Uniikki, rustiikkinen Grosbois – tällainen on suomalaishoitajien päiväkirja viikosta Ranskassa

Tiistai 4.6..Vaikka metsä oli täynnä neljän tien risteyksiä ja liikenneympyröitä, niin sen verkkomainen rakenne oli helppo hahmottaa..Ikääntymisen huomaa siitä, että jotkut aiemmin koetut asiat alkavat pelottaa. Meille viikon hermostuttavin osuus oli lento Helsinki-Vantaalta Pariisiin. .Saavuimme illalla aika myöhään Charles-de-Gaullen lentoasemalle, josta meidät huomaavaisesti noudettiin. Pariisin öinen liikenne yllätti, sillä sitä oli ruuhkaksi asti. Matkaa Grosboisin valmennuskeskukseen oli vähän päälle 30 kilometriä, mutta matkaan kului kuitenkin yli tunti. Tukikohtamme valmentajan Jarmo Niskasen talli sijaitsi arvokkaan näköisestä ja ympärivuorokautisesti vartioidusta pääportista katsottuna vasemmalla tallirakennusrivissä ylimmäisenä. Perille päästyämme oli pimeää ja matkaväsymystä ilmassa, joten lähinnä suoriuduimme nukkumaan. Majoituksemme oli tallin yläkerrassa oleva huoneisto, jossa kautta aikojen olivat asuneet kyseisessä talliyksikössä vaikuttaneet valmentajat tai talvimeetingiin yksin hevosten kanssa lähetetyt hoitajat. Myöhemmin huomasimme, että sinne oli heiltä jäänyt myös tavaroita vuosien varrelta, mikä loi yläkertaan nostalgista tunnelmaa..Keskiviikko 5.6..Jos olimmekin kuvitelleet, että pääsemme Jarmolla lähinnä apukäsiksi tallitöihin, niin kuvitelma kirjoitettiin uusiksi heti ensimmäisenä aamuna klo 6. Emme olleet voineet pakata mukaan määräänsä enempää tavaraa, joten siis heti aamusta sovitimme ajovarusteita ja kypäriä, jonka jälkeen lähdimmekin ajamaan ensimmäisillä hevosilla hölkkää tallilla viisi vuotta työskennelleen Juan Melis-Macias’n perässä metsään..Grosboisissa riittää metsää, ja vain hevosille tarkoitettuja ajoreittejä risteilee siellä yhteensä 40 km. Ajelimme Juanin perässä niin hiljaista hölkkää, kuin hevosella pääsee. Koska kello ei ollut vielä lähelläkään aamuseitsemää, niin metsässä ei ollut juurikaan muuta hevosliikennettä..Hevoset olivat hienoja ajettavia, joten upeaa luontoa ja niityn takana kohoavaa linnaa ehti ihastelemaan auringon noustessa. Ajoimme vielä toiset hevoset Juanin vanavedessä, jotta reitit tulivat tutuiksi, ja päivän loput ajettavat hölkkyytimme sitten keskenämme. Jarmo kirjoitteli aamulla tauluun, mitä hevosia kukakin ajaa, ja miten: liikuttelua (promenades) vai treeniä (travail)..Vaikka metsä oli täynnä neljän tien risteyksiä ja liikenneympyröitä, niin sen verkkomainen rakenne oli helppo hahmottaa. Juuri edellä mainituista syistä johtuen oli myös heti selvää, että minkäänlainen kaahailu hevosella siellä ei tule kyseeseen, tai sitten tulee turpakolareita väkisinkin. Metsässä oli myös paikka paikoin niin paljon pitkiä, loivia mäkiä kohtuullisen pehmeällä alustalla, että siellä ajaisi helposti varsinkin tottumattoman hevosen väsyneeksi niin sanotulla tavallisella reippaalla hölkkävauhdilla..Kun likimain kaikki tallin hevoset (16) oli ajettu ja päiväruoat jaettu, oli siestan aika. Koska aloitimme ajot aikaisin aamulla kolmeen pekkaan, niin yleensä olimme valmiita viimeistään puolilta päivin. Grosboisissa on oma lounaskahvila, ”caterina”. Kävimme siinä syömässä ja selviydyimme kassalla ihan kunnialla englannilla ja omaperäisellä