhasta riihestä varsojen pihatto.
Ostohetkellä tila oli pariskunnan mukaan varsin kohtuullisen hintainen. Nykyiseen hintatasoon suhteutettuna hinta oli kuitenkin kaksinkertainen, kiinteistövälittäjänä työskentelevä Jukka Vepsäläinen toteaa.
Varsinaisia ajopaikkoja tilalla ei ole, mutta 600 metrin ylämäkisuoran pihapiiriin saisi Vepsäläisen mukaan rakennettua, jos siellä haluaisi valmentaa. Se ei kuitenkaan ole suunnitelmissa.
Isompi tila mahdollisti sen, että vuonna 2015 Raevaara jäi pois päivätyöstään ja ryhtyi päätoimiseksi hevosalan ammattilaiseksi. Pariskunnalla on muutama oma siitostamma, mutta suurin osa tallin hevosista on asiakkaiden omistamia. Talvisin pääluku on noin 20–30, kesäisin 30–40.
Raevaara ja Vepsäläinen tarjoavat tamman omistajille tarvittaessa kaiken, mitä kasvattamiseen liittyy, siemennyksestä aina varsan vieroittamiseen ja hoitoon siihen asti, kunnes se yksivuotiaana lähtee opetettavaksi. Ajatuksena on tehdä hevosen kasvattamisesta myös kaupunkilaisille mahdollisimman helppoa.
Siittolaksi Raevaara ei paikkaansa kutsuisi. Siellä ei juurikaan vieraile tammoja pelkästään siemennettävänä, vaan tavallisesti kaikki tammat jäävät myös täysihoitoon.
Usein omistajat kysyvät myös mielipidettä orivalintaan. Vepsäläinen on pariskunnan sukutietäjä, Raevaara omien sanojensa mukaan puolestaan enemmän kiinnostunut konkreettisesta kasvatustyöstä.
”Jukka miettii sukulinjoja, minä hoidan käytännön.”
Vaikka jaksaa Raevaarakin suvuista ja huippuoreista innostua. Pariskunnan osaomistama Velvet Girl on nyt kantavana Face Time Bourbonista.
”Oli se upea katsoa ultrassa, että jes, se on kantavana. Onhan se spesiaalimpaa.”
Vaikka moni viime vuosina raviurheilua seurannut saattaa yhdistää Raevaaran ja Vepsäläisen suomenhevostamma Liisan Tulilintuun, pääpaino tilalla on aina ollut lämminverisissä. Pariskunnalla on tällä hetkellä kaksi omaa suomenhevosta, ja lisäksi tilalla on yksi asiakkaan suomenhevonen, mutta loput ovat lämminverisiä.
”Lämminveristen kasvattaminen on hieman erilaista kuin suomenhevosten kasvattaminen”, Vepsäläinen toteaa.
Jos katsotaan puhtaasti varsanteon kustannuksia, suomenhevonen voittaa.
Suomenhevosorien varsamaksut ovat huomattavasti edullisempia kuin lämminveripuolella keskimäärin, joten varsaan ei tarvitse heti sitoa niin merkittäviä summia.
”Suomenhevosilla kalleimmat maksut ovat tuhat euroa, kun taas lämminveristä ei meinaa saada kymppitonnilla”, Raevaara sanoo.
”Suomen palkintotasoon suhteutettuna hinnat ovat karkaamassa käsistä.”
Vepsäläisen mukaan kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että hyväsukuisia suomenhevostammoja, joiden varsat olisi helppo myydä, on harvoin kaupan. Ja jos sellainen tulee myyntiin, hinta on kova.
”Ei liisantulilintuja pysty ostamaan. Sellainen vain tulee, jos on tullakseen”, Vepsäläinen sanoo.
Liisan Tulilinnulle ei ole hintaa, koska samanlaista ei pystyisi saamaan tilalle, Raevaara painottaa.
”Kun taas hyviä lämminveritammoja saa satasilla”, hän sanoo.
