Sukulinjat: Koko elämä hevosten parissa – "Äkkipikaisuuspykälän olen varmasti häneltä perinyt"

Harri Konttinen:”Minnan syntymä oli itselle tietysti töiden takia niin kiireistä aikaa, että yhteinen aikamme jäi hänen lapsuudessaan vähän vähiin, ikävä kyllä. Sitä oltiin niin asiassa olevinaan tuolla taipaleella. Näissä hommissahan työ on perinteisesti 24/7-hommaa. Ja kyllähän sitä työtä oli liikaa.Minna oli melko vielä melko pieni, olikohan kymmentä vuottakaan, kun hän ensimmäisen kerran nousi hevosen selkään. Meillä oli sellainen ruuna kuin Pimpom, joka oli vähän kuin silmäterä hänelle. Eihän hevoset tietysti kaikkea aikaa vieneet, mutta niitä hän harrasteli.Nuoruudesta en muista mitään nasevaa kommenttia, alkaa muisti olla itselläni jo niin huono, ja se aika on jo niin kaukana, mutta kyllä nykyään sitä kommenttia tulee häneltä joka päivä. Nuorilla on vähän erilaiset systeemit, ja siitähän meillä on joskus vähän kinaa ollut, mutta aina niistä on selvitty. Nuorilla on uusia oppeja ja he ottavat paremmin uutta vastaan. Itse menen usein enempi vanhan teorian mukaan, mutta täytyyhän sitä tietysti opiskella uutta ja välillä siitä tarttuu jotain mukaankin. Varsinkin, jos huomaa uuden systeemin olevan parempi. Ei tässä kuitenkaan koskaan ihan kaavoihin kangistuta.Minna on luonteeltaan sellainen, että osaa pitää päänsä hyvin. Laittaa heti hanttiin, jos minä esitän oman näkemykseni. Ei hänellä onneksi ole mitään hulluja touhuja, ja täytyyhän oma pää osata pitääkin. Välillä se meinaa tosin olla huonokin puoli, että hän on tosiaan niin omapäinen. .Ahkeruus on ehdottomasti Minnan parhaita puolia ja hänellä on kova usko omaan asiaansa.. Se on varmaan periytynyt siinä mielessä, että hän on pienestä saakka nähnyt nämä hommat. Ahkeruus on myös ominaisuus, mitä ihailen hänessä. Hän on kova touhuamaan, mutta tietysti nuorena jaksaakin. Onhan hänellä koulutustakin, mutta niin hän vain lankesi tähän hommaan.Olemme Minnan kanssa molemmat aika jääräpäisiä, ainakin minä olin nuorempana hyvinkin jääräpää, mutta vanhemmiten sitä joutuu joustamaan asioissa.Yksi ehdoton käännekohta Minnan elämässä oli, kun hänen tyttärensä Essi syntyi vajaat 15 vuotta sitten. Silloin hänen elämänsä muuttui aika paljonkin, ja jollain tapaa tietysti hän muuttui itsekin äitiyden myötä. En osaa kuitenkaan tarkkaan kuvailla hänen muutostaan.Hänen tytärtään Essiä kiinnostaa myös hevoset, hän käy säännöllisesti tässä ratsastelemassa, mutta tuskin hän ammatikseen rupeaa tätä tekemään. Hyvillä mielin olen seurannut lapsenlapseni kasvamista ja meillä on ihan hyvät välit keskenämme. Reipas tyttö on hänkin, äitiinsä tullut siinä mielessä. Minna oli nimittäin jo lapsesta saakka reipas, ja oikein reipashan hän on edelleen. Niin tietysti pitääkin olla, kun itse alan olla jo melko valmis. Enhän minä ilman hänen apuaan pystyisi hoitamaan tai treenaamaankaan hevosia, eikä tänne korpeen meinaisi työntekijää saadakaan.Ei meillä Minnan kanssa tietysti paljon ole nykyään ylimääräistä aikaa, että hevosten parissahan me aikaa vietämme.”.KETKÄ?Harri Konttinen on toiminut vuosikymmeniä ammattilisenssivalmentajana. Kilpaillut muun muassa Kuninkuusraveissa Huiman Pystellä, jolla sijoittui Kouvolassa 2007 kokonaiskisan kakkoseksi ja Savon Susannalla Seinäjoella 2005 neljänneksi. Ohjasti Tuhannen voiton klubiin 2010.Minna Konttinen valmentaa ravureita ja tekee yrittäjänä hevostallien lomitusta alihankkijana Kuopion kaupungille. Elämän hevonen 75-voittaja Dust To Dust. Isä ja tytär pitävät tallia Suonenjoen Koivulanmäellä.. Minna Konttinen:”80-luvun lapsista kun puhutaan, olihan isän rooli hirveän rooli erilainen varmasti kuin nykyään. Jokaisella oli omat hommat. Eihän isä koskaan käynyt koulun vanhempainilloissa tai juhlissa tai sillä lailla osallistunut. Se oli kauhean vapaata. Touhuttiin hirveästi esimerkiksi hevosten kanssa. Itse en olisi uskaltanut ikinä