Jouluinen kertomus
Leena Alerini

Jouluinen kertomus

kolmen kaveruksen aaton vietosta

Eino vilkaisi jouluaaton taivaalle. Sieltä tippui hiljalleen muutama pikkupakkasen sievässä muodossa pitämä lumihiutale. Harmikseen hän samalla vilkaisulla näki ulkorakennuksen rännin repsottavan. Hän murisi tyytymättömänä. Ei edes tavoitellut mitään sanoja, kurkusta lähtevä ääni riitti ilmaisemaan mielipiteen. Eino oli niitä miehiä, joiden mielestä puhuminen oli kaiken kaikkiaan yliarvostettu laji.

Piipusta nouseva savu ja sen haju sentään kohottivat mielialaa. Hän oli aina pitänyt savun tuoksusta pakkassäällä. Se pyrki tuomaan muistoja jostain, mutta hän ei koskaan oikein saanut kiinni mistä.

Eino avasi ulkorakennuksen saranoillaan kitisevän oven ja astui vanhasta karjakeittiöstä tehtyyn saunaan. Hän oli jo tunti sitten laittanut kiukaan pesään valkean. Koivuklapit rätisivät mukavasti. Hän lisäsi niitä. Sauna oli iso ja harva, lattian nurkat jäässä. Piti lämmittää hartaasti, että siellä tarkeni.

Saunassa oli lauteet, jonne oli nostettu kaksi saavillista vettä, emalinen pesuvati, muovikuuppa ja varrellinen harja, jonka harjakset kaipasivat jo eläkepäiviä. Vesijohtoa saunaan ei ollut vedetty. Hän oli ämpäreillä kantanut valmiiksi pesulämpimän veden sisältä talosta. Nurkassa oli kyllä muuripata, mutta siinä ei tällä kertaa tehnyt mieli vettä lämmittää.

Eino oli pari viikkoa sitten kuumentanut mäskiä muuripadassa, tehnyt joulusahtia kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Kauhonut vierrettä padasta rukiin oljilla ja katajanoksilla pohjustettua kuurnaa pitkin. Työlään askareen jälkeen hän oli unohtanut putsata pataa kunnolla. Nyt mäskin jäämät antoivat lämpenevään saunaan oman, Einon mielestä oikeastaan aika miellyttävän, leipäisen tuoksun.

Saunan betonilattia oli paljas. Rallit ja jakkarat hän oli kantanut saunan porstuaan. Niiden sijasta lattialla lepäsi kaksi kakkosnelosen lankkua. Eino otti taskustaan vasaran ja nauloja. Hän naputti lankut toisesta päästä lauteisiin kiinni ja toisesta päästä ovenpieleen. Kakkosneloset muodostivat kuin aidan kiukaan eteen. Hän otti askeleen taaksepäin, katseli aikaansaannostaan ja murisi jälleen. Tällä kertaa kärinässä oli hyväksyvä sävy.

Eino palasi pihalle. Yritti olla katsomatta roikkuvaa ränniä kävellessään piharakennuksen toiseen päähän. Sinne hän oli entiseen kanalaan rakennellut pihaton tapaisen hevoselle.

Suomenhevosruuna Pykmestari kävi jo alun kolmattakymmentä, mutta nuori ei ollut Einokaan enää. Seitsemänkymmentä läheni ja se näkyi miehessä. Ryhtiä ja kävelytyyliä oli muokannut selän ja toisen polven kivut. Hän oli aina kuin pienessä kumarassa ja eteni omalaatuisella tavalla kehon vasen puoli edellä. Kasvoja hallitsi turpea nenä, jossa risteili katkenneita verisuonia. Se sai monet otaksumaan, että Eino olisi ryyppymiehiä, mitä hän ei varsinaisesti ollut. Nenän punoituksen aiheutti isän suvun puolelta tullut perinnöllinen taipumus couperosa-ihoon.

Punarautias, tähtipäinen ruuna sen sijaan oli ikäisekseen varsin mallikkaassa kunnossa. Se oli hevonen, joka ei ollut antanut maailman kuluttaa itseään. Oli pitänyt tehtävissään aina hieman voimia säästössä ja nyt oli aika nauttia säästöjen koroista. Se nosti päätään heinäpaalilta, kun huomasi Einon könyävän tarhalle päin. Hörähti, mutta ei viitsinyt lähteä paalilta aidan varteen katsomaan, onko ukolla jotain asiaa tai peräti tuomisia.

Mitäpä Sakris, kysyi Eino, mitenkä Kukkelmanin joulu on alkanut. Eino oli aina ollut lukumiehiä ja häntä huvitti kutsua ruunaa Joel Lehtosen kirjan Rakastunut Rampa päähenkilön mukaan. Pykmestari Sakris Kukkelmanin.