Reilu vuosi sitten Raevaara ja Vepsäläinen saivat tilaisuuden ostaa kohtuuhintaisen, hyväsukuisen suomenhevostamman, huippuperiyttäjä Cordiitan täyssisko Carmiitan. Vuonna 2004 syntyneellä tammalla on jo jälkeläisnäyttöjä, mutta korkea ikä voi olla ongelma.
Viime kesänä Carmiitta tuli kantavaksi, mutta loi varsansa.
Tämä on Vepsäläisen mukaan myös melko tavallinen ongelma: suomenhevostammat eivät tiinehdy yhtä hyvin kuin lämminveriset. Tyhjiä vuosia saattaa tulla enemmän, mikä on tietenkin kallista, tai ei ainakaan tuottavaa.
Raevaara huomauttaa, ettei suomenhevosorin sperma myöskään kestä siirtämistä yhtä hyvin.
Raevaaran ja Vepsäläisen tilalla suurin osa tammoista siemennetään pakastespermalla.
”Tänä vuonna yhtä lukuun ottamatta kaikki tilalla varsovat tammat ovat kantavina pakasteesta”, Raevaara sanoo.
Raevaara on työskennellyt aikoinaan myös seminologina, joten keinosiemennys ja pakasteiden käsittely on hänelle tuttua. Alan osaamista kaivattaisiin hänen mielestään lisää.
”Pakastesiemennyksiä tekeviä eläinlääkäreitä tarvittaisiin Suomeen lisää. Myös typen ja ylipäätään pakasteiden käsittely vaatii opettelua.”
Pakastesperman suosion kasvaminen on muuttanut erityisesti lämminverikasvatusta merkittävästi, Raevaara näkee.
”Maailma on auki.”
Raevaara pitää lämminverikasvatuksen kansainvälistymistä toisaalta hyvänä asiana, kun kotimaahan saadaan enemmän mahdollisia kansainvälisen tason menestyjiä. Kääntöpuolena hän pitää hintojen kehitystä.
”Meidän palkintotasomme suhteessa kalliimpiin oreihin on hankala”, Raevaara muotoilee.
Jos varsamaksu on 10 000 euron luokkaa, puolitoistavuotiaasta varsasta pitäisi saada vähintään 20 000 euroa, että kasvattaja pääsisi edes omilleen, Raevaara laskee.
Toisaalta Raevaaran kokemus on, että tällä hetkellä kaikista vaikeimpia myytäviä ovat niin sanotut keskivertohevoset: sellaiset, jotka voivat pärjätä ihan mukavasti, mutta joista ei odoteta kriteriumvoittajia.
Hevosten elämä Rautalammin tilalla on hyvin tasaista. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen.
Raevaara ja Vepsäläinen menevät joka aamu kuudelta talliin ruokkimaan ja viemään hevoset ulos, ja joka ilta seitsemän aikaan hevoset tulevat takaisin sisään, ellei säätila muuta vaadi.
Tallissa on aina varsin rauhallista, sillä sieltä puuttuu valmennus- ja kilpatallien energia.
Raevaara kertoo, että monesta tammasta on tuodessa varoiteltu sen olevan hankala tai että se ei pärjää laumassa. Hänen kokemuksensa kuitenkin on, että kun kilpaurheilu jää hevosen elämästä pois ja tilalle tulee rutiininomainen siitostamman elämä laumassa, hevonen rauhoittuu.
”99 prosenttia niistä tammoista muuttuu täällä tosi kivoiksi, niiden kanssa ei ole mitään ongelmia.”
Raevaara mainitsee esimerkkinä En Candy Till -tamman. Sähäkkä kilpahevonen on kuluneen vuoden aikana muuttunut kuin toiseksi hevoseksi, leppoisaksi oleskelijaksi, joka ei juuri virheliikkeitä tee, Raevaara kuvailee.
En Candy Till oli haastatteluhetkellä kantavana Calgary Gamesista.
