Elämä ja ura oppilaitoksissa – Hevoskoulujen hevosmies

Tämä juttu on julkaistu Hevosurheilussa alunperin 19.6.2022.

Ensin näkyy laitumen toisella puolella tallin portilla seisovan hevosen valpas pää. Sitten kuuluu hirnahdus. Kohta Taisto Nurmio pölähtää tuvasta pihamaalle viittilöimään, että tänne päin.

”Parempi kuin vahtikoira”, Nurmio toteaa hevosestaan Kiitävästä, joka tarkastelee tulijaa herkeämättä, siinä ohimennen, muuta puuhatessa. Sillä paikallaan se ei ole hetkeäkään. Tulee ja menee. Piipahtaa tallin puolella, nappaisee muka syötävää, kohta se seisoo selän takana kuuntelemassa. Utelias, orimainen jässikkä. 

”Se ilmoittaa kaikki tulijat, eikä yksikään jää huomaamatta.”

Tässä vaiheessa herää myös talon koira, beaglenarttu Sohvi omassa aitauksessaan. Sitä harmittaa, että tapahtumat pyörivät hevosaitauksen vierellä. 

Kuusivuotias punainen ja lihaksikas ori on omistajalleen mieleinen, sen huomaa heti.

”No ei tämän helpompaa voi ollakaan, kun treenaakin itse. Haluatko nähdä?” Nurmio toteaa ja heittää laitumelle pallon. Pallo on tosin aika paljon sanottu, sillä ei siitä ole kuin riekaleet jäljellä. Mutta niin tai näin, kun se lennähtää aidan toiselle puolelle, alkaa melkoinen temmellys. Ori kuljettaa sitä hampaissaan, viskoo ja heittelee.

Kiitävä tuli hankittua sen emän, Oktaavian, takia.

Hevosta käydään ajamassa kahluulammella. Kun kierretään tallin puolelle, hevonen on jo siellä valmiina odottamassa. Aivan liimautuneena karsinansa oveen, jos vaikka pääsisi valjaisiin. 

Pääseehän se. 

Ori otetaan tallin käytävälle ja Nurmio harjaa sen ensin. Sitten valjastaa. Kertoo, että kun varsa oli vieraalla valmennuksessa, se sai vähän vihaisen maineen. Mutta ei se ole vihainen. Se ei vaan ole hevonen, joka sopii suuriin talleihin, säännölliseen hiittitreeniin ja lyhyisiin tarhausaikoihin. Joutsassa kaikki on juuri päinvastoin. Hevonen on ulkona kaiken aikaa, eikä sillä ajeta hiittiä oikeastaan ollenkaan. 

Jutuntekopäivän treeni tapahtui kevyen putkireen edessä viereisellä lammella, josta Nurmio on tehnyt vesitreenipaikan. Penkalta lampeen, siellä siksakkia vartin verran, penkkaa ylös, kerran vielä takaisin ja sitten talliin. Putkireen jalakset kiskoivat lammesta mukanaan metrin verran vesikasvillisuutta. Kun hevonen palaa tarhaansa, ja sinne erehtyy heittämään pallon, treenit jatkuvat vielä.

”Tällai hevonen pysyy mukavan norjana. Ei ole niin sanotusti rekijäykkä.”

Mitkä odotukset Kiitävään on? 

”Isot.”

Kuninkuusraveihin?

”Sinnepä sinne, jonakin vuonna sitten.”

Orivarsan kanssa tulee toimeen, kun on ensin ”60 vuotta harjoitellut”, kuten Nurmio ilkikurisesti sanoo. Yhteistyö pohjautuu siihen, että kunnioitus ja arvostus on molemminpuolinen, kun viimeinen sana on sillä kaksijalkaisella. Mutta kun tämä pohja on kunnossa, ei se ole niin nokonuukaa. Tekeminen ja oleminen voi olla hyvinkin vapaata.  Mutta se kunnioitus, se pitää – suomenhevosoriin kanssa etenkin – olla. 

”Kyllä mun periaatteena aina on näiden kanssa ollut, että tässä talossa kävelen kahdella jalalla ainoastaan minä”, Nurmio kiteyttää.  