Pykmestari oli ollut aikanaan ravuri. Ei mikään huippu-urheilija, saavutuksiltaan enemmän sellainen piirikunnallisen tason juoksija. Eino ei ollut ollut ohjastajana sitäkään tasoa. Ainakaan totalisaattoripelureiden mielestä. Hän oli ajanut Pykmestarin kaikki 86 starttia yhtä lukuun ottamatta. Sen yhden ajoi Antti Teivainen, kun Einon ajokortin luokka ei riittänyt V65-lähtöön. Samalla Teivainen ajoi myös ruunan uran ainoan voiton. Eino piti tätä sattumana ja piti huolen, ettei sattuma uusiutunut. Ei ilmoittanut ruunaa toiste lainaohjastajalle.

Pykmestari oli ollut joutomiehenä jo kymmenkunta vuotta. Einon ja ruunan harrastus loppui samalla kertaa, kumpaakaan ei enää oikein huvittanut. Ruuna näytti sen hölköttelemällä viimeiset kilpailunsa muiden mukana ilman suurempaa aatteen paloa raviurheiluun. Einoa puolestaan korvensi kaikenlaiset keskusjärjestön luomat lisenssit ja rajoitukset. Jurnutti mielessään, että harrastajat halutaan lajista pois ja hänen kohdallaan siinä onnistuttiin. Hän ei uutta hevosta osta, Pykmestari saisi elellä tuossa eläkeukkona niin kauan kuin se sille itselleen oli mielekästä.

Eino jatkoi matkaansa pihan poikki talolle. Ennen sotia pystytetyn rakennuksen avarassa tupakeittiössä häntä odotti mustavalkoinen kissa, joka oli saanut hepulin. Se painoi silmät suurina ja häntä suorana pitkin lattiaa, ja sukelteli siihen levitettyjen kaurapahnojen sekaan. Sen touhulle oli tilaa, sillä tuvassa ei ollut huonekalun huonekalua. Vain koristelematon joulukuusi tönötti vihreänä nurkassa kullankeltaisen olkipatjan yllä.

Einon lapset eivät olleet enää tulleet joulukäynnille sen jälkeen, kun syöpä vei heidän äitinsä kolme vuotta sitten. Eino oli viettänyt siitä lähtien yksinäiset joulut, mutta tällä kertaa hän oli päättänyt toisin. Hän viettäisi antoisan joulun ainoiden ystäviensä kanssa, Pykmestarin ja Frans Palmun. Jälkimmäinen oli tuo pahnoissa peuhaava kissa, jonka Eino kotimaisen klassikkokirjallisuuden lämpimänä ystävänä oli nimennyt Mika Waltarin poliisihahmon kaimaksi. Komisario Palmun etunimi on Frans. Kissan ikää Eino ei tiennyt, se oli kerran vain ilmestynyt pihapiiriin ja käynyt kodiksi. Ei sitä kukaan ollut perään kysellyt.

Eino otti ison tuopin ja kävi täyttämässä sen konttuurissa säilyttämällään sahdilla. Totesi maun täyteläisen hyväksi, yhtä aikaa viljaiseksi ja hedelmäiseksi. Sen alkoholipitoisuuden tilavuusprosentin hän suutuntumalla arvioi kahdeksan korville.

Aattopäivä alkoi hämärtyä. Eino riisuutui, laittoi kylpytakin päälleen ja haki Pykmestarin pihatosta. Hän lähti viemään ruunaa saunaan ja tämä seurasi luottavaisesti. Sauna oli lämmin, ei kuuma, mutta ei siellä löylymestaruuskilpailuja ollut tarkoitus pitääkään.

Eino oli kesällä tehnyt muutaman vihdan ja pakastanut ne. Nyt hän oli sulattanut yhden, tarkoituksena kevyesti vihtoa ruunan pintaa. Tämä kuitenkin kavahti pärskähtäen aikomusta. Eino murahti loukkaantuneena, että olenko muka ikinä lyönyt sinua. Ruunan silmissä muljahti valkuainen ja Eino luki tämän epäluottamuslauseeksi. Hänelle tuli hieman huono omatunto ja tarve selitellä. No, jos nyt joskus loppusuoralla ajovitsalla hieman saatoin napauttaa, mutta ei se mitään lyömistä sentään ollut, hän mutisi.

Vihtominen sai siis jäädä, mutta muutamalla vesipisaralla hän sentään muisti kiuaskiviä. Lempeässä lämmössä Eino pesi ensin itsensä ja sitten huolella Pykmestarin. Hikiviila ja pellavapyyhe kuivattivat ruunan, mies tarvitsi vain jälkimmäistä.

Kaksikko lähti talolle päin. Pykmestaria hieman jännitti neljän kivirappusen nousu, mutta ruuna ei kompuroinut ja pirttiin tultiin kommelluksitta. Eino päästi Pykmestarin marhaminnasta, mutta jätti riimun päähän. Frans Palmua hevosen sisään saapuminen ei hämmentänyt lainkaan. Kissa ja ruuna olivat kavereita. Frans Palmu saattoi joskus jopa pihatossa uinua Pykmestarin selässä, kun hiirien kurissa pitäminen alkoi ramaista.

