Hevonen ylittämässä maalilinjan Vermon valloittajana on edelleen monen hevosenomistajan unelma. Useat niistä hetkistä on vanginnut sama ihminen. Hän on pääradan valokuvaaja ja Hevosurheilun pitkäaikainen avustaja Pekka Salonen.”Voi olla, että ei ole vielä neljääkymmentä vuotta täynnä, mutta hyvin lähellä kumminkin”, Salonen laskee.Espoolainen Pekka Salonen kuvaa Vermossa lähes kaikki ravit. Ellei tämä hillitty ja rauhallinen hahmo ole paikalla, joku toinen tuuraa, mutta niin tapahtuu vain kerran tai kaksi vuodessa. Yhteenlaskettuna kuvattuja raveja on Saloselle Vermossa kertynyt yli 2000:t.”Hyvässä ravikuvassa tekniset asiat ovat tärkeitä, koska on vain yksi asento, jolloin hevonen on juostessaan näyttävimmillään. Vermossa on iltaraveissa monen tyyppistä valoa. Se on väritasapainon hakemista siten, että kuva näyttää hyvältä, mutta siinä on yhdistelmä Vermon illan tiettyä hämäryyttä ja valaistusta mukana. Aika paljon se on kuvankäsittelyä, että lopputulos on hyvä.”Kaikki alkoi, kun puolituttu valokuvaaja otti yhteyttä.”Ilmeisesti bisnesidea oli Solvallasta, että kuvataan hevoset, tehdään paperikuvat ja annetaan voittajakuva omistajalle. Siitähän se on lähtenyt”, Salonen avaa. ”Mulle homma siirtyi, kun kaveri kysyi, olisinko kiinnostunut ostamaan Vermon arkiston. Siinä taisi olla negatiivit viideltä vuodelta.”Liiketoimintakaupassa Vermon valokuvaaminen siirtyi Saloselle ja hänen yhtiökumppanilleen. ”Alussa oli toinenkin valokuvaaja, pääasiallisesti minä. Meitä oli kahden miehen firma Timo Simpasen kanssa, ja Vermo jäi mulle. Tämä oli mulle sopivampi johtuen siitä, että silloisella tyttöystävälläni, tulevalla vaimollani, oli ravihevonen.”Marthas Superlativea Salonen treenasi joitakin kertoja itsekin. ”Sitä kyllä hellittiin ja valmennettiin, mutta ei se koskaan menestynyt.”Jonkin aikaa 80-luvulla Salonen kuvasi kahdella kameralla siten, että toisessa oli väri- ja toisessa mustavalkofilmi. ”Kamerat olivat kiskolla kiinni toisissaan, ja se vähän hankaloitti kuvaamista”, Salonen muistelee. Mustavalkokuvat menivät Ilta-Sanomien toimitukseen kumipyörillä seuraavan päivän lehteen, värikuvat puolestaan radalle ja hevosten omistajille.”Jos vaan joku kysyi kuvia, yleensä keksittiin joku keino, millä voitiin toimittaa ne. Kesti lähes vuoteen 2000, kunnes filmille ottaminen muuttui digitaalisemmaksi.”Nykypäivän hevoskuvaamista Salonen luonnehtii rutiiniksi.”Reilu 5 vuotta sitten oli uusia tuulia, jolloin satsattiin kuvaan ja raportointiin. Silloin piti kehitellä uusia kuvakulmia ja kertoa samoja juttuja uudella tavalla, mikä on tässä urheilussa vaikeaa, jos vaan kilpailusta Vermon illassa puhutaan. Sekin oli mielenkiintoista.”.Vaaratilanteiltakaan valokuvaaja ei ole päässyt välttymään. Vuonna 2015 Salonen kaatui törmäyksen voimasta radan pintaan. Hän halusi vaihtelua, että kaikki kuvat eivät olisi samoilta jalansijoilta sisäkentän puolelta, ja seisoi kuvaamassa radan ulkoreunalla. Hevosten tullessa maalisuoraa Laramie Point säpsähti korvien avaamista, eikä hevosen otteita hillinnyt ohjastaja Hannu Torvinen nähnyt valokuvaajan seisovan samalla ajolinjalla.”Lähempi tuttavuus yhden lämminverisen kanssa on jäänyt mieleen”, Salonen luonnehtii. ”Mulle oli kerrottu, että hevonen väistää aina ihmistä, mutta ei se sitä aina tee. Ehdin juuri ja juuri kääntyä. Päälähettäjä