Taisto Nurmiolla on oikean hevosmiehen kunniakas maine. Se tulee siitä, että hänellä on ollut muutamakin elämän hevonen. Kaksi niistä nousee ylitse muiden, Pysteri ja Oktaavia, jonka hän omisti puoliksi Lauri Malisen kanssa. Kiitävä on Oktaavian ainoa varsa, joten sillä on aivan erityinen arvo. Pysteriä sen suvussa ei ole, mutta ei se tahtia haittaa. 

Pysteri oli Pysteri, yksi parhaista suomenhevosista millä tahansa mittarilla mitattuna. Ori oli valtion omistuksessa, mutta eniten se oli Nurmion. Hänen hallussaan ja hoidossaan. Sopimus hevosesta Hevosopiston kanssa oli sellainen, että Nurmio sai puolet palkintosummasta ja astutusmaksut, laitos otti puolet palkintosummasta ja varsamaksut.

Pysteri kilpaili kymmenen kautta, koko 1990-luvun ja oli Kuninkuusraveissakin. Viisivuotisderbyssä se oli kakkonen. Tuona vuonna Turo voitti.

Kesät Pysteri vietti yleensä aina Nurmion kotona Joutsassa ja astui sieltä käsin – luonnon menetelmällä.

”Tuppaa suorastaan naurattamaan ne puheet, että milloin mikäkin hevonen on väsynyt kun käy vähän pukilla”, Nurmio hymyilee. ”Pysteri astui parhaina päivinä viisi tammaa ja kaikkein ärhäkin se oli sen illan viimeisen tamma kanssa. Mutta kyllä mulla olikin hyvät tiineysprosentit.”

Juju on yleensäkin pikemminkin siinä, että kun hevosta treenataan tarpeeksi nuorena, vanhana sitä ei tarvitse enää niin paljoa hiostaa. Nurmio muistaa, että astumisten lisänä treeniohjelma koostui laitumella olemisesta ja järvessä kävelemisestä. Nurmio otti oriin narun päähän ja souti järvelle. Siellä hän saattoi jatkaa parisataa metriä laakealle kivelle, istui ottamaan aurinkoa ja antoi Pysterin pyöriä vedessä ympyrää. Sen jalat ulottuivat pohjaan, kun vesi nousi noin mahaan asti. ”Kyllä siinä sykkeet koholle sai,jos vähän vaikka pyyti raviaskelia”, Nurmio muistaa.  Nuo vuodet hän muistaa mukavana jaksona elämässä, tosin kiireisinä. Nurmio on rakentanut Joutsan raviradalle ratatallit, ne valmistuivat noina aikoina. ”Oli se ihme, että miten sen pystyi tekemään, kun oli astutushommat, kilvanajot ja tallinrakennus. Itsehän minä sen tallin ihan alusta pitäen rakensin, mitä nyt Huttusen Jussi-vainaa jonkun viikon apuna oli.”

”Kai siitä hyvä tuli, kun se kohta 30 vuotta siinä on ollut.”

Ja on edelleen. 

Pysteristä jäi harmittamaan se, miten sen elämä päättyi. Ori oli ehtinyt jo 27 vuoden ikään, kun tapahtui jotakin, mikä jäi sen viimeiseksi teoksi.

”Pitivät Ypäjällä sitä vanhaa oria siinä niin kutsutussa panopömpelissä, missä kaikki oriit hyppäsivät pukille. No, se joutui vanha ori katselemaan siinä muiden orien astumista ja ärsyyntyihän se siitä. Joku tyttö oli sitten mennyt sen karsinaan ja tämä oli puraissut sitä tyttöä.Tunnin päästä siitä hevonen oli jo montussa.”

”Olisin mä sen tänne Joutsaan ottanut eläkepäiville oikein mielelläni ja hyvin oltais viihdytty. Mutta Päivi (Laine, toim. huom.) sitten soitti, että se on nyt laitettu monttuun.”

Luonnonvarakeskuksen, entisen MTT:n, kasvattama Oktaavia juoksi kymmenen kautta. Osan niistä Taisto Nurmion valmennuksessa ja ohjastamanakin, ja viisivuotiaasta eteenpäin Lauri Malisen tallista, Kari Venäläisen ajamana. Rahaa tamma toi taloon lähemmäs 173 000 euroa ja oli kuningatarkisan kakkonen vuonna 2009. Ja oli omaa, tuttua ypäjäläistä sukua. Pitihän siitä nyt varsa saada, mutta ei se helppoa ollut.