viittomakielellä..Iltapäivällä pesimme Jarmolla lainassa olleen hevosauton ja palautimme sen yhdelle toiselle Grosbois’n tallille. Olimme Jarmolta kuulleet, että Grosboisissa on Finn-Tackin myymälä, jota pitää suomalaislähtöinen Ilona Koskinen. Niinpä päätimme piipahtaa Ilonan myymälässä. Hän yllättyi iloisesti kuullessaan suomea ja juttuahan riitti. Pitkän hevosenhoitajan uran jälkeen hänen elämänsä oli rakentunut Pariisiin, on ranskalainen mies ja parivuotias suloinen tytär. Ja tarttuihan myymälästä sitten mukaan ajohousua ja kypärää. Pitääkö matkustaa Ranskaan, jotta voi ostaa suomalaiselta suomalaista tuotemerkkiä edustavia varusteita? Kyllä pitää..Torstai 6.6..Aamusta ajelimme satumaisessa metsässä taas hevosia. Tuntui uskomattoman hienolta olla siellä! Kesäaikaan Grosboisissa lenkkeilee ”vain” noin 700 hevosta (talvimeetingin aikaan määrä tuplaantuu) ja uusia ihmisiä ei juurikaan ilmestyne raitille, koska saimme aluksi paljon uteliaita katseita. Lähes kaikki tervehtivät jollain kielellä tai ohjasta nostamalla reiteillä kohdatessa. Tulikin se vaikutelma, että valmennuskeskuksessa oli töissä hyvin kansainvälistä väkeä. Ketään ei pitäisi luokitella ulkonäön perusteella, mutta veikkaisin, että iso osa hevostenhoitajista oli ruotsalaisia. Hoitajien tai yleensäkin hevosia ajavien henkilöiden keski-ikä oli ehkä jossain yli kolmenkymmenen hujakoilla, ja kärryillä näkyi sekä miehiä että naisia yhtä lailla..Hevoset valjastettiin hölkkälenkeille niiden seistessä irrallaan tallin sisäpihalla. Paikallisen näppärän tavan valjastaa ja purkaa pujottamalla silat hevosen pään yli oppi tosi nopeasti. Hölkkälenkille mentiin hyvin yksinkertaisilla vehkeillä: mustalaisriimu ja jotkut turparemmittömät suitset, sekä läheltä löytyvät silat. Pumpulit korviin ja kevyet hiittikärryt perään tavallisella remmivaljastuksella. Ja ei muuta kuin menoksi..Torstaina ajelimme ensimmäistä kertaa vetoja hiittisuorilla Juanin perässä tai rinnalla. Aitamuurin vieressä kulkeva suora oli jokseenkin pehmeää materiaalia, josta ei osaa maallikkona analysoida muuta, kuin että kuvailisin sitä sannan, hiedan ja saven kombinaatioksi. Suoralla riitti pituutta ja taisi siinä korkeuseroakin olla. Tämän suoran läheisyydessä oli kaksi punapintaista, hiukan karkeampaa suoraa. Niillä oli omat ajosuuntansa. Vetojen ajoon hevosille lisättiin yksilöllisempiä varusteita tarpeen mukaan, mutta edelleenkin aivan perusvarusteita, kuten lähinnä polvisuojat ja takasäärisuojat. Kielisidettä tai sekkiä ei käytetty kellään..Yhtään potkuremmillistä valjakkoa ei muuten koko Grosboisissa tullut vastaan. Siellä laitetaan häntä kiinni, jos hevosella on liian kevyt perä. Myöskään emme bonganneet jarrukärryjä missään..Perjantai 7.6..Ajoimme hevosia, kuten joka päivä. Grosbois on suojeltu kulttuurikohde, joten uusia tarhoja ei noin vain rakennella. Niinpä hevoset liikutetaan ensisijaisesti ajaen. Jarmolla oli käytössään kolme tarhaa, joihin hevosia vaihdeltiin pareittain (paitsi oriit) niin, että kaikki saivat päivittäin tai öisin jaloitella omatoimisesti. Muutaman tunnin tarhailun jälkeen ne olivat aivan valmiita palaamaan karsinoihinsa, ei niitä tarvinnut haeskella..Alkuillasta Jarmo innostui viemään meidät Vincennesiin raveihin. Eijalle kerta Ranskan ravipyhätössä