Sukulinjat: Ohjeita enemmän naisista kuin hevosista

Hannu ja Jukka:

Ajattelemme, että pappa on meidän suvun kova johtohahmo, ja hän on nostanut innostuksen tähän koko hevosurheiluun. Hän on tehnyt todella paljon, ja arvostamme häntä kovasti.

Pappa on ollut aika äijä, ja paljon tarinoita me on hänestä kuultu.

Esimerkiksi se on hienoa, kuinka hän on jo silloin 80–90-luvulla lähtenyt Kössin kanssa ulkomaille kilpailemaan. Nykyään ulkomailla kilpaileminen tuntuu monelle vaikealta, mutta he kävivät jo silloin Norjassakin. Kössi juoksi viisi kertaa Elitkampenissa, ja oli parhaimmillaan kolmas.

Kun pappa asui kotitilallaan Kuttilassa Kuhmoisissa, eläimiä oli paljon. Oli hevosia, koiria, pukkia, lampaita, sikoja, kanoja ja lypsylehmä. Sieltä meille syttyi rakkaus eläimiin, ja sieltä kaikki on peräisin. Ollaan aina oltu eläinten kanssa, ja se on tullut verenperintönä.

Papan kanssa käytiin myös järvellä kalassa ja pilkittiin.

Kyllä me Kössin muistamme, vaikka emme sen kilpailuaikaa. Tunnemme sen uran aika hyvin, mutta emme niin hyvin kuin pitäisi. Seuraava projekti on siirtää Kössin juoksut VHS:iltä johonkin tiedostoon ja miksei Youtubeenkin.

Kössi oli meillä Matti-ponin kanssa samassa tarhassa. Aika rauhallinen ori se oli, sieltä karsinasta se katseli. Meillä se astui livenä joitain tammoja, ja kaverit ihmettelivät, kun tultiin koulusta ja siellä oli tapahtuma menossa.

Se käsitys meillä on, että paljon pappa sitä Kössiä treenasi. Ja on se niinkin, että aina ei mies tee hevosta, vaan hevonen miehen.

Isän kanssa puhuimme Kössistä juuri ennen tänne tuloa, ja hän sanoi, että se oli tosi fiksu hevonen ja hyvä ajaa. Se jaksoi mennä ja yrittää.

Meistä Hannu on ollut nyt papan kanssa enemmän tekemisissä. Soittaa papalle, kunhan hänellä vain on puhelin päällä, että koska kannattaa olla Toto-TV:n ääressä, kun on vaikka Parvelan Retu juoksemassa. Yritetään pitää pappaa kartalla. Paljon kun tekee, niin välillä pärjää, mutta välillä ei pärjää.

Parisuhdeneuvoja pappa on antanut enemmänkin. Että sanot vaan naiselle, että kyllä kyllä, niin sillä pääsee pitkälle.

Nyt hän ei paljoa liiku, mutta vielä 10 vuotta sitten hän kävi aina mersulla meillä tallilla Jämsänkoskella. Hannu on vanhempi, niin hän antoi mersun aina hänelle ja sanoi, että aja tuolla. Ja jonkun viikon alku-uran aikana hän ajoi sillä raveihin. Hyvä auto se oli ajaa.

Antti Pasinen:

”Pieniä pojat olivat, kun ne olivat pieniä. Tämän kokoisia, polven mittaisia. Vanhimmalla tyttärelläni Johannalla oli jo lapsi, ja samana vuonna hänen kanssaan syntyi Hannu ja 3 vuotta myöhemmin Jukka. Heidän äitinsä Pauliina syntyi vuonna 1968, ja se oli sama vuosi, kun ostin Fordin, traktorin. Siitä sen muistan.

Kun pojat olivat pieniä, he kävivät meillä eläimiä katsomassa. Kanoja mahtuu 50 yhteen karsinaan. Yhtä kanaa syö kaksi päivää, siinä kun lehmää joutuisi syömään monta viikkoa.

Eivät pojat paljoa leikkimään kerinneet. Eläimien kanssa olivat, ja alkoivat niin nuorena ajamaan hevosia.

Poikien homma on loppujen lopuksi aika kovaa hommaa. Pitää kiertää koko Suomea ja Pohjoismaissa, Ruotsia ja Norjaa. On siinä maantietä nähty.

Hyvinhän ne pojat ajaa, oikein hyvin.

Mitään neuvoja en ole heille hevosista antanut, se on itse opeteltava, ja hevoset neuvovat. Jos hevonen potkaisee, heille se tekee kipeätä. Mutta kun hevoset purevat tai potkivat, siinä oppii pärjäämään, ja kannattaa oppia pärjäämään. Ei pidä pelätä, mutta hevosten kanssa pitää oppia olemaan varovainen.

Hevosiahan pitää komentaa heti, eikä huomenna, jos niitä pitää komentaa. Ei se enää tunnin päästä auta, vaikka kuinka kiroaisi.

Sen neuvon olen antanut, että elämässä pääsee pitkälle, kun maksaa sen, minkä on luvannut ja hoitaa asiansa ja maksaa dieselverot ja kaikki muutkin maksut. Ja hevoskaupassa on puoliksi rehellinen. Että jos hevonen vaikka tuppaa puremaan, sanoo ostajalle, että se puree ihan vähän, ei paljoa.

Eihän pojat usein ehdi käydä, kun ovat siinä iässä, että on nuoria naisia. Ei silloin kerkiä. Naisasioissa olen heitä neuvonut, ja muijat neuvoo loput, niin kuin pitääkin.

Kössi oli hevonen, joka teki sen, mitä pyysi. Vanhainkodilla ajelutettiin vanhoja mummuja, ja ne olivat siellä kyydissä, että pidä poika ohjista kiinni, pidä ohjista kiinni. Luokkivaljastuksella kynnettiin naapurin perunamaa. Ajoin sillä puusavottaakin metsästä tien viereen. Ohjat sai jättää maahan, ja siinä se odotti.

Astumaan se oli hyvä, mutta jos tamma ei ollut kiimassa, se mulkaisi sitä, nuuski, ei mennyt ja käveli pois.

Poikien isä Heikki oli Kössille paras kuski. Kössiä piti koko ajan vähän pyytää, mutta ei saanut käskeä. Katsoin aina startin jälkeen suuhun, ja kun Heikki oli ajanut, siellä ei ollut koskaan verta. Hän tuli Kössin kanssa toimeen kaikilla tavoin.

Kössi meni eläkepäiville sitten poikien kotiin Jämsänkoskelle. Sanoin, että saatte pitää hevosen.

Tupamäen Antero itse sen lopetti Laukaan klinikalla, ja nuorin poikani Henkka toi sen kuorma-autolla kotiin. Hän kippasi sen autosta, ja minä kaivoin kaivinkoneella kuopan. Riimu sille jäi päähän, mutta sanoin, että antaa olla. Sinne riihen päähän se haudattiin.