Kun oli aika teettää varsaa, Nurmio oli valppaana. Tamma oli hänellä Joutsassa ja sitä oli yritetty astuttaa jo monta vuotta, turhaan. Sinä kesänä onnisti.

Kihisee on ori, joka jättää Nurmion mielestä aikaisia varsoja ja aikaisuus on laadun merkki.

Nurmio tiesi tamman olevan kantavana jo ennen tiineystarkastusta. Hänellä on siihen oma menetelmänsä, ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, menetelmä on kuulemma pettämätön. Siihen tarvitaan kultainen sormus ja hevosen häntäjouhi, johon sormus laitetaan roikkumaan. Sitten sormus viedään tamman takapään kohdalle ilmaan ja katsotaan, mitä tapahtuu. Jos kohdussa on alkio, sormus alkaa heilua kuin kellon viisari konsanaan.

”Se on sama periaate kuin jos katsot pajunoksalla vesisuonta. Ne, jotka ovat pitäneet tällaista pajunoksaa kädessä ja huomanneet, miten se alkaa vääntää sitä vettä kohti, tietävät, että nämä on ihan tosia juttuja”, Nurmio kuittaa.  

Kun Nurmio oli todennut Oktaavian pettämättömällä menetelmällään kantavaksi, hän kävi viemässä konjakkipullon oriinpitäjälle Terho Rautiaiselle, joka lisäksi on Nurmion hyvä ja pitkäaikainen kaveri.

”Sanoin sitten leikillään Terholle sen saman vitsin minkä eläinlääkäri Ala-Huikun Jussi aina tiineystarkastuksessa sutkautti, eli että sieltä tulee orivarsa, piirtopää ja sukkajalka. Ja perhana, niinhän sieltä sitten myös tuli!”

Nurmion kanssa kun puhuu, tulee tasaisena virtana hevosten nimiä ja sattumuksia niiden kanssa. Pysterin ja Oktaavian lisäksi Inkun Taikuri, Epolius, Rolleri, jotka ovat Kiitävän ohella viimeisimmät valmennettavat. Aikaisempia nimiä on pitkä rivi, ja Nurmio näemmä muistaa ne kaikki, mutta sen verran paljon niitä on, ettei niitä ole luetteleminen. Systi, Pusta ja kaikki ne vähän nimettömmät laitoksen hevoset, joita tuli opetettua Jallu Ansion ja Jarkko Vainion kanssa.

Kun 60 vuotta hevosten kanssa pelaa, välillä käy pahastikin. Pysteristi juoksi yksissä raveissa yksin maaliin, kun Nurmio taklattiin sen kärryiltä radan pintaan. ”Pari hevosta meni mun ylitseni, mutta muistan, että ihmettelin, ettei se tuntunut nyrkiniskua kummemmalta.”

Jekurinan kaksivuotiaan varsan Ulrinan kanssa meinasi käydä hullusti. 

”Lähdettiin sitä ajamaan koppakärryillä kanssa. Radalla mun kaverina ollut Mira huomasi, että voi hitto, jäikin laittamatta hevoselle pumpulit korviin. Ihan siinä samassa hetkessä konekatokselta lähti joku traktori hirveällä räminällä ja pudotti jonkun osankin siihen maahan. Hevonenhan siitä lähti.”

Nurmion hevossilmä ehti rekisteröidä, että ennen kun heitti kiitolaukalle, Ulrina meni 200 metriä niin kovaa ravia, että harvoin näkee.

Kun kierros oli ravattu, hevonen ampui kohti tulosuuntaa, reitille kohti talleja. Nurmio yritti vielä kääntää sitä hiittisuoralle, mutta sai suuntaa vaihdettua vain sen verran, että nyt hevonen syöksyi kohti metristä kiviaitaa ja lähti hyppäämään yli. Yrittämään, siis. Sillä eihän koppakärryjen kanssa yli pääse. Hevoselta katkesi siinä rytäkässä jalka ja Nurmio oli lopulta ainoa, joka ylitti muurin komeassa ilmalennossa. Ja jäi siihen selälleen makaamaan.