oli ensimmäinen laatuaan ja ikimuistoinen, sillä pääsimme myös tallialueelle fiilistelemään tunnelmia. Baziren tulevaisuuden tähti Jushua Tree kurkisteli yhdestä karsinasta, joten saatoimme ehkä saada kuvia tulevasta Amérique-voittajasta. Sillä oli ajettu ennen raveja jonkinlainen testiajo. Kuulimme myös hurjia summia siitä, mihin hintaan orin astutusoikeudet oli juuri syndikoitu..Aurinkoisessa Vincennesin illassa oli paljon yleisöä. Illan teema oli väli-Amerikka, ja ravit oli rakennettu sen ympärille musiikkia, markkinoita ja etnisiä ruokia myöten. Lähtöjen välit olivat puolen tunnin pituisia, mutta väki tuntui viihtyvän ja aika kului leppoisasti. Illan päätteeksi radalla järjestettiin jonkun suositun ranskalaisen artistin keikka, joten illan edetessä väkimäärä vielä kasvoi ja oli hyvä meininki. Ravit loppuivat klo 22 aikoihin..Lauantai 8.6..Ajoimme kolmistaan kaikki tallin ajohevoset. Jarmo ei ole pystynyt ravilähdössä tapahtunutta rajua onnettomuutta seuranneiden selkäoperaatioiden seurausten takia ajamaan hevosia nyt vähään aikaan, vaan kuntouttaa itseään. Jalan hermotus on ollut pinteessä, ja sitä jumpataan kuntoon muun muassa fysioterapeutilla. Vaikka hän ei ajakaan hevosia, niin hän ei ole kuitenkaan mikään ”paperilla valmentaja”, vaan on itse aamulla viiden pintaan ruokkimassa hevosia. Hän suunnittelee jokaisen hevosen treenit, katselee ratahiitit, ja tekee muutenkin tallitöitä pitkin päivää. Moni Grosboisissa sanoi Jarmosta, että hän on työmyyrä, ja se on juuri niin..Luulimme, että viikonloppuna valmennuskeskuksessa olisi vain vähän liikehdintää, mutta olimme täysin väärässä. Lenkeillä tuli vastaan hevosia melkein ruuhkaksi asti. Ilmeisesti kaikki muutkin ajoivat koko kaluston lauantaisin..Saatuamme työt mallilleen palasimme jälleen rikospaikalle Vincennesiin. Siellä oli ohjelmassa klassisten nelivuotiskilpailujen esikisoja. Perjantain raveissa oli sikäläisittäin vaatimaton palkintotaso, mikä tarkoitti 20 000–31 000 euron ykköspalkintoa. Lauantain raveissa ykkösestä sai 18 000–54 000 euroa. Jarmo arvioi, että muilla kuin Ranskassa syntyneillä hevosilla pitäisi olla 50–60 000 tilillään, jotta niillä olisi lähtöjä ja mahdollisuuksia Vincennesissä..Sunnuntai 9.6..Sunnuntaina ajoimme vain muutamilla hevosilla metsähölkät ja ratahiitit, ja toinen Jarmon työntekijöistä oli vapaalla. Jarmolla töissä oleva Juan Melis-Macias on kotoisin Espanjasta. Hän ajaa myös kilpaa ihan hyvällä menestyksellä. Häneltä opimme metsälenkillä ensimmäisen oleellisen Ranskan lauseen ”allons-y”. Se tarkoittaa, että nyt mennään..Toinen työntekijöistä oli ranskalainen Megan Bonnet. Hän ei juurikaan puhunut englantia. Hän on työskennellyt Jarmolla kolmisen vuotta..Karsinoiden siivous oli vähän toisenlaista kuin pohjolassa. Kuivikkeena oli olkea, jota kasattiin karsinoiden sivuille paljon varastoon ja lantakärryt olivat tosi isot ja paripyörälliset. Niissä oli myös kippi, minkä tulimme huomaamaan toimivan yllättävän herkästi, ellei kuorma ollut oikein lastattu. Talikko oli pitkä ja puuvartinen. Meikäläiseen muovitalikon kädensijaan tottuneella oli siinä aluksi vähän hakemista, ennen kuin työ alkoi sujua..Maanantai 10.6..Lieneekö ollut sattumaa, mutta maanantaiaamuna ennen kello seitsemää metsässä ei ollut