Puheenvuoro

Seppo, Jenkki ja Hevosurheilu-unelmat

Anniina Paalanen

Isäni tarinoi, että kun hän 60-luvun alkupuolella palasi armeijasta kotiin juuri ennen heinätöitä, hänestä tuntui, että vain hevonen huomasi hänen olleen poissa. Seppo oli juossut laitumen poikki bussipysäkkiä kohti isääni vastaan ja kävellyt turpa isäni olkapäällä koko matkan talolle laitumen läpi.

Isäni silmiin tuli aina tietynlainen katse, kun hän muisteli Seppoa. Työhevosten aika oli omassa lapsuudessani jo takana eikä meille pyynnöistäni huolimatta koskaan hankittu hevosta. Se oli mielestäni sietämätöntä etenkin kun tiesin, että isä piti hevosista. Hevosurheilu meille kuitenkin tuli. Selasin sieltä hevosenmyynti-ilmoituksia ja odotin sitä joulua, jolloin minulle ilmoitettaisiin, että nyt se poni ostettaisiin. Ei sitä koskaan ostettu. Ihan itse sain ensimmäisen hevoseni hankkia sitten aikuisena.

Ensimmäiset kosketukseni hevosiin tulivat ravitallilla. Mummolassa oli jo luovuttu viimeisistäkin eläimistä, mutta pelloista tehtiin vielä heinää. Heinä vietiin perhetutuille, joilla oli ravitalli. Siellä pääsin ensimmäistä kertaa harjaamaan hevosta. Suosikkini ”Jenkki” oli amerikkalainen ravuritamma ja kiltti kuin mikä. Tallinpitäjän tytär näytti, miten sen mahan alta voi kontata ”eikä se sano mitään”. Olin vaikuttunut.

Nykyisin netissä luettavissa hevosenmyynti-ilmoituksissa on paljon enemmän informaatiota kuin noissa lapsuuteni Hevosurheilun muutaman rivin ilmoituksissa. Ei niissä kuitenkaan ole samaa henkeä. Lapsuuden tunnelmaan pääsee parhaiten, kun avaa brittihevoslehtien hevosenmyyntiaukeaman. Pelkistä kuvista, säkäkorkeuksista ja hinnoista ei saisi paljoa irti, jos olisi oikeasti ostamassa hevosta, mutta niillä onkin ihan toinen funktio sille, joka vain haaveilee.

Ne antavat unelmille tilaa. Niiden edessä olen edelleen se pieni tyttö, joka haaveilee täydellisestä hevosesta tajuamatta, että ne maksavat, menevät rikki, vievät rahan, ajan, mielenterveyden ja pahimmassa tapauksessa myös parisuhteen.

Vaikkapa ketäpä meistä hevosihmisistä tuo loppujen lopuksi kauheasti harmittaisi.

Anniinan kolumneja ilmestyy myös osoitteessa ruuhkavuosiratsastaja.fi.