Kengitys kylmään kavioon

Frimanin henkilökohtainen kokoelma muodostaa yhden Suomen henkilökohtaisista hevosmuseoista. ”Aina meillä oli viidestä seitsemään hevosta ja varsat päälle. Talli oli 20 metriä pitkä. Oli myös oma paja, jossa taottiin kaikki tarpeellinen nauloista lähtien. Hevosnäyttelyissä meiltä kuljettiin viime vuosisadan alusta alkaen, ja vanhimmat hevoset olivat syntyneet 1800-luvun puolella.”.Dokumentit kertovat ylpeinä hevosten kantakirjauksista ja näyttelymenestyksestä. Astutustodistuksissa ja varsomistodistuksissa on kauniilla kaarevalla kaunokirjoituksella piirrettyjä hevosten nimiä. Sitten tulee murheellisempi vaihe, sota ja hevosenotot..Frimanin oma kosketus hevosiin syntyi nuorukaisena 1950-luvulla. ”Silloin meillä oli vielä kaksi hevosta ja varsa, jonka itse koulutin. Kävin hevosilla 1950—1960-luvun taitteessa töissä, kun ei vielä ollut traktoreita. Ratsastin metsien poikki muutaman kilometrin päähän niityille, aamulla sinne ja illalla takaisin. Varsa oli nimeltään Pimu. Se oli minun antamani nimi ja se jäi viimeiseksi hevoseksemme.”.Kengityksen perusteet Jarmo Friman oppi isältään, papaltaan ja tämän veljeltä. ”Vanhoilta miehiltä opin omassa pajassa, miten päin se naula lyödään. Minulla on vieläkin niitä kavionhoitovehkeitä.”.Varusmiespalvelukseen Friman pääsi Niinisaloon eläinlääkintäkouluun omasta pyynnöstään. ”Sanoin, että rakastan hevosia ja olen niiden kanssa touhunnut ja ne ovat sydämen asia.”.Pyyntöön suostuttiin. ”Nautin joka hetkestä siellä.”.”Kaikki joutuivat pajalle tekemään itse hevosenkengän. Sitten piti harjoitella kylmään kavioon, kunnes upseerit päästivät kengittämään elävää hevosta.”.Kylmä kavio tarkoitti pakastimessa ollutta polvesta katkaistua jalkaa..”Jokaisen piti myös ratsastaa ja hypätä esteitä. Se ei kyllä kaikilta onnistunut, vaikka vääpeli pakotti kaikki yrittämään.”.Viitasaarella Friman siirtyi käsistään kätevänä EU-byrokratian monimutkaistamasta viljelemisestä rakennusalalle ja muutti lopulta eläkkeelle päästyään vaimonsa kanssa Espooseen, missä kosketus hevosiin jatkui Vermossa. ”Siellä olen käynyt juttelemassa hevosille. Taputella ei saa, koska hevosiin ei saa koskea.”.Vanhat dokumentit vievät mukaviin muistoihin ja jopa niin kauas, että tarinoissa pitää käyttää jo vähän mielikuvitusta aukkojen tilkitsemiseen. Sukulaisten vaiheet hahmottuvat hevosten perusteella. ”Niitä ei laitettu teuraaksi, vaan haudattiin”, kuvaa Friman hevosten nauttimaa arvostusta..Vaimo on jo vähän työlääntynyt Frimanin mukanaan kuljettamiin vanhoihin papereihin ja lehtiin. ”Mutta en minä henno niitä hävittääkään.”.Jarmo Friman esittelee vielä henkilökohtaista museotaan. Hän on RUK:ssa otetussa kuvassa hoitohevosensa kanssa. ”Upseeri kilpaili hevosella ja minun piti ratsastaa sillä joka päivä, että se pysyi kunnossa.”.Upseerin nimi on iäksi unohtunut, mutta hevosen nimi palaa mieleen pienen yrittämisen jälkeen. ”Uiho!”.Vanha sopimus kertoo, kuinka Jarmo Frimanin isoisä, talollinen Matti Friman, joutui luovuttamaan yhden hevosen puolustuslaitokselle varustettuna ”päitsillä marhamintoineen, suitsilla, valjailla ja ajoneuvoilla kuin myös kolmen vuorokauden aikana tarvittavalla rehulla, jotka ovat 15 kg kauroja ja 15 kg heiniä”. Ajoneuvoksi oli määritelty täysin käyttökelpoiset 2- tai 4-pyöräiset kärrit (kesällä) tai jalusraudoilla varustetut reet (talvella). .”Meillä miehet aina rakastivat hevosia. Kolme tytärtäni eivät ole kovin kiinnostuneita niistä. Oikeastaan voi sanoa, että olen suvun viimeinen hevosmies. Kyllä se vähän harmittaa”, Jarmo Friman pohtii lehteillessään vanhoja ja jo hieman haurastuneita papereita..Dokumenteista poimittuaAstutustodistus: Lahen Liisa on astutettu vuonna 1921 ori Ahti manulaisella, korkeus säältään 156Koneella kirjoitettuun hevosottotodistukseen lisätty käsin: Hula – Syntyi kesäk. 18 pv. 1939. Jäi toiselle sotareissulle ja kaatui Lapin sodassa 1944Vanhin todistus vuodelta 1888: Punainen liinaharja Liinu, 10 korttelia 2 tuumaa korkea, pyynnöstä todistetaan tamman kelpoisuuden siitos-eläimenä olevan taattu

Kengitys kylmään kavioon

Aiheeseen liittyvää