juurikaan hevosia liikkeellä. Metsän eläimiä siellä seikkaili sitten senkin edestä, mikä näkyi olevan varsin jokapäiväistä. Ainakin kettuja, kauriita, kissoja, kanalintuja ja puluja jolkotteli tai tepasteli tuon tuostakin vastaan tai tien yli hevosen edestä, mutta niistä ei aiheutunut juuri minkäänlaista reaktiota. Grosbois’n metsässä oli nähty kettu, jolla oli erikoisuutena yksi valkoinen jalka, mutta sitä emme reiteiltä bonganneet. Myöskään villisikoja ei näkynyt. Alue on yli 400 hehtaaria, joten piiloonkin pääsee halutessaan..Ajoimme Juanin kanssa kaikki tallin ajohevoset. Muuten hevoset ovat Grosboisissa, mutta muutama hevonen oli Normandiassa toipumassa tai lepäämässä ja varsat vielä laitumella. Tallin tähti Earl Simon on jättänyt kilparadat ja siirtynyt kokonaan siitokseen, joten sitä emme nähneet. Jarmolla oli kuitenkin useita sen jälkeläisiä, jotka tuntuivat ihan juoksijoilta. Niille yhteistä oli menemisen helppous. Kovimmat odotukset tuntuivat olevan mustasta kolmevuotiaasta Lordista, jonka emän isä on Ready Cash. .Maanantaina myös paikallinen maanviljelijä toimitti tallille ison kuivaheinäkanttipaalin. Tyhjä paalikärry jätettiin tallirakennuksen ulkopuolelle parkkiin, ja siihen ilmestyi kuin tyhjästä paali. Sisäpihalle huristeli rekka lantaa hakemaan, mutta eivätpä hevoset siitäkään olleet millänsäkään..Kävimme iltapäivällä tervehtimässä Björn Goopin talliyksiköstä vastaavaa Jenni Sorjosta, joka on yksi kolmesta Grosboisin suomalaisesta työntekijästä. Muut kaksi ovat jo aiemmin mainittu Ilona, sekä Bazirella työskentelevä Kirsi Manninen, jonka tapasimme pikaisesti Vincennesissä. Ennestään tutulla Jennillä oli tallimiljöö hyvin siisti ja täysi vauhti päällä, joten emme kovin kauan viitsineet häntä hidastaa. Pienenä vinkkinä jollekin reippaalle ja työtä pelkäämättömälle: Goopilla tarvittaisiin kuulemma hyvää työntekijää, ja vaikka heti..Parista luotettavasta tietolähteestä selvisi, että hevosenhoitajan käteen jäävä peruspalkka Grosboisissa on yleensä 1500 euroa ja huone talliyksikössä. Päälle tulee 1 % tallin hevosten juoksemista palkintorahoista..Tiistai 11.6..Ajoimme taas aamupäivän hevosia, ja itse herra Bazire hymyili meille kohdatessamme reitillä. Tuli heti tunne, roikkuvatko ohjasperät, tai jotain... Silloin tällöin metsälenkeillä tuli vastaan ajohevosten lisäksi myös ryhmä ratsastajia, jotka olivat Grosbois’n hevoslukiosta. Heidät tunnisti yleensä yhtenäisistä punaisista kypäränsuojuksista. Muutoin ratsain treenaavia ei juurikaan näkynyt, mikä yllätti, montén armoitetussa kotimaassa kun oltiin..Silloin tällöin näki perähevosia hölkkäävän koppakärryjen takana. Kärryillä oli silloin aina kaksi henkilöä; yksi ajoi ja toinen piti perähevosta. Tämä siksi, että Grosboisissa oli kiellettyä pitää yksin perähevosta..Tiistaina poikkesimme paikallisessa lähikaupassa. Ruokatarpeet olivat selvästi halvempaa hintatasoa kuin Suomessa..Keskiviikko 12.6..Viimeinen päivä Grosboisissa oli kirjaimellisesti vauhdikas. Useammalla hevosella ajettiin napakampaa ratahiittiä 1500 metrin radalla kilpakärryistä. Nyt osalle hevosista laitettiin sekitkin. Yhdellä lihasongelmiin taipuvaisella hevosella käytiin ensin ajamassa extralämmitys yksin radalla, ja sen jälkeen mentiin tallille vaihtamaan kärryt