Sukulinjat: Nauravaiset ja laulavaiset

Pertti Puikkonen:.”Meillä on puolisoni Satu Lehtosen kanssa yksi lapsi, Bea. Hän tuli aika myöhään, mutta tuli kuitenkin. Onhan se hienoa, kun saa lapsen. Olin itse menossa Tampereelle raveihin, kun sain tietää, että se on tullut. Seuraavana aamuna menin Jorviin heitä katsomaan..Aika paljon vietin aikaa Bean kanssa. Satu lähti tallille, ja minä jäin tytön kanssa. Homma pelitti hyvin, ja Bea oli hyväntuulinen lapsi. Hän halusi nukkua minun vieressäni, ja omat unet jäivät vähille, kun hän antoi monoa..Tallilla hän oli vauvasta lähtien kaikki päivät. Meillä ei ollut kahvihuonetta, mutta Bean pappa Pekka Lehtonen rakensi Beaa varten tallille lämpimän huoneen. Mutta enemmän hän viiletteli tallin käytävillä. Hän halusi ruokkia hevosia, mutta ei ylttynyt, niin hän laittoi leipiä ja porkkanoita karsinan oven alle, potki ne karsinaan ja sitten kuunteli, kun hevoset söivät ne..Paljon hän oli siinä sylissä, kun ajettiin hevosia. Olisiko hän ollut kahden tai kolmen vanha, kun kerran pyysin häntä laittamaan lasit, mutta hän ei suostunut, ja tiera osui häntä naamaan. Sen huudon kuuli koko Kauklahti, ja minun syytäni se hänen mielestään loppujen lopuksi oli..Raveissa hän oli aina mukana kuin takiainen. Vermon raveista tultaessa hänet sai aina kantaa sisälle nukkuvana, vaikka matka kotiin ei ollut pitkä..Myöhemmin, vähän isompana, Bea huolehti lastenhuoneessa toisista. Kerrankin yksi isä tuli kahden lapsen kanssa raveihin, ja kun hän palasi kotiin Mäntsälään, vaimo kysyi, että missä lapset ovat. Mies sanoi, että jumalauta, ne unohtui Vermoon. Bea oli huolehtinut heistä. .Bean ollessa 1-vuotias ostin hänelle huutokaupasta hevosen, ja myöhemmin tuli poni, jolla hän ratsasteli. Kun hän oli ponikorttikurssilla Kokemäellä, hänelle nousi illalla kova kuume. Kysyin, että pitääkö hänet hakea kotiin, mutta hän sanoi, että ei tule pois, koska hän haluaa sen kortin..Ponilla hän ajoi kuitenkin vain yhden lähdön, ja sitten hän alkoi pelaamaan jalkapalloa. Ensin hän oli maalissa, niin kuin minäkin aikanaan, ja sitten hyökkääjänä. Hän oli ihan huippupelaaja. Joukkue pelasi ulkomaillakin, ja he saivat paljon menestystä. Muistan, kuinka menin kerran hakemaan häntä lentokentältä, ja hän tyrkkäsi mitalin nenäni eteen ja kysyi, että oletko kateellinen. Onnellinen minä olin..Kerran hän soitti Tanskasta itku kurkussa, että me hävittiin. Minä sanoin, että älä itke, huomenna vedät vaan kuin Saku Koivu, teet vain sieltä. Niin hän teki, ja he voittivat..Kun Bea joutui lopettamaan pelaamisen, hän tuli taas tallille. Hän sai C-kortin kesällä, ja nyt hän on ajanut 4 starttia. Kaikki ne hän ajoi kuin ammattikirjasta katsottuna, sisärataa pitkin ja hevonen sai kaikki mahdollisuudet. Joka kerran hän on ajanut rahoille ja Emperor Pressille autoennätyksen..Hänellä on riskit kädet, hän on varmaotteinen ja hänellä on hyvä taito ajaa niin autoa kuin hevosta. Kun olimme yhdessä hiitillä ensimmäistä kertaa, sanoin, että mene sinä edellä 32-vauhtia. Mentiin 2100 metriä läpi, ja aika heitti ehkä joitain kymmenyksiä. Mutta en viitsinyt ruveta heti häntä kehumaan..Nyt kun me muutamme Sadun kanssa Mikkeliin, Bealla oli vähän haavetta, että hän jatkaisi Espoon tallia, mutta kyllä siinä täytyy katsoa, että jos vielä tulisivat paremmat ajat. Nykyisin kulut tahtovat olla niin hirveät. Hän ei ole päättänyt, mitä aikoo, mutta olen sanonut, että Mikkeliin olet aina tervetullut..Bea on reipas ja työteliäs, eikä hän aristele, eikä pelkää. Hän taluttaa karjaatkin oriit. Siinä oppii, kun tekee, ja hän on niin reipas, ja hänellä on hyvät käsivoimat. Ja hän on paljon tarkempi kuin minä. Aluksi jouduin neuvomaan häntä talousasioissa, mutta nyt hän on niissäkin tarkka..Kilpaa ajamiseen hänellä on intoa, ja toivon, että hän saisi siinä mahdollisuuden ja löytyisi sopivia hevosia. Ihan kärki on kyllä miesten maailma, vaikka paljon hyviä naiskuskeja onkin..Eniten ihailen Bean iloisuutta. Me molemmat tulemme toimeen kaikenlaisten ihmisten ja hevosten kanssa. .Paljon me ollaan tehty yhdessä. Kun Bea oli 9-vuotias, voitin I.P. Vipotiinalla Mikkelissä Suurmestaruuden ja ajoin maailmanennätyksen. Ihmiset taputtivat ja kättelivät, ja Bea kysyi minulta, että iskä, ollaanko me nyt julkkiksia. Minä sanoin, että kyllä me vähän ollaan.”