Talvisin tammat tarhailevat enintään neljän hevosen laumoissa. Raevaara painottaa, että kaikilla on oltava tarpeeksi tilaa väistää, jolloin ongelmilta välttyy.
Kesällä kaikki varsalliset tammat ovat yhdessä. Viime kesänä yhdessä oli kymmenen tammaa.
Raevaara myöntää, että oma elämä voisi olla helpompaa, jos aikataulujen antaisi välillä joustaa. Hevoset kuitenkin rakastavat rutiineja, ja ovat Raevaaran mukaan helpompia käsitellä, kun niiden elämä on mahdollisimman säännöllistä. Ne eivät tiedä, onko arki vai pyhä.
”Ja pidän kyllä itsekin toisaalta siitä, että tiedän aina, mitä teen mihinkin kellonaikaan!”
Peltoalaa tilalla on 17 hehtaaria. Pelloista puhuttaessa Raevaara innostuu, sillä päästään hänen lempiaiheeseensa: laiduntamiseen.
Raevaara on koulutukseltaan agrologi ja tehnyt pitkän työuran nautojen ja rehutuotannon parissa. Ennen täysipäiväiseksi hevosammattilaiseksi ryhtymistä hän työskenteli Suomen Rehulla ja HK Foodsilla.
Rautalammin tilassa Raevaaraa viehätti erityisesti se, että kaikki laitumet ovat lähellä pihapiiriä. Lisäksi kivikkoinen savolaispelto toimii hänen mukaansa erinomaisesti laitumen pohjana.
Laidunten hoitoon on tällä tilalla panostettu, Raevaara sanoo. Se ei hänen mielestään ole suomalaisissa hevospiireissä mikään itsestäänselvyys.
”Hevosten laitumien hoito on Suomessa ihan ala-arvoista”, Raevaara sanoo suoraan. ”Hevosia mieluummin lisäruokitaan väkirehulla, sen sijaan että laitumia hoidettaisiin kunnolla.”
Miten laitumia sitten pitäisi hoitaa?
Raevaaran tapa on seuraavanlainen:
Keväällä, ennen kuin hevoset päästetään syömään, laitumille levitetään apulantaa, eli niin sanottu starttityppi. Lisäksi laitumet käsitellään kasvinsuojeluaineella. Voikukkia tai niittyleinikkejä Raevaara ei halua hevostensa laitumilla nähdä.
Laidunkaudella kierron on oltava tiuha, Raevaara painottaa. Hevoset vaihtavat lohkoa vähintään kahden, kolmen viikon välein.
Tyhjäksi jäänyt laidun niitetään ja käydään läpi rikkaharalla, jotta lannat saadaan levitettyä, ja sen lisäksi laitumelle levitetään jälleen hieman apulantaa. Kolmen viikon päästä laidun on jälleen syöntikunnossa, Raevaara sanoo, eli kasvusto on noin 15-senttistä. Ruohoa ei saa päästää kasvamaan liian korkeaksi.
Maaperästä otetaan myös säännöllisesti näytteitä, joiden perusteella laitumia lannoitetaan ja kalkitaan.
Imettävät tammat pärjäävät pitkälle syksyyn laidunruoholla, Raevaara kertoo. Tilan orivarsat syövät väkirehuja juhannuksesta eteenpäin, tammavarsat elokuusta.
Kevät on hevoskasvattajalle aina rankka. Raevaara laskee, että tulevana huhtikuuna seitsemän tamman on määrä varsoa.
Huhtikuu on Raevaaran mielestä ihanteellisin varsomisajankohta, jotta uudelleensiemennyksen voi tehdä toukokuussa ja puolivuotiaina vieroitetut varsat pääsevät loka-marraskuussa pihattoon, ennen talvea. Ideaalitilanne on myös, että tammat varsovat mahdollisimman lähekkäin.
Varsomisten seurannassa Raevaaralla on apuna neljä kameraa. Varsomisvöiden hankkimista hän joskus harkitsi, mutta luopui ajatuksesta.