ja lisäämään sekki sekä jalkasuojat. Sitten ajettiin uudestaan muiden kanssa lämmitykseen ja hiittiin. Useimmiten hiitit ajettiin tuplahiittinä, esimerkiksi 2500 metriä ja sitten jonkun minuutin palautuksella 1500 metriä. Joillain tietyillä hevosilla viimeinen viisisatanen saatettiin ajaa huomattavasti muuta matkavauhtia terävämmin..Hiekkaa ropisi alusvaatteisiin asti. Radalla pyöri jatkuvasti traktori lanaamassa tai kastelemassa, joten mikäs sellaisella pohjalla oli päästellessä – ja niillä hevosilla! Kysyin kerran Juanilta, mitä vauhtia loppu tultiin, kun ajokkini polki sitä niin vaivattomasti menemään. Kuulemma 1.13. Ei se siltä tuntunut..Tällä Grosboisin 1500 metrin radalla oli se erikoisuus, että vuoropäivin siinä ajettiin myötä- tai vastapäivään. Esimerkiksi keskiviikkoisin ajettiin lämmitykset ulkoradalla vastapäivään ja hiitit sisäratoja pitkin myötäpäivään. Kuulosti varsin hyvältä idealta välttää hevosten toispuolista kuormitusta ja vinoutumista. Lieneekö positiivista vaikutusta myös sinne hevosten korvien väliin..Hevosten ja kärryjen pesujen jälkeen olikin aika jättää ajovarusteet naulaan ja lähteä rivakasti syömään sekä pakkaamaan millin tarkasti matkalaukut. Niihin kun oli jotenkin kertynyt lisää tavaraa..Mitä itselle kertyi? Ennen kaikkea uskomattoman hienoja kokemuksia ainutlaatuisen kauniissa ja historiaa huokuvassa Grosbois’n miljöössä. Oli mahtavaa päästä ajamaan siellä elastisilla, vahvoilla ja hyvin itsensä kantavilla hevosilla. Klisee ”matka ei tapa, vaan vauhti” todistettiin siis jälleen kerran todeksi..Jarmon hevosten valmennuksessa yksinkertainen oli kaunista: hevosilla oli perusvarusteet, simppeli ruokinta, ne joivat paljasta vettä, saivat riittävästi liikuntaa ja niiden jalkoja hoidettiin treenien jälkeen kylmäsavella. Ne olivat myös kaikki erittäin hyvännäköisessä kaviossa ja kengässä. .Grosbois on legenda – ja niin sen kuuluukin olla..Kirjoittajat: Miia-Mari Pekki, Eija Hiltunen.Ilman herätyskelloa heräävä Grosbois-valmentajaJarmo Niskanen, 62, on syntynyt Haapajärvellä, mutta hän on asunut koko ikänsä Ruotsissa ja Ranskassa. Hän ei puhu suomea, mutta ymmärtää sitä jonkun verran.Niskasen valmennuksessa Grosboissa on 15–20 hevosta. Valmentajana hänen ansionsa Ranskassa ovat 12 358 048 euroa, voittoja valmentajana on 539.Jarmo Niskasta sanotaan Ranskassa työmyyräksi. Hän herää illman herätyskelloa, mutta mitä muita asioita hänestä ei yleisesti tiedetä?Ei juo kahvia, eikä alkoholia. Ei käy raveissa muutoin kuin hevosten kilpailupäivinä.Hän tuntee itsensä eniten ruotsalaiseksi, mutta tunnistaa itsessään enenevässä määrin suomalaiset piirteet.Jos Niskanen ei olisi ravivalmentaja, hän haluaisi olla eläinlääkäri.Kovimpana livenä näkemänään ravurinan hän pitää Ideal du Gazeauta.Hän on työskennellyt mm. Stig H Johanssonilla, jolta katsoo omaksuneensa eniten valmennusfilosofiaa.Niskanen ei niinkään tähtää tiettyihin suuriin lähtöihin, vaan toivoo saavansa jokaisesta valmennettavastaan esiin parhaan mahdollisen kapasiteetin.Erikoispiirteenä hänellä on taito tunnistaa suuri määrä biisejä jo ensimmäisistä sävelistä tai sanoista.Sellainen on Jarmo Niskanen.

Uniikki, rustiikkinen Grosbois – tällainen on suomalaishoitajien päiväkirja viikosta Ranskassa

Aiheeseen liittyvää