Kolumni: Kesäyön on onni omanani

Millaistahan se olisi, jos meillä olisi aina nämä pitkät valkeat yöt? Kuinka hyviä ratsastajia me kansakuntana olisimme? Kuinka paljon aitoja olisimme rakentaneet? Kuinka hyvässä kunnossa me olisimme kaikkien niiden myöhäisillan lenkkiemme jälkeen? Ja kuinka univelkaisia me olisimme, kun pimeys ei koskaan työntäisi meitä peiton alle ja piirittäisi meitä sohvan nurkkaan, pakottaisi lepäämään?

Sitä emme koskaan saa tietää. Mutta sen tiedämme, että elämme vuodenajoistamme ihaninta.

Koska asumme Suomessa, ihan joka kesä emme saa tarpeeksi lämpöä. Mutta valoa me saamme, ja siitä kannattaa ammentaa voimaa. Mennä laitumelle kello 24 ja katsoa, että vitsi, että on valoisaa laitella tätä pikiöljyä suomenhevosen kylkeen.

Joka kerran se on ihme. Valo on ihme. Kun menee talvella valoisaan maneesiin, sekin pyyhkii hetkeksi vähän huolia pois. Se on pieni erävoitto niitä voimia vastaan, jotka talvella, syksyllä ja vähän keväälläkin yrittävät murtaa meidät. Jotka sanovat, että myy nyt tuo hevosesi, voi tuosta vielä muutaman tonnin saada. Että ota rahat ja juokse, ennen kuin se hevonen satuttaa jalkansa riehuessaan pimeässä tarhassa. Eihän tämä ole kovin kivaakaan.

Kyllä minä tiedän, että on niitäkin sisupusseja, joilla on otsalamppu ja jotka vain laittavat toppahousut, menevät ja tekevät, eivätkä välttämättä edes sääli itseään, vaan saavat vain voimaa siitä, kun takinkauluksesta hulahtaa lunta sisään maastolenkillä. Totta kai heitä on, sillä eihän meidän kansakuntamme muuten olisi koskaan tullut ja jäänyt tänne maapallon peräloukkoon näiden hullunkuristen isopäisten ja suurisieluisten hevostemme kanssa.

Suurin osa hevosihmisistäkin on kuitenkin jo vellipyllyjä, jotka elävät kunnolla vain kesäisin.

Jos olisin taloustieteilijä, tutkisin sitä, laittaako kukaan ikinä hevostaan myyntiin juhannusviikolla, kun varsoja ei lasketa. En usko, että laittaa. Jos laittaa, hänellä täytyy olla siihen valtavan suuret perustelut. Varmaankin vouti irrottelee jo johtoa jääkaapista, jonne on varattu saunasiiderit, myöhäisen saunan ihanat siiderit, joita juodessa istutaan ja katsotaan järvelle ja muistellaan nuoruutta ja maastoesteitä, ja mitä niitä nyt on. Mutta sitä pienemmästä syystä ei suomalainen myy hevostaan juhannusviikolla.

Sen sijaan hän solmii sille kukkaseppeleen, pujottelee timoteitä, uskaltautuu valitsemaan siihen vähän apiloita ja laittaa sen hevosensa päähän.

Sitten hän kiroaa ötököitä, rahnuttaa hevostaan korvan takaa ja jos seppele on vielä ehjä, hän yrittää ottaa kuvan, johon kuitenkin on vähän liian vähän valoa. Sitten hän kiroaa taas ötököitä ja miettii, kuinka täydellinen kesäilta olisi, jos niitä ei olisi. Mutta ehkä ne ötökät ovatkin siksi, että suomalainen ei kesäisin pakahtuisi onneen.

Ja kun sen valoisan yön jälkeen nousee kesäpäivän aurinko, ja ötökät vaeltavat valoa pakoon johonkin märkään loukkoonsa, on siinä jotain melkein pyhää.