”Totesin, että tutuista tammoista pystyn jo käytöksen perusteella sanomaan, milloin varsominen on lähellä”, Raevaara sanoo.
”Uusille tammoille laitan kuukautta ennen varsomista kamerat, jotta pääsen kiinni niiden normaalitilaan ja osaan sitten reagoida, kun jokin muuttuu.”
Varsomisaikataulujen takia Raevaara ja Vepsäläinen lomailevat usein tammikuussa. Silloin he lähtevät Pariisiin Prix d’Amerique -raveihin.
Tammikuu on hyvä aika lomailla, kun tammat eivät vielä varso, ja edellisvuoden varsat osaavat toimia pihatossa niin, että lomittajan on helppo hypätä puikkoihin.
Hyvä, tuttu lomittaja on kullanarvoinen, Raevaara toteaa.
”Meidän Pirre Hakkarainen on sellainen. On ihanaa ja tärkeää, että on turvahenkilöitä ympärillä.”
Lomalla yrittäjän on pakko lähteä pois pihapiiristä, jos todella haluaa lomailla.
”Vaikka raveihin meidän lomamme yleensä aina jollain lailla liittyvät”, Raevaara hymähtää.
Liisan Tulilinnun uusi ura
Pitkän kilpauran tehnyt tamma on viihtynyt uudenlaisessa roolissaan.
Vuonna 2022 kilpauransa lopettanut Liisan Tulilintu lienee Susanna Raevaaran ja Jukka Vepsäläisen tunnetuin kasvatti. Kuumaverinen tamma osallistui kuningatarkilpailuun neljä kertaa, ja oli parhaimmillaan kokonaiskilpailun toinen. Se tienasi kilpaurallaan hieman yli 200 000 euroa.
Liisan Tulilinnulla on nyt kaksi jälkeläistä, vuonna 2023 syntynyt tammavarsa Myyryn Bea Fiilingistä ja 2024 syntynyt orivarsa Myyryn Cesar Fransista. Nimien etuliite tulee kotitilan lähellä sijaitsevasta Myyrynvuoresta.
Orivarsa on jo myyty, mutta tammasta Raevaara ei aio luopua. Hän omistaa sen yhdessä poikiensa Arno ja Eero Vepsäläisen kanssa.
”Siitä tulee Liisan Tulilinnulle jatkaja”, Raevaara suunnittelee.
Viime kesänä Liisan Tulilintu jäi yrityksestä huolimatta tyhjäksi, joten meneillään on välivuosi.
Kilpauransa aikana Liisan Tulilintu tuli tutuksi luonteikkaana hevosena, jonka ei juuri nähty kävelevän kärryt perässä. Raevaara hymähtää.
”Hyvät suomenhevostammat ovat kaikki jollain tapaa vähän äkkivääriä, ilmeisesti.”
Siitostamman elämään hevonen on Raevaaran mukaan kuitenkin sopeutunut hyvin. Yhä edelleen se saattaa toisinaan esitellä lähtönopeuttaan tarhassa, mutta pääasiassa elämä on seesteistä.
”Mikäs olisi mukavampaa kuin siitostamman elämä, syödä ja tarhailla kavereiden kanssa.”
Emän leima näkyy myös jälkeläisissä. Erityisen paljon Raevaara pitää varsojen ravista.
”Ne ovat hirveän selväravisia suomenhevosia, se tulee emästä”, hän kuvailee.
Emästä tulee myös säpäkkyys, joka näkyy varsoissa jo, Raevaara sanoo. ”Vilkkaita varsoja. Aika näyttää, tuleeko niistä kilpailutilanteessa yhtä tulisia kuin emästään.”
Myyryn Bealla on varsin suuret saappaat täytettävänä. Liisan Tulilintu on Raevaaran mukaan suurten tunteiden hevonen, joka ei kilpauransa aikana jättänyt ketään kylmäksi. ”Sen kanssa koettiin korkeimmat aallonharjat mutta syvimmät pohjatkin.”