”Ilmat oli pellolla enkä päässyt ylös siitä. Eikä hevonenkaan, kun yksi jalka oli pois pelistä. Hevonen ammuttiin siihen ja minä jouduin sairaalaan.”

Se tästä jäi erityisesti mieleen, että kun Päivi ehti paikalle, hän itki. ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun sen ihmeen näin. Oli Päivi sen verran kovaluontoinen.”

Päivi. Kovaluontoinen ja pehmeä samaan aikaan. Päivi Laine menehtyi syöpään kaksi vuotta sitten ja tämä muisto on edelleen tuskallisena Nurmion mielessä. Hän ei Päiviä kykene muistelemaankaan silmien kostumatta.

Nurmio muistaa hyvin, miten he tapasivat. Tai, tapasivat ja tapasivat, kyllähän he toisensa tiesivät. Mutta noh, tapasivat sillä lailla.

”Ypäjän naiset, Allu ja Taskisen Lissu ja keitä siinä oli, olivat vissiin ajatelleet kaiken valmiiksi. Minäkin kun olin ollut siinä vaiheessa yli kymmenen vuotta poikamiehenä, edellisen liiton päätyttyä.”

Nurmio oli juuri tuohon aikaan Harjussa töissä, mutta oli Porissa kaksipäiväisissä raveissa ja yöpaikka oli hankittu Ypäjältä. Niin siinä kävi, että illalla mentiin Karrinpuomiin ja siitä matka jatkui Päivin kämpille.

Tästä on melko lailla kaksikymmentä vuotta. 

Nurmio tuli 1960-luvun alussa vähän päälle kaksikymppisenä hevostalouskouluun oltuaan sitä ennen kuusi talvea savottahommissa. Hevoset olivat hänelle perinpohjin tuttuja, niin kuin ne tietysti siihen aikaan olivat monille, ja mieleen oli alkanut hiipiä ajatus, että mitä sitä rupeaisi aikuisena tekemään. Siihen aikaan hevostalouskouluun tarvittiin suositukset, ja hyvä urheilunumero.

Hevostalouskoulu oli hänen mielestään varsin hyvä koulu, sillä kaikki joutuivat opettelemaan kaikkea. Ravimiehet opettelivat ratsastamaan ja päin vastoin.

”Muistan Perttusen Tapsankin, joka joutui kurssin päätteeksi ratsastamaan kilpaa ja veti valkoiset kalsarit ajopuvun päälle, että sai kilpailuasun.”

Nurmio osaa ratsastaa varsin hyvin, vaikka itse sanookin. Monessa kuvassa hän onkin hevosen selässä. Ratsasti useimpia ravureitaan. ”Silloin 1980-luvulla kun rokkilaisia ratsastuksenopettajia oli loppukokeessa esteradalla, niin minua ja Myllymäen Arskaa pyydettiin ottamaan heistä mittaa. Kyllähän mä suostuin, ainoa ehto oli, että sain valita hevosen, Miss Funin, joka oli Ratsastusopiston hevosia, oikein sähköinen tamma, Eki Liikanen sillä myös ratsasteli. No kyllähän me se kilpailu voitettiin.”

Kun opinnot oli heinäkuussa saatu päätökseen, silloinen laitoksen johtaja Osmo Aalto kysyi, että onko työpaikka jo tiedossa. Ja jatkoi, että jos ei ole, niin tänne sopisi jäädä. Nurmio jäi.

Nurmio tuli Aallon kanssa hyvin juttuun, vaikka tietää, että kaikki eivät tulleet. Nurmio arvelee asiaa auttaneen sen, että hän oli itse pienestä pitäen tehnyt töitä vieraille.

”Jätkäporukoissa. Niissä tehtiin töitä silloin kun niitä oli.” ”Se oli jotenkin reilu. Kyllä se Aalto ihan hevosmies oli, ymmärsi niiden päälle ja teki hyviä hevoshankintoja.”

Tiettävästi Aalto havitteli valtiolle myös Eri-Aaronia, mutta ei saanut, sillä oriin hintaa pidettiin liian kovana.