.Bea-Maria Puikkonen: .”Lapsuuteni vietin tallilla, ja olin paljon isän ja äidin kyydissä koppakärryissä, kun ajettiin hevosia. Ja sen muistan, kuinka isä aina sanoi, että juoksepa tallin ympäri, niin minä otan aikaa. Kovilla pakkasilla, kun oli kädet ihan jäässä, pidin kädet isän käsissä hänen isoissa rukkasissaan ja ohjat käsissä..Jokaisen raviradan lasten leikkipaikka tuli minulle tutuksi, ja monet tädit niiltä ajoilta ovat yhä Facebook-kavereitani. Joskus kun isällä oli hevonen viimeisessä lähdössä ja se joutui vielä doping-testiin, saatettiin kuuluttaa, että Pertti Puikkonen, Pertti Puikkonen, tule hakemaan lapsesi. Mutta aina halusin mukaan raveihin, ja jos minua ei meinattu ottaa, tuli hirveä itku..Kun pienenä olin ponikorttikurssilla, siellä oli Villivarsa ja Hevoshullu tekemässä juttua, kuinka Puikkosen Peten tytär on korttikurssilla. Olin aika ujo, ja siitä tuli paineita. Lopulta ajoin vain yhden ponilähdön, ja siihen se jäi. Muut kuskit huusivat, isä huusi neuvoja radanvarresta, ja minä itkin. .Teinivuosina hevoset eivät sitten kiinnostaneet, olin saanut niistä yliannostuksen. Pelasin jalkapalloa aluksi maalivahtina, ja isä tsemppasi siinä. Hän heitteli minulle palloa, ja hirmu hyvä koppari minusta tulikin. Joskus isä oli meille tytöille maalissa, me tytöt vedettiin, ja voi vitsi, kun isä olikin hyvä maalivahti..Sitten sain ravurin vammoja, eli hankosidevamman eli penikkataudin, ja piti lopettaa jalkapallo. 17-vuotiaana palasin talleille, ja vuonna 2020 iso osti minulle syntymäpäivälahjaksi montéhevosen. Yhtäkkiä vaan tuli taas valtava palo hevosiin ja raveihin..Isä on hevosten kanssa niin lahjakas, että toivottavasti siitä edes pieni murunen on tullut minullekin verenperintönä. Hänellä on käsittämätön tieto ja taito, ja hänellä on edelleen energiaa tehdä ja kokeilla uusia asioita..Isä on antanut niin paljon oppia, ettei tässä kaikkia muistakaan. Tärkein on ehkä se, että pidä ohjista kiinni!.Minullakin on ajamiseen hyvät hermot. Kun on aidan sisäpuolella, pitää tietää, mitä tekee. Hoitajana aidan ulkopuolella voi sitten jännittää..Silloin kun ajoin ensimmäisen kerran Mikkelissä ensimmäisen vähän isomman lähtöni, moni tuli kertomaan minulle neuvoja, mutta isä, joka minusta oli ainoa, jolla oli oikeus antaa ohjeita, luotti minuun, eikä antanut ohjeita. Siinä näin isän suuruuden. Aina se on ollut ylpeä minusta ja kehunut. Ei sellaista isää ole kaikilla..Kun isä, äiti ja hevoset muuttavat Mikkeliin, se on minulle tosi kova paikka. Siitä asti, kun isä osti sen sukutilan, tämä on ollut tiedossa, mutta olen vähän toivonut, että se ei tapahtuisi. Nyt elämä muuttuu todella paljon, ja olen 23-vuotiaana ison päätöksen edessä. Hevoset ovat elämästäni 90 prosenttia, ja niillä on sydämessäni tosi iso paikka. Minulla olisi kova palo raviurheiluun, mutta tähän maailman aikaan pitäisi olla niin paljon startteja ja näyttöjä. .Ja kyllä ymmärrän senkin, että minulla ei ole maailman nuorimmat vanhemmat, ja se aika on arvokasta, jonka pystyn viettämään heidän kanssaan. Nyt olen töissä Helsingissä Lihatukku Veijo Votkinilla, mutta kyllä mä ainakin joka viikonloppu ajan Mikkeliin..En tiedä, mitä tulevaisuudessa tulen tekemään, mutta kyllä ajattelen, että samalla tavalla kuin isä, aion ajaa niin kauan, kunnes pekkaniska joutuu nostamaan minut kärryille..Isän kanssa meitä yhdistää määrätietoisuus ja se, että olemme molemmat huumori-ihmisiä, ja me osataan ajatella laatikon ulkopuolelta..Ja me tykätään laulaa! Isän suosikki on Reijo Taipale ja minun Paula Koivuniemi. Kun ollaan ravireissuilla, me kuunnellaan Iskelmää ja lauletaan yhdessä.”

Sukulinjat: Nauravaiset ja laulavaiset

Aiheeseen liittyvää