Odottakaa siinä, Eino sanoi ja haki kummallekin jouluaterian. Pykmestari sai omenilla ja porkkanoilla ryyditettyä kaurapuuroa, Frans Palmu kaupan kalleinta kissanruokaa. Eino oli ostoksilla käydessään etsinyt varta vasten hintavimman ja olettanut sen olevan myös maistuvinta.

Itselleen hän haki valmiiksi lautaselle laittamansa annoksen. Porkkana- ja lanttulaatikkoa, tuuvinkia ja rosollia. Einolla oli kyllä pieni kinkkukin, mutta hän ajatteli, että jouluillan vietto hevosen ja kissan kanssa voisi olla tunnelmaltaan kiusallista, jos hän söisi näiden nähden eläintä. Hän nauttisi kinkusta myöhemmin näiltä salaa.

Mies ja eläimet söivät hiljaisuuden vallitessa ateriansa. Ruokajuomana Einolla oli sahtia, Pykmestarilla vettä ja Frans Palmulla maitoa. Pykmestarille oli varattu joulukuusen viereen myös heiniä. Kaukaa viisaasti Eino oli kiinnittänyt valurautaisessa jalassa seisovan kuusen siiman avulla seinään ja kattoon. Hän arvasi, että ruuna jossain vaiheessa iltaa haluaisi maistaa kuusta. Näin kävikin ja kuusi seisoi horjuen, mutta kaatumatta aloillaan, kun Pykmestarin suu hamusi oksia.

Joulu- tai muihinkaan lahjoihin Eino ei ollut uskonut koskaan. Ei hän nuuka ollut, mutta ajatteli, että turhaa tavaraa on maailmassa muutenkin kyllin. Tilpehööriä kääritään papereihin ja kohta kumpikin on tarpeetonta, kääre ja mitä siihen kiedottiin. Toki lapsille oli aikanaan pitänyt jotakin hankkia, mutta Eino oli aina pyrkinyt ostamaan järkevästi. Sukkia, suksia, kotimaisia omenia ja kyniä, joissa oli pyyhekumi päässä. Jouluaattona lasten paketeista kuitenkin löytyi myös nukkea, peliä ja leikkiautoa. Vaimo oli ollut hänen kanssaan eri linjoilla. Nyt Eino arvioi, etteivät Pykmestari ja Frans Palmu edes tiedä tällaisen joululahjaperinteen olemassaolosta. Hän ei ostanut niille lahjoja lainkaan.

Sahtia oli jo menossa neljäs tuopillinen, kun Einoa alkoi laulattaa. Ei hän sahtia humaltuakseen juonut, vaan maun ja isoisältä opitun perinteen takia. Päähän se silti tuppasi kihahtamaan. Eino hyräili Kulkusia, mutta vakavoitui ja lopetti ensimmäiseen kertosäkeeseen. Hän ryhtyi kaulailemaan Pykmestaria ja kysyi, ettei tämä vaan ollut siitä vihainen, kun oli aikoinaan ruunattu.

Katsos, kun tässä on pienet paikat, eikä sinua olisi ollut orina helppo näissä pitää, Eino pahoitteli. Ja jos sinua yhtään lohduttaa, niin aika on tehnyt minulle ihan saman, minkä eläinlääkärin veitsi sinulle, hän jatkoi.

Ruuna kuunteli miehen hiljaista höpinää, huokaisi ja kävi makuulle. Aaton tunnelma ja sahti olivat kuitenkin avanneet Einon mietteet johonkin korkeampaan liitoon. Joulussa tuntui olevan jotakin ikuista. Jotakin, jossa hän aisti ajan ahavan lempeät tuulahdukset ja kalsean viiman puhurit. Kuinka ne veivät elämänvirralla purjehtijaa väistämättä tuonelanjoen pyörteitä kohti.

Kuule Sakris, olen ajatellut, että mitä tapahtuu, kun me täältä lähdetään, niin sinulle kuin minullekin, Eino pohjusti. Sen täytyy mennä niin, että silloin ennen kuin valot sammutetaan kokonaan, meille selvitetään, minkä pirun takia me täällä on pamppaloitu. Saat tietää, mikä tarkoituksesi täällä on ollut hevosena ja minä, mikä ihmisenä. Vasta tämän valaistuksen hetken jälkeen tulee ikuinen pimeys. Näin sen täytyy olla, muutenhan tämä elämä jäisi aivan tolkuttomaksi.

Nyt Eino oli ammentanut sahtia ja korkealentoisia ajatuksia riittävästi. Silmä luppasi. Vielä hän kuitenkin nosti kättään, silitti ruunan otsaa ja kuiskasi: siinä on joulutähteni.

Ruunakin ummisti silmänsä, vain kissa jäi hereille. Se hyppäsi ikkunalaudalle ja näki, kuinka köykäinen lumisade oli muuttunut tuiskunpoikaseksi ja kaksi valkohäntäpeuraa loikki hevosen tarhaan syömään paalista heinää. Niiden pienten sorkkien painautumat näkyivät hetken maassa. Hevosen ja miehen jalanjäljet lumi oli jo peittänyt.

Aiheeseen liittyvää

No stories found.
Hevosurheilu
www.hevosurheilu.fi