huudahti jotain, ja näin, että hevonen tuli päälle.”Lopputuloksena oli solisluun murtuma, ja tuomaristolta sen teroittaminen, että kilpailun aikana radalle ei mennä.”Yksi herkkä luu napsahti poikki. Käsi oli kantositeessä kuukauden verran. Sen muistan siitä illasta, että oli tärkeä saada lähetettyä kuvat”, Salonen toteaa. ”Sitten käytiin Jorvissa, olin yön yli ja pääsin aamulla pois.”Keskiviikkoillat rytmittävät Kuurinniityssä asuvan freelancerin viikkoa. Vaikka hän on periaatteessa eläkkeellä, Vermo vetää puoleensa. Kuvausten välit hän viettää taukotilassa muiden toimihenkilöiden kanssa.”Aikanaan tein jopa lehdistökopioita Vermoa varten”, Salonen muistelee entisaikojen hoppua. ”Finlandia-ajoissa ja derbyraveissa oli pikkaisen kiirettä, kun valmistimme labrassa väripaperikopioita. Digitaalisuuden tuleminen on tehnyt työn erilaiseksi. Voi kuvata niin paljon kuin haluaa, ja lopputulos on varma.”Vuosikymmeniä Salonen ei enää aio Vermossa kuvata, mutta jatkaa vielä toistaiseksi. Kun hän ei ole kameran varressa, mieli halajaa Viron-mökille Rakveren lähistölle.”Eläkepäivillä se paikka on tullut tärkeämmäksi, se sijaitsee noin 100 kilometriä itään Tallinnasta. Viron kesät alkoivat viisitoista vuotta sitten vanhasta hirsisestä maalaistalosta ja myöhemmin tuli vielä ostettua kalastajamökki lähistöltä meren rannalta”, Salonen sanoo ja pysäyttää lauseen paikan luonnonkauneutta kuvaillessaan. ”Kun vaan naapuri suostuisi kertomaan apajapaikoista.”Vanhojen rakennusten kunnostuksesta Salonen saa myös vastapainoa työlle.”Jos valokuvat tuntuvat joskus häviävän nopeasti bittiavaruuteen, remontoinnissa näkee saavansa aikaan jotain konkreettisempaa.”
Hevonen ylittämässä maalilinjan Vermon valloittajana on edelleen monen hevosenomistajan unelma. Useat niistä hetkistä on vanginnut sama ihminen. Hän on pääradan valokuvaaja ja Hevosurheilun pitkäaikainen avustaja Pekka Salonen.”Voi olla, että ei ole vielä neljääkymmentä vuotta täynnä, mutta hyvin lähellä kumminkin”, Salonen laskee.Espoolainen Pekka Salonen kuvaa Vermossa lähes kaikki ravit. Ellei tämä hillitty ja rauhallinen hahmo ole paikalla, joku toinen tuuraa, mutta niin tapahtuu vain kerran tai kaksi vuodessa. Yhteenlaskettuna kuvattuja raveja on Saloselle Vermossa kertynyt yli 2000:t.”Hyvässä ravikuvassa tekniset asiat ovat tärkeitä, koska on vain yksi asento, jolloin hevonen on juostessaan näyttävimmillään. Vermossa on iltaraveissa monen tyyppistä valoa. Se on väritasapainon hakemista siten, että kuva näyttää hyvältä, mutta siinä on yhdistelmä Vermon illan tiettyä hämäryyttä ja valaistusta mukana. Aika paljon se on kuvankäsittelyä, että lopputulos on hyvä.”Kaikki alkoi, kun puolituttu valokuvaaja otti yhteyttä.”Ilmeisesti bisnesidea oli Solvallasta, että kuvataan hevoset, tehdään paperikuvat ja annetaan voittajakuva omistajalle. Siitähän se on lähtenyt”, Salonen avaa. ”Mulle homma siirtyi, kun kaveri kysyi, olisinko kiinnostunut ostamaan Vermon arkiston. Siinä taisi olla negatiivit viideltä vuodelta.”Liiketoimintakaupassa Vermon valokuvaaminen siirtyi Saloselle ja hänen yhtiökumppanilleen. ”Alussa oli toinenkin valokuvaaja, pääasiallisesti minä. Meitä oli kahden miehen firma Timo Simpasen kanssa, ja Vermo jäi mulle. Tämä oli mulle sopivampi johtuen siitä, että silloisella tyttöystävälläni, tulevalla vaimollani, oli