alta 10-vuotiasta lastani päästää Pimpomilla ratsastelemaan, joka viedä pölläytti kiitolaukalla kotiin, jos sattui siltä tuntumaan.Joissain asioissa oli tietyt rajat. Se oli semmoista, että kunhan mitään ei kuulunut, siihen ei tarvii osallistua. Mummo aina nauroi, että kun äiti oli synnytyslaitoksella, niin isän suurin huoli oli soittaa, että missä turkishaalari on, että pääsee ajamaan hevosella, kun keli oli kylmentynyt.Jos oli viikonloppuja, että pääsi käymään raveissa, edellisiltana kysyin ensin äidiltä, joka sanoi, että kysy isältä. Isältä ei koskaan saanut suoraan vastausta, että lähde vaan. Se ei ikinä voinut sanoa sitä suoraan. Siinä kärvisteltiin vielä yö ja suurinpiirtein, kun oli ovesta lähdössä, niin sanoi, että lähde nyt sitten. Ehkä juhannuksena, kun Vieremälle lähdettiin, sinne lähdettiin aina koko perhe. Kultaisissa muistoissahan silloin oli aina hyvä keli. Ja Kuopion ravit oli, että sinne sai varmasti lähteä. Kaikki muu oli enpä tiedä -varassa. Se oli vähän ärsyttävää.Myöhemmältä ajalta, kun olin itse synnytyslaitoksella ja sain Essin, ensimmäinen, joka tuli, oli isä kukkapuskan kanssa. Kysyin, että kuinka sinä tänne edes pääsit, kun ei tänne päästetä. Hän sanoi vaan, kysyin sinun nimeä ja tulin. Sinne hän kampesi ja sitten ihmeteltiin, että tämmöinen tuli. .Isältä olen kaiken perustan hevosten käsittelystä ja kohtelusta oppinut. Sen päälle sitten, mitä on itse silmät auki kulkenut.". Isän omassa lapsuudessa hevosia on tavallaan ollut aina ja luulen, että hänelle innostus on tullut sieltä Veikko-ukilta. Kun tuli metsätöistä, että voisiko noilla lähteä raveihin.Hevoset ovat olleet totta kai hirveän tärkeitä. Kun olin pieni, ei me koskaan käyty missään lomareissuissa eikä mökkiä ollut. Hevosten ympärillä pyöri koko elämä. Kun muut lapset kävivät lomamatkoilla jossain huvipuistoissa, meillä ei ollut sellaista. Mutta ei sitä osannut kaivata. Se oli silleen, että meillä nyt on näitä hevosia, niin me ei lähdetä.Isä on auttavainen. En muista yhtään sellaista tilannetta, että hän ei olisi ainakin yrittänyt auttaa ihmisiä, jos ne tarvitsevat apua tai hevosautoa lainaan, niin isä ainakin hän yrittää järjestää. Ihminen, joka on joka päivä töitä tehnyt, niin hyvin ahkerahan hän on ollut. Nykyään varmaan vähän turhautunutkin, kun haluaisi tehdä enemmän kuin käsien ja olkapäiden puolesta pystyy. Kun ei niin paljon aja, niin hoitelee traktorihommia ja tekee mulle ruokaa.Paras puoli hänessä on varmaan sellainen arvostus, joka ulottuu hevosista ihmisiin asti. Jokaista kohdellaan yhdenvertaisesti. Se on aika hyvä puoli ihmisessä. Huonoista puolista, miten sen nyt sanoisi, varmaan joka päivä saadaan muutama hermoromahdus per ihminen. Mutta se äkkipikaisuus laantuu saman tien kuin nousee korkeuksiin. Ärsyttävä puoli on myös, että hän jättää kaikki tavarat just siihen, missä sitä hommaa tehdään eikä ikinä vie niitä paikalleen.Äkkipikaisuuspykälän olen varmasti häneltä perinyt, että annetaan tulla vähän aikaa täysiä ja kohta ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun höyryt on päästelty. Tietynlaisen periksiantamattomuuden olen myös ehkä perinyt. Itsellä se ei ole niin paha kuin isällä. Kun minä lyön jo stopin, että tästä hevosesta ei tule mitään, isä löytää siitä vielä hyviä puolia.Käytännössä harvoin on, että ei nähtäisi. Kun pidin tallia eri paikassa, silloinkin soiteltiin. Tuntuu, että nähdään ihan liiankin paljon. Ainoa elämänohje, minkä muistan hänen minulle sanoneen – ja se oli silloin, kun olin yläasteella –, että älä maistele kaljaa ihmisten ilmoilla.Ravikilpailuissa isä ei ole koskaan ajatellut vain yhtä starttia. Myös Kuninkuusraveissa Kouvolan pitkällä matkalla ’Pystellä’ (Huiman Pyste) hän ajatteli, että sillä ajetaan myös myöhemmin ja että tulee seuraavakin startti. Isä ajattelee paljon omistajia, koska kyseessä saattaa olla heidän ainut hevonen. Sitä minä arvostan.”