Paljon hevosia vuosikymmenten aikana kasvatettiin ja paljon niitä myös myytiin. Eikä henkilökunnalta kyselty mielipiteitä. Muutama myynti on jäänyt kaivelemaan, esimerkiksi nyt vaikka Illerin suikkulaisen varsan myynti, juuri nelivuotiaana, kun sitä oli pitkään treenattu ja pidetty kuin kukkaa kämmenellä ja oli aika ruveta ajamaan kilpaa. Se meni pohjoiseen ja ikäluokkansa parhaimpia se oli, jos ei paras. 

Tiettyä kireyttä Nurmion äänestä kuuluu yhä tänä päivänä, vaikkakin naureskelun lomasta, kun muistellaan vuosia kahdessa oppilaitoksessa, Ypäjällä ja Harjussa.

Oppilaitoksessa on omat metkunsa. Laitos on aina laitos. Muotoillaan tämä nyt vaikka niin, että joskus olisi pitänyt katsoa omasta mielestä aivan silkkaa osaamattomuutta sormien välistä ja pokkuroidakin sinne ja tänne. Ei Nurmio oikein osannut, saati halunnut, etenkään jos ajatteli, että vastapuoli ei ollut asioista perillä. Siitä tuli välillä hankaluuksia. 

”Yhdellekin viisastelijalle sanoin, että mä oon peruuttanutkin hevosella enemmän kuin sä ajanut koko urasi aikana.”

Jossain kohtaa 2000-lukua hiipi tapa, että päättö- ja näyttökokeista alettiin päästää Nurmion mielestä läpi liian helpolla. 

”Sen jälkeen, kun meille alettiin puhua sitä, että oppilaat ovat asiakkaita, jokaikiselle tuhertajalle piti antaa todistus”, hän muistaa. 

Kyllä Nurmio ymmärsi, että ajat muuttuvat, mutta otti sen verran paljon luonnolle myöntää läpipääsy siitä, että ’autettuna saa hevosen valjaisiin’, mikä oli alimman hyväksynnän kriteeri, että hän lopetti näyttöjen vastaanottamisen.

62-vuotiaana Nurmio oli nähnyt oppilaitoselämää riittämiin. ”Silloin, kun vuonna 2006 oli ensimmäinen mahdollinen vuosi jäädä eläkkeelle, mä jäin.”

Avopuoliso Päivi Laine oli vielä tuona vuonna rehtorina, mutta joutui jättämään rehtorin tehtävät jo seuraavana vuonna. Laine kuitenkin jatkoi Siittolanmäellä kuolemaansa asti, milloin missäkin tehtävässä ja pariskunta asui Hevosopiston omistamassa talossa Loimijoen läheisyydessä.

Nurmio sanoo suoraan, että hänelle jäi viimeisistä vuosista jotenkin tympeä maku suuhun.

”Kun mä sen lopullisen lähtöpäätöksen koko mäeltä heti Päivin kuoleman jälkeen tein, en ole jäänyt kaipaamaan.”

Entinen kesäasunto, äidinäidin entinen koti, on nyt ympärivuotinen asuintalo. Nurmio lunasti Niemelän itselleen vuonna 1989. Siinä on pieni punainen hirsitalo ja entinen navetta, joka on nykyään talli. Keittiön ikkunasta näkee järvelle. 

Päivin laittamat Marimekon siniset unikkoverhot ovat vielä ikkunassa.

Alkukesän maisema on huikaisevan kaunis. Tontti on kapeassa niemessä, molemmin puolin on vettä. Maata on seitsemän hehtaaria ja siitä iso osa rantaviivaa. Viimeiselle elossa olevalle sisarukselle, Tauno-veljelle, ravimies hänkin, oli varattu yksi hyvä tontti, mutta hänpä löysi elämäänsä rakkauden ja jäi tämän kanssa Enonkoskelle. Se vähän harmitti, sillä lisäkäsipari hevosten kanssa olisi ollut enemmän kuin tervetullut. 

Onko ympyrä sulkeutunut, sen näkee aikanaan. Elämä on hyvää näinkin, kolmistaan hevosen ja koiran kanssa, vaikkakin ajoittain ikävä aivan liian varhain lähtenyttä Päiviä on kova. Nurmio on kova kala- ja metsämies. Torstaisin hän ajelee pickupillaan ”sivistykseen”, eli vähän matkan  päähän huoltoasemalle äijäporukassa turisemaan.

”Tämä on nyt mun loppusijoituspaikka.”