ravihevonen.”Marthas Superlativea Salonen treenasi joitakin kertoja itsekin. ”Sitä kyllä hellittiin ja valmennettiin, mutta ei se koskaan menestynyt.”Jonkin aikaa 80-luvulla Salonen kuvasi kahdella kameralla siten, että toisessa oli väri- ja toisessa mustavalkofilmi. ”Kamerat olivat kiskolla kiinni toisissaan, ja se vähän hankaloitti kuvaamista”, Salonen muistelee. Mustavalkokuvat menivät Ilta-Sanomien toimitukseen kumipyörillä seuraavan päivän lehteen, värikuvat puolestaan radalle ja hevosten omistajille.”Jos vaan joku kysyi kuvia, yleensä keksittiin joku keino, millä voitiin toimittaa ne. Kesti lähes vuoteen 2000, kunnes filmille ottaminen muuttui digitaalisemmaksi.”Nykypäivän hevoskuvaamista Salonen luonnehtii rutiiniksi.”Reilu 5 vuotta sitten oli uusia tuulia, jolloin satsattiin kuvaan ja raportointiin. Silloin piti kehitellä uusia kuvakulmia ja kertoa samoja juttuja uudella tavalla, mikä on tässä urheilussa vaikeaa, jos vaan kilpailusta Vermon illassa puhutaan. Sekin oli mielenkiintoista.”.Vaaratilanteiltakaan valokuvaaja ei ole päässyt välttymään. Vuonna 2015 Salonen kaatui törmäyksen voimasta radan pintaan. Hän halusi vaihtelua, että kaikki kuvat eivät olisi samoilta jalansijoilta sisäkentän puolelta, ja seisoi kuvaamassa radan ulkoreunalla. Hevosten tullessa maalisuoraa Laramie Point säpsähti korvien avaamista, eikä hevosen otteita hillinnyt ohjastaja Hannu Torvinen nähnyt valokuvaajan seisovan samalla ajolinjalla.”Lähempi tuttavuus yhden lämminverisen kanssa on jäänyt mieleen”, Salonen luonnehtii. ”Mulle oli kerrottu, että hevonen väistää aina ihmistä, mutta ei se sitä aina tee. Ehdin juuri ja juuri kääntyä. Päälähettäjä huudahti jotain, ja näin, että hevonen tuli päälle.”Lopputuloksena oli solisluun murtuma, ja tuomaristolta sen teroittaminen, että kilpailun aikana radalle ei mennä.”Yksi herkkä luu napsahti poikki. Käsi oli kantositeessä kuukauden verran. Sen muistan siitä illasta, että oli tärkeä saada lähetettyä kuvat”, Salonen toteaa. ”Sitten käytiin Jorvissa, olin yön yli ja pääsin aamulla pois.”Keskiviikkoillat rytmittävät Kuurinniityssä asuvan freelancerin viikkoa. Vaikka hän on periaatteessa eläkkeellä, Vermo vetää puoleensa. Kuvausten välit hän viettää taukotilassa muiden toimihenkilöiden kanssa.”Aikanaan tein jopa lehdistökopioita Vermoa varten”, Salonen muistelee entisaikojen hoppua. ”Finlandia-ajoissa ja derbyraveissa oli pikkaisen kiirettä, kun valmistimme labrassa väripaperikopioita. Digitaalisuuden tuleminen on tehnyt työn erilaiseksi. Voi kuvata niin paljon kuin haluaa, ja lopputulos on varma.”Vuosikymmeniä Salonen ei enää aio Vermossa kuvata, mutta jatkaa vielä toistaiseksi. Kun hän ei ole kameran varressa, mieli halajaa Viron-mökille Rakveren lähistölle.”Eläkepäivillä se paikka on tullut tärkeämmäksi, se sijaitsee noin 100 kilometriä itään Tallinnasta. Viron kesät alkoivat viisitoista vuotta sitten vanhasta hirsisestä maalaistalosta ja myöhemmin tuli vielä ostettua kalastajamökki lähistöltä meren rannalta”, Salonen sanoo ja pysäyttää lauseen paikan luonnonkauneutta kuvaillessaan. ”Kun vaan naapuri suostuisi kertomaan apajapaikoista.”Vanhojen rakennusten kunnostuksesta Salonen saa myös vastapainoa työlle.”Jos valokuvat tuntuvat joskus häviävän nopeasti bittiavaruuteen, remontoinnissa näkee saavansa aikaan jotain